Outoja muutoksia

SAnoin tuossa taannoin, että nukun nykyään valtavia määriä. Nyt tilanne kääntyi päälaelleen, kun eilen menin yhden jälkeen yöllä nukkumaan, enkä saanutkaan unta. Moneen tuntiin! Ja sitten heräsin joskus viiden maissa, enkä saanut unta enää silloinkaan. Itsepintaisesti pyörin ja höyrin vuoteessa, kunnes uni saavutti joskus seitsämältä, tai kuuden jälkeen.
Nukuin taas hetken.

Mutta oudot unet tosin jatkuvat. Näin unta siitä, kuinka hoisin lastani ja imetin. Käytännöllistä - se tuntui melkein sellaiselta univalmennukselta.

Muutkin olotilat vaihtelevat. Kokoajan tuntuu siltä kuin olisi kauhea kiire saada kaikki asiat valmiiksi, ettei jää puolitiehen mikään sitten kun tulee kiirus synnyttämään. Pesin siis eilen vauvanvaatteita. Imuroidakin pitäisi, mutten tiedä jaksanko!
Yritän nyt käydä kävelemässä joka päivä jouduttaakseni luonnollista tapahtumaa, on sellainen olo. Ja tuntuu karmealta humpata ympäriinsä, kun kokoajan on sellainen olo että pian tapahtuu. Se on hurjaa. Kaikenlaisia kiputiloja esiintyy lantion tuntumassa, ja kaikkialla ympäriinsä.
Odotamme.

Lääh

Kuuma.

Sataa hiukan.

On vähän omituinen olo.

Nukuin taas 12 tuntia.

Ei ole oikein hyvä olo.

Ehkä olis paras lähtiä kotia kipittämään.

Ripsis Rapsis unimaailma

Olen viimeaikoina nukkunut varsin hulppeita määriä. Valtaisia määriä! Minulla on uniappetite, joka ei tunnu tulevan tyydytetyksi millään. 12 tuntia. 14 tuntia. 16 tuntia. Neuvolatäti kertoi ja valisti, että kehoni todennäköisesti valmistautuu synnytykseen, joka on tieteellisesti yhtä rankkaa, kuin asiaan vihkiytymätön pakottautuisi juoksemaan maratoonin. Eli melkoinen suoritus ihmiskeholta.
Joten suuria määriä unta ahmiessani näen suuria määriä varsin vaihtelevia unia. Harmikseni en tietenkään mitään erityisen tarkkaan muista, sillä nämä ovat vain sellaisia seikkailu-unia, viihdyttäviä, kuin tarkoituksena saada minut nukkumaan vielä pitempään. Aivan kuin luomien takana kuplisi ja juoksisi eteenpäin varsin mielenkiintoinen sarja tai elokuva, josta ei tahtoisi missata hetkeäkään.
Mutta kuten sarjaa, ei hyvää unta tarvitse onneksi odotella jatkoa viikkoa, vaan voi saada täyttymyksen jo seuraavana yönä!

Joten eikun unia katselemaan, ja valmistautumaan!

Overwhelming

Aamuyöstä hereillä ollessaan ajattelee monia asioita. Jos ei saa unta. Kuten nyt vaikka tätä vanhemmaksi tulemista.

On kovin hämmästyttävää huomata, että kypsään 24 vuoden ikään mennessä yhtäkkiä havaitsee koko elämänsä pian kääntyvän ympäri. Kuin olisi jälleen puoliaikuinen oikeasti aikuisten asioitten äärellä hiukkasen sormi suussa, varmana siitä, että tahtoo astua sen rajan yli, mutta silti epävarmana siitä, miten tulisi toimia. Teenkö oikein? Mitä kaikkea pitää muistaa nyt kun on aikuinen? Olenko aivan varma siitä, että kaikki menee hyvin? Mutta aikuistumista ja yleensäkin kasvamista on mahdoton estää. Vaikka itsestä tuntuisi jämähtäneensä paikoillensa ilman keinoja liikkua eteenpäin, tuntuu pysähtyneisyyteen helposti kyllästyvä maailmankaikkeus järistävänsä tiensä läpi paksuimpienkin muurien joita vain uskaltaa pystyttää. Se on joko sairaus tai jopa kuolema, joka vihoviimeiseksi järistää meidät irti pysähtyneisyydestä. Mutta nyt menen taas asioitten edelle.

