Jämeriä Keinoja

Hmm. Niin se varsin sekava uneni.

En oikeastaan muista siitä juuri mitään, mutta muistan pääpiirteittän sen aihepiirin. Tavalla, jonka miellän Linnunradan käsikirja liftareille-kirjan mukaan(by Douglas Adams) oli maailmankaikkeus muotoutunut. Oltiin joko kaukaisessa tulevaisuudessa tai jossakin parellel universumissa, idea lienee ollut se, ettei ainakaan maapalloa ollut, mutta telluksen kansallisuuksia kylläkin (kuten suomalaisia).
Olin mukana jossakin uusien planeettojen/asteroidien/sumujen ja tähtien tutkimushässäkässä, joka liittyi jollain tavalla hallituksen meininkeihin. (kuinka hämärästi voi asian edes selittää).
Olin erään tutkijajoukkion mukana pienehköllä pientä tähteä kiertävällä planeetalla, joka oli karu, synkkä, kylmä ja erityisesti täynnä omituisia maantieteellisiä muodostelmia, jonka takia pääteltiin, että siellä oli ainakin ennen ollut jokin korkeakulttuuri.
Olimme leiriytyneet erään muodostelman keskelle eräs yö, kun tajusin heränneeni radiolähettimemme ulinaan, jonka keskeltä kuulin vieraskielisiä sanoja. En tiennyt edes ymmärtäväni kyseistä pahaenteiseltä kuulostavaa puhetta, mutta ymmärsin silti, että me olimme kyseisen olentoluokan pyhällä planeetalla, jonka he olivat jättäneet kauan sitten väsyneille jumalilleen, jotka olivat kaivanneet lepoa.
Rikoimme siis jotain todella syvää, kauheaa lakia yöpymällä tällä planeetalla näin epäkunnioittavasti. Kuulin äänien puhuvan olennoista/jumalista, jotka varmasti tekisivät asialle jotain.
Alkoi tulla varsin epämiellyttävä olo. En edes ehtinyt herättää kaikkia kollegoitani kun tajusin maan allamme järähtelevän ahdistavasti. Vain eräs toinen minun lisäkseni ehti reagoida ja lähdimme juoksemaan poispäin leiripaikastamme. Sivusilmällä totesin maan nousevan leirimme keskellä ja sieltä paljastuvan, ilmeisesti "jumalan" tuhoavan silmittömällä raivolla kaiken leirissämme, kollegoitamme myöten.
Jostain kumman syystä myös taivas alkoi syytää niskaamme epäilyttävän tarkasti tähdättyjä salamoita, joten pistimme hippulat vinkumaan.
Kaiken tämän kaaoksen keskellä tajusin, ettemme voineet selvitä hengissä joten ajattelin tehdä kaikkeni estääkseni jokaisen kuolemisen. Jonkun täytyi selvitä hengissä kertoakseen mitä tapahtui. Olin kotonani jollain toisella planeetalla tutkinut intohimoisesti ajankulun teoriaa ja portaalien ilmentymistä paikoissa, joissa oli kovia energiapurkauksia ja saanut selville pitkällisellä laskelmoinnilla, testeillä ja mittauksilla, että salamoiden aikaansaama energiapurkaus siihen iskevässä paikassa saattoi aiheuttaa hetkellisen portaalin, josta pääsi mahdollisesti ajassa taaksepäin. Tieteeni oli melkoista rajatiedettä, mutta niin olivat nykyiset tapahtumatkin, joten kerroin teoriani kollegalleni. Päätimme yhdessä kokeilla, sillä ennuste ei ollut missään tapauksessa hyvä - paras pistää hösseliksi ja syöksyä salamaan luottavaisena tai tulla muutenvain grillatuksi.
Ystäväni, jonka nimi oli Dave, syöksyi salamaan ensin ja PUfF! Katosi.
Uni muuttui dramaattisesti tässä vaiheessa, enivei oli ollut oikeassa, Dave pääsi turvaