Äääliöitten esiinmarssi.

Kuinka idiootteja ihmisiä voi olla olemassa? Erittäin. Kuinka ne eksyvät aloille, joille ne eivät kuulu? Lienee jokin joukkovaellusjuttu. Miksi ne tulevat minua vastaan? Siksi. Ehkä jopa siksi, että voisin niistä blogiini kirjoittaa.

Menin synnytystapatutkimukseen äitiyspoliklinikalle tuossa taannaviikolla.
Oli varsin kuuma ja hiestävä ilma ja kävelymatka teki tiukkaa. Olin väsynyt ja hiessä kun saavuin paikalle hiukan ennen yhtätoista, jolloin aikani kuului olla. Ilmoittauduin tiskillä ja menin odottamaan vuoroani.
Sisällä oli aivan yhtä kuuma, onneksi oli juomaa pullossa mukana. No, kello matoi ja pääsin ultraan vasta tunnin sisällä. Tunnin sisällä! Olin siis jo hiukan valmiiksi tuohtunut.
Ultrassa minulla oli joku nuorehko nainen, joka heti ensimmäiseksi surkuttelevalla äänellä sanoi minulle huoneeseen päästyäni, että " Voi, sää saat tän vauvan IHAN yksin!"
Tuijotin hetken hämmästyneenä sitä muijaa. Vastasin;
"Kyllä mää sen isän tunnen. Ollaan ihan ystäviä ja on se synnytykseenkin mukana tulossa."
"No, voi ku kiva." Vastasi pösilö.

Aloitimme ultraamisen. En saanut lainkaan selvää siitä olennosta, koska olihan se jo niin iso, ettei ruutuun kyennyt saada koko kuvaa vauvasta. Kaikki oli hyvin vaikka hermostutti helvetisti. Arviopaino kolme kiloa.
Siinä jutustelimme mukavia vauvoista ja lapsen saamisesta yleensäkin ja sitten istuuduin ultrahuoneen kiikkustuoliin ja mahaani kiinnitettiin antureita, joilla tutkittiin vauvan sydänääntä ja liikkumisia. Käteen sain puikon, jonka päässä olevaa nappia piti painaa aina kun tunsin vauvan liikkuvan. Olo oli kuin valheenpaljastustestissä käryävällä kun tuntui joltain reaktionopeustestiltä.

Ultraajamuija oli hetken hiljaa, räpelsi papereitani ja sitten kääntyi minuunpäin varsin surkutteleva ilme kasvoillaan.
"Voi kamala! Sut on raiskattukki!" Ja jäi kyselevä ilme kasvoillaan odottamaan jotain vastausta siihen.
Tuijotin tuota ääliötä varsin hämmentyneenä. Kuka saamarin aivoton idiootti heittää tuollaista niskaan yhtäkkisesti, raskaana olevalle, muutenkin hermostuneena olevalle naiselle???!!!
"Joo, kuus vuotta sitte. " Onnistuin änkyttämään vastauksen. Tiedän että kyseisen tapahtuman jälkeinen tutkimus näkynee sairaalatiedoissani, mutta ei kukaan koko sairaalahenkilökunnasta ole koskaan siitä mitään maininnut, enköhän itse ota sen puheeksi jos näen siihen syytä. Olin niin hämmästynyt, että en edes tajunnut sanoa kuinka vitun pösilöä oli pamauttaa jotain tuollaista ihmiselle mieleen juuri nyt!
"Niin, ja sua on hoidettu masennuksenki takia.." Jatkoi tuo uskomaton aivoton olento älyttömyyksien latelua.
"Niin no, pistäähän se hiukan masentamaan, sellainen." Sanoin tuskin uskoen kuulemaani.
"Joo, se on varmaan vaikeaa kun jos ei toiselle ole sellaista tapahtunut, niin ei ihmiset varmaan oikein ymmärrä." Korvani jo varmaan sauhusivat.
"Mmm." Sain mutistua.

Voiko tällaista puusilmää oikeasti olla? Nähtävästi, ja vielä täysin väärässä paikassa! Miten menneisyyteni karmeus liittyy nykyiseen olotilaani, siihen että olen raskaana! Vaikka olenkin päässyt asiasta yli sen verran, ettei minun tarvitse olla siitä enää masentunut tai ajatella sitä koko ajan, on hyvin inhottavaa, kun se noin salamana taivaalta taas minulle muistutetaan! Kyllä sitä sitten alkaa taas ajatella! Varsin mukavaa! Ja koko päivä ei kun meni vain huonommaksi siitä eteenpäin. Jouduin odottamaan siellä yli kolme tuntia, en voinut hakea mitään välipalaa kun ei tiennyt milloin sinua kutsutaan sisätutkimukseen ultrauksen jälkeen ja nälkä tuli. Kokoajan oli hirveä hiki, vitutus ja suuttumus. Ja sitten joku ääliö korstoukko ja sen raskaana oleva rouva pakotti minut istumaan sohvalla, jonka päälle tuli hylly niin että olin ison mahani kanssa aivan rutussa kun ei pystynyt istumaan suorassa. Puoli tuntia! Eikä se vammainen ukko voinut seistä! Kaikki muut paikat olivat täynnä!
Ja joku hämärä muija tuijotti mua koko sen yli kolme tuntia. En tiedä oliko ne perkeleen puusilmämuijan puheet siellä ultrassa kuuluneet odotushuoneen puolelle, mutta epäilin sitä. Ja sitten oikein kiva kovakourainen sisätutkimus.

Jee.

Karu elämä.

Mistä niitä puusilmiä sikiää?