En tunne olevani mitenkään pysähtynyt, pikemminkin päinvastoin. Asiat rullaavat nyt eteenpäin tavoilla, joita en voi mitenkään estää, enkä estäisikään, vaikka mahdollisuus itsensä esittäisi. On vain ihmisen mielen nytkähtelyä tarkkailulampun alla, kokemus siitä, että on outoa tarkkailla edes hetki omaa tilannettaan kuin ulkopuolisena.

Vaikka olen kokenut valtavat määrät kaikenlaisia asioita, helppoja, vaikeita ja mahdottomia, on silti kaikki nyt muuttumassa ja tunnen sen kuin pohjavireen, tai kuin jonkin monimutkaisen bassokuvion, joka sykkii rauhallisen pinnan alla, järistäen kaikkea.
Kaikki siitä hetkestä eteenpäin kun synnytän on uutta.

Se, miten elän jokapäiväistä elämääni.
Se, miten hoidan suhteitani muihin ihmisiin.
Se, miten hoidan suhteeni itseeni.
Se, miten tulen tutustumaan mahdollisiin uusiin ihmisiin.
Se, miten tulen ehkä rakastumaan joskus uudestaan.

Kaikki, mitä olen ennen tehnyt, saa uuden värin, uuden olomuodon. Se on hurja ajatus. Mutta tosi. Ei varsinaisesti pelottava, vaan mielenkiintoinen. Lapsi tulee olemaan ja on niin suuri osa itseä, että kaikki mitä elämääni on liittynyt, käy läpi jonkinlaisen kuoriutumisen. Niin kauan kun olen vielä raskaana, asiat kypsyvät, muuttuvat vääjäämättömästi ja lopullisesti johonkin uuteen, ja on olemassa vain aavistus siitä, mitä se tulee olemaan.
Sitten tapahtuu kuoriutuminen! Ja kaikki mitä tulee, sen jälkeen!

Se on hurjaa! Niin hurjaa, ettei sitä voi tämän paremmin kuvailla. Saamme nähdä, mitä kaikkea tulee tapahtumaan.

Äääliöitten esiinmarssi.

Kuinka idiootteja ihmisiä voi olla olemassa? Erittäin. Kuinka ne eksyvät aloille, joille ne eivät kuulu? Lienee jokin joukkovaellusjuttu. Miksi ne tulevat minua vastaan? Siksi. Ehkä jopa siksi, että voisin niistä blogiini kirjoittaa.

Menin synnytystapatutkimukseen äitiyspoliklinikalle tuossa taannaviikolla.
Oli varsin kuuma ja hiestävä ilma ja kävelymatka teki tiukkaa. Olin väsynyt ja hiessä kun saavuin paikalle hiukan ennen yhtätoista, jolloin aikani kuului olla. Ilmoittauduin tiskillä ja menin odottamaan vuoroani.
Sisällä oli aivan yhtä kuuma, onneksi oli juomaa pullossa mukana. No, kello matoi ja pääsin ultraan vasta tunnin sisällä. Tunnin sisällä! Olin siis jo hiukan valmiiksi tuohtunut.
Ultrassa minulla oli joku nuorehko nainen, joka heti ensimmäiseksi surkuttelevalla äänellä sanoi minulle huoneeseen päästyäni, että " Voi, sää saat tän vauvan IHAN yksin!"
Tuijotin hetken hämmästyneenä sitä muijaa. Vastasin;
"Kyllä mää sen isän tunnen. Ollaan ihan ystäviä ja on se synnytykseenkin mukana tulossa."
"No, voi ku kiva." Vastasi pösilö.

Aloitimme ultraamisen. En saanut lainkaan selvää siitä olennosta, koska olihan se jo niin iso, ettei ruutuun kyennyt saada koko kuvaa vauvasta. Kaikki oli hyvin vaikka hermostutti helvetisti. Arviopaino kolme kiloa.
Siinä jutustelimme mukavia vauvoista ja lapsen saamisesta yleensäkin ja sitten istuuduin ultrahuoneen kiikkustuoliin ja mahaani kiinnitettiin antureita, joilla tutkittiin vauvan sydänääntä ja liikkumisia. Käteen sain puikon, jonka päässä olevaa nappia piti painaa aina kun tunsin vauvan liikkuvan. Olo oli kuin valheenpaljastustestissä käryävällä kun tuntui joltain reaktionopeustestiltä.

Ultraajamuija oli hetken hiljaa, räpelsi papereitani ja sitten kääntyi minuunpäin varsin surkutteleva ilme kasvoillaan.
"Voi kamala! Sut on raiskattukki!" Ja jäi kyselevä ilme kasvoillaan odottamaan jotain vastausta siihen.
Tuijotin tuota ääliötä varsin hämmentyneenä. Kuka saamarin aivoton idiootti heittää tuollaista niskaan yhtäkkisesti, raskaana olevalle, muutenkin hermostuneena olevalle naiselle???!!!
"Joo, kuus vuotta sitte. " Onnistuin änkyttämään vastauksen. Tiedän että kyseisen tapahtuman jälkeinen tutkimus näkynee sairaalatiedoissani, mutta ei kukaan koko sairaalahenkilökunnasta ole koskaan siitä mitään maininnut, enköhän itse ota sen puheeksi jos näen siihen syytä. Olin niin hämmästynyt, että en edes tajunnut sanoa kuinka vitun pösilöä oli pamauttaa jotain tuollaista ihmiselle mieleen juuri nyt!
"Niin, ja sua on hoidettu masennuksenki takia.." Jatkoi tuo uskomaton aivoton olento älyttömyyksien latelua.
"Niin no, pistäähän se hiukan masentamaan, sellainen." Sanoin tuskin uskoen kuulemaani.
"Joo, se on varmaan vaikeaa kun jos ei toiselle ole sellaista tapahtunut, niin ei ihmiset varmaan oikein ymmärrä." Korvani jo varmaan sauhusivat.
"Mmm." Sain mutistua.

Voiko tällaista puusilmää oikeasti olla? Nähtävästi, ja vielä täysin väärässä paikassa! Miten menneisyyteni karmeus liittyy nykyiseen olotilaani, siihen että olen raskaana! Vaikka olenkin päässyt asiasta yli sen verran, ettei minun tarvitse olla siitä enää masentunut tai ajatella sitä koko ajan, on hyvin inhottavaa, kun se noin salamana taivaalta taas minulle muistutetaan! Kyllä sitä sitten alkaa taas ajatella! Varsin mukavaa! Ja koko päivä ei kun meni vain huonommaksi siitä eteenpäin. Jouduin odottamaan siellä yli kolme tuntia, en voinut hakea mitään välipalaa kun ei tiennyt milloin sinua kutsutaan sisätutkimukseen ultrauksen jälkeen ja nälkä tuli. Kokoajan oli hirveä hiki, vitutus ja suuttumus. Ja sitten joku ääliö korstoukko ja sen raskaana oleva rouva pakotti minut istumaan sohvalla, jonka päälle tuli hylly niin että olin ison mahani kanssa aivan rutussa kun ei pystynyt istumaan suorassa. Puoli tuntia! Eikä se vammainen ukko voinut seistä! Kaikki muut paikat olivat täynnä!
Ja joku hämärä muija tuijotti mua koko sen yli kolme tuntia. En tiedä oliko ne perkeleen puusilmämuijan puheet siellä ultrassa kuuluneet odotushuoneen puolelle, mutta epäilin sitä. Ja sitten oikein kiva kovakourainen sisätutkimus.

Jee.

Karu elämä.

Mistä niitä puusilmiä sikiää?

Looking For A Perfection That Isn´t There

Jälleen karmea teeveen katseluni on aiheuttanut aivoissani pienehkön räjähdyksen. Katselin nimittäin tuota legendaarista ohjelmaa nimeltä Dr. Phil. Kaikkihan me tiedämme kuinka viisas ja elämänkokemusta hankkinut psykologian ammattilainen Phil neuvoo epätoivoisesti tyhmiä amerikkalaisia dramatiikkaa täydellään olevassa showssaan.

Tällä kertaa neuvonnan kohteina olivat ihmiset, nimenomaisesti pariskunnat, jotka tahtoivat joko hankkia lisää lapsia, tai hankkia lapsia yleensäkin. He halusivat osa tietää, ovatko he valmiita siihen. Minusta jo ensinnäkin kuulostaa typerältä, että aikuisen ihmisen pitää saada kysyä teeveessä joltakulta, onko valmis saamaan lapsia. Eiköhän se ole jokaisen aikuisen itse se vastuu kannettava.

No, Dr. Philillä oli tietenkin raudanpainavaa sanaa tähänkin jokseenkin turhaan aiheeseen lisättävänään. Hän valisti meitä kaikkia, mitkä kaikki kriteerit pitäisi täyttyä, jos aikoo lapsia hankkia. En muista niitä kaikkia, mutta yritän luetella ne kaikki, jotka muistan.
1. Pitää olla taloudellisesti vakaa.
2. Pitää olla vakaa parisuhde.
3. Pitää olla vakaa henkisesti.
4. Pitää olla vakaa psyykkisesti (mikä lie jokseenkin sama asia 3 kanssa, mielestäni)

Oli vielä jotain muitakin kohtia.

Minua suunnattomasti ihmetytti nämä kriteerit. Olkoonkin, että on hyvä tutkiskella, onko valmis vanhemmuuteen, mutta pääasia siinä asiassa on se, onko valmis tekemään uhrauksia elämässään. Onko valmis asettamaan pääasialliselle etuasemalle lapsi itsesi sijaan?
Mutta mikäänhän ei ole varmaa elämässä! Ainut varmuus on epävarmuus.
Vaikka olisit taloudellisesti vakaa, voidaksesi tarjota lapsellesi kaiken mitä hän ehkä haluaa (mikä ei mielestäni ole mikään elämän kannalta järkevä kriteeri), voi huominen tuoda aivan päinvastaisen tilanteen eteen. Rikkaasta voi tulla köyhä yhdessä yössä ja päinvastoin. Lapsen aiheuttamat mullistukset elämässä voivat saada kaikista tasapainoisimmankin pois tasapainostaan jne jne.
Miksi siis vaatia vanhemmilta täydellisyyttä, jota ei kertakaikkisesti ole olemassa!!?
Mitä ajattelivat ne kaikki ihmiset, jotka katselivat tuota ohjelmaa ja tajusivat, etteivät yksinkertaisesti täytä noita vaatimuksia. Tunsivatko he itsensä huonoiksi ihmisiksi, vastuuttomiksi vanhemmiksi ja kurjiksi? Varmasti. Niin varmalta vaikutti Dr. Phil niistä kriteereistään.

Kukaan, yksinkertaisesti kukaan ei ole koskaan valmis vanhemmaksi. Sitä ei voi opiskella ennenkuin on saanut oman lapsensa. Sillä siihen hommaan oppii vain sitä kautta.
Eikä silloinkaan kukaan vanhempi ole täydellinen. Ja miksi pitäisi olla?
Elämä ei ole mikään voittoputkien ihana kukkaketopiknik päivästä toiseen. Jos olisi, ei meitä olisi.

György Peto

*Katselin uutisia eräs päivä ja siellä haastateltiin jotain muistaakseni talousalan ammattilaista nimeltä György Peto. Aivoni alkoivat raksuttaa.*

Jos olisin mies nimeltä György Peto, muuttaisin välittömästi Suomeen, mieluiten jonnekin isolle paikkakunnalle siksi, että nimeni ironian voisi muuttaa sulaksi kullaksi.

Asuisin kauniisti kalustetussa, modernissa yksiössä ja työskentelisin rahoitusalalla taatakseni oman rahallisuuteni.

Joka ilta kiertäisin kaupungin ravintoloita, yökerhoja ja klubeja, ja jakaisin hienoja norsunluunvärisiä käyntikorttejani, joissa lukisi pelkästään nimeni sekä puhelinnumero, josta minut tavottaisi.

Istuskelisin baarin puolella ja joisin vain uusimpia ja trendikkäimpiä drinkkejä.

Metsästäisin naisia. Aivan kaikenlaisia naisia. Vanhoja, nuoria, alaikäisiä. Isoja, pieniä ja keskikokoisia. Kauniita, rumia ja normaaleja. En saisi heistä tarpeekseen. Valttini olisi nimeni. Ja pian kaikki naiset tuntisivat minut nimeltä, sekä taidoiltani.
Pian he kaikki jonottaisivat hienostuneen yksiöni ovella tapellen hetkestä György Peton kanssa.

Sellainen olisi elämäni György Petona.

Salaman metsästys

Toinen upea ukonilma seuraa toistaan!

Maanantaina edellisen sunnuntain jälkeen tuli jälleen ukonilma kuin suoraan tilauksesta!

Kissani Musta Laserkin viisaasti hiippaili sisälle, ennenkuin edes sade alkoi langeta, mutta sitä tulikin sitten kuin tykkiaisaa taivaalta. Tuntui ettei se voinut enää voimistua, mutta moukarien lailla se vain alkoi takoa ja ainavain lujempaa! Uskomatonta, haahuilin parvekkeella kuin kissa pistoksissa aivan märkänä, kun se satoi sinne asti, tuli niin paineella! Ja sitten jytinää! Kiitin taas onneani, että oli kaukaista jytystelyä kuullessani viisaasti sammuttanut tietokoneeni (sen kivikautisen) ja laittanut virrat pois sekä teeveestä, että musiikkivehkeistä kun alkoi salamoita lentelemään melkoisen lähellä.

Parvekkeeltani näkee erään läheisen korkean kerrostalon katolle, jossa tehdään kattoremonttia, ja oli hassua jännittää pikkuisina katolla uusien katonpalasten kanssa tappelevia työmiehiä, kun tuuli yltyi ja sade vihmoi ja taivas tummui aivan mustaksi! Pikkuihmiset onnistuivat pakenemaan katolta juuri ennenkuin juuri sinnepäin iski eräs koskaan selvimmin näkemistäni salamoista, jonnekin kokkolan mäntykankaalle se meni, tai aivan lähelle ja maahan asti - sillä ääni räjähti heti kun salama näkyi.

Tästä inspiroituneena soitin isosiskolleni ja jouduin aivan huutamaan puhelimeen, koska sade piti niin kovaa ääntä, että täällä on mahtava ukonilma, kun alkoi lentää vielä lähemmäs salamoita hiukan toiselle suunnalle, sairaalanmäelle päin. Älyttömiä monihaaraisia salamoita, joitten ääni oli niin kauhistuttava, että korviin otti. Ja puhelu katkesi salaman voimasta.

AH auvoa! Mikään ei ole niin upeaa, kuin kunnon ukonilma!!!

Jumalainen Ukkonainen

Täällä Kokkolassa on ollut kerrassaan muikeita ukonilmoja! Aivan jumalaisia suorastaan! Sillä onhan kunnon ukkosenjytyytys ja sateenrytyytys se paras kesäilma by the far!

Olimme Jaqueline The Ripperin kanssa matkalla Anttilaan(eli erään siellä työskentelevän tutun mukaan temppeliin), kun alkoi kauheita laaman kokoisia sateenpisaroita tipahdella ykskaks niskaan. Juoksimme( tai minä lähinnä lyllersin) kohti suojaa jaa pääsimme liikakastumiselta suojaan sisätiloihin. Siinä sitten kiertelemässämme alkoi jytinää kuulua ja aikamme jälleen kiertelimme ja ihmettelimme temppelin ihmeellistä valikoimaa. (HA). Kun vihdoin tulimme tavaratalon alakertaan ja näimme ikkunasta ulos, oli näky ihmeellinen. Koko Anttilanristeys tulvi ja lainehti vettä, ihmiset vetkoilivat jalkakäytävällä turvassa ja liikkuivat eestaas kun autot muuttuivat kuivanmaan ajokeista puoliristeilyaluksiksi ajaessaan tuohon valtaisaan tulvavyöryyn, mikä aiheutti kivan näköisiä laineita, jotka taas uhkasivat kastella ihmisten koivet totaalisesti.

Päästin suustani ilakoivan äänen ja rullasimme J:n kanssa sukat pois, lahkeet ylös ja kengät kouraan ja lähdimme läträämään! Ihmiset tuijottivat, joku otti valokuvia, kun polviinasti syvässä tulvavedessä läträsimme risteyksen yli toiselle puolelle. Jatkoimme lapsenkaltaista läträilyä jokaisessa vastaantulevassa putissa koko kaupunkireissumme ajan ja ihmiset tuijottivat. Oli hauska aiheuttaa pahennusta - kuten aina!
Pian sateen jälkeen koko kaupunki oli varsin hylätty, hikinen, kuuma ja hylätty. Ja J kiteytti koko aavemaisen omituisen tunnelman.

"Kokkola on Suomen Insmouth!"

Ps. Jos ette tiedä mikä Insmouth on, suosittelen tutkimaan H.P Lovecraftin Cthulhu-mytologioita.

Yks joka tietää enemmän ku muut

Kävin taas pitkästä aikaa lukemassa janin blogia - on se vaan ihailtavaa, kuinka paljon joku voi saada aikaiseksi tekstiä - oikein ahdistaa kun ei itse pääse joka päivä laittamaan ja taas on asiaa aivan SIKANA.

No, janin blogista taas innoituksen koppaamana pitipi kirjoittaa tuosta, kun hänelle oli sanottu että työn tekeminen jotenkin kaiken parantaisi.
Itse olen kohdannut samaa asennetta - omalta isältäni! Hänen mielestään niin fyysisesti/henkisesti raskas työ, ettei enää sen jälkeen pysty mitään ajatella/tehdä parantaa jokaisen ihmisen masennuksen, joten kaikki pitäisi passittaa niin karmistuttavaan työhön, että masennukset ropisisi kuin maalipinta vanhan talon seiniltä ja kaikki olisi hyvin. Täysin väärin, ja ärsyttää tuollainen asenne. Suivaannuimme odotettavasti isäni vaimon kanssa tästä kommentista ja oli pakko selventää tuolle jäärien jäärälle, että ei kaikilla ihmisillä toimi se, mikä itselle toimii! Esimerkiksi, jos minut väkisellä epämieluisaan työhön, joka olisi liian rankkaa raahattaisiin, ei se mitään parantaisi - pahentaisi vain!
Piti selittää kuin lapselle! Aikuiselle ihmiselle koko asia! Sellainen laittaa aina suivaannuttamaan... Ja se on kumma juttu se, että se isä eli pappa on aina samanlainen. Kaikki mitä hän sanoo, on varmasti se ainut oikia totuus. Rasittavaa.
Tosin - ainakin pappan kanssa voi väitellä, ja se on hauskaa, sillä sen siiviläiset maailmanparannusteoriat on niin helposti osoitettavissa juuri sellaisiksi, sillä se ei num. 1 osaa perustella niitä, num. 2 se hätiköi kaikissa lausunnoissaan, ja näin ollen on helppo saada isille jauhot suuhun.

Isäänsä saa joskus kiusata. On sekin mua kiusannut.

Kesä tunkee läpi

Olisi kovasti tehnyt mieli kirjoittaa tänään jotain erityisen karua tänne karuun blogiini, mutta en vain saanut sitä itsestäni irti. Onko tämä paahtavan kuuma päivä ja aurinko siis sitten pehmentänyt hetkellisesti karuuden? Näin on varmasti käynyt. Olisiko siis syytä nyt mennä hautomaan kotia jotain peloittavia ajatuksia, näkemään omituisia unia, joita raportoida voisin ja yleisesti synkistelemään.

Ehei! Ehkäpä synkistelystäkin saa pitää kesälomaa, kun sellainen ilma siihen niin hyvin ilmaantuu... Teemme näin.

Kasa Vohveleita

Loimme ja tuhosimme eilen. Valtavan kasan vohveleita itsetehdystä - autenttisesta lättytaikinaksi, mutta en mene vahingossakaan sanomaan niitä lätyiksi (janin lättyevankeliumin pelossa) sillä eiväthän vohveliraudalla kurmootetut vohvelit ole lättyjä.. vaikkakin yhtä hyviä ainakin melkein.
Kolmen ihmisen kesken oli kyllä työ ja tuska saada ne kaikki alas, mutta lopulta se onnistui, varsinainen syömiskilpa. Niitten kanssa tarjosin tietenkin mansikkahilloa, tuoreita suomalaisia paloiteltuja mansikoita sekä kermavaahtoa! NAM!

Mikähän niissä lätyissä ja vohveleissa on niin kertakaikkisen hyvää? Lieneekö mysteeri vaiko vain makukysymys - tosin en ole koskaan tavannut ihmistä olentoa, joka olisi väittänyt ettei pidä lätyistä. Tai vohveleista. Toivottavasti en koskaan kohtaakaan...

Elämä on

Tapasin yllättäin tuossa aivan kirjaston edessä oikein mukavan sukulaisen. En tiedä sukulaisuussuhdenimityksistä paljon mitään, mutta kyseessä oli kuitenkin pietarsaaressa asuva äitini sisaren tytär, johon silloin tällöin törmäilen. Kuulin myös ne sanat, jotka yleensä kuka tahansa naisihminen tahtoo kuulla. Eli lyhyesti " Näytät laihtuneelta" vaikka olenkin aivan viimeisilläni raskaana! Mikäpäs sen mukavampaa. Ja totuus on, että jos mietitään lähtöpainoa, kun olen raskaaksi tullut, joka oli ehkä jotain 80 kilon jossain main, en nyt paina kuin 82.9. Ja itseasiassa olin kahdessa viikossa laihtunutkin, mikä yleensä tarkoittaa sitä että alkaa synnytysaika olla lähellä kun paino ei enää nouse. Hmm.
Keskustelimme jälleen varsin laveasti lähes kaikesta, kyseessä kun on terve, aivoilla (omilla) ajatteleva ihminen. Hän oli ollut amerikassa kiertelemässä ja siitä alkaen kävimme sitten monet elämään liittyvät asiat läpi.

Elämästä ja kaikesta siihen liittyvästä voisi toki jauhaa vaikka kuinka kauan, koskaan pääsemättä mihinkään varsinaisesti tyhjentävään lopputulokseen, lukuunottamatta vanhoja kunnon kliseitä kuten; "elämästä ei selviä hengissä", "elämä on" jne.
Mutta silti se aina yhtä hauskaa keskustella tästä kaikenkattavasta aiheesta. Jos nyt yleensä tykkää älykkäästi tai syvällisesti keskustella. Pinnallinen rallattelu ei vain yksinkertaisest tuo sitä tyydytyksen tunnetta. Lieneekö pätemisen tarvetta vaiko ajattelevan ihmisen tarve vain olla juuri sitä - ajatteleva. Muiden mielipiteitä on aina mielenkiintoista kuunnella, even more so, jos ne ovat samankaltaisia kuin omat. Unohtamatta väittelyä niitten kanssa, joilla on eriäviä mielipiteitä. Kunhan osaa ajattella että kaikki saavat pitää mielipiteensä - ei ketään tarvitse väittelyn välittömänä lopputuloksena käännyttää omalle puolelleen.

Aivot sanoivat seis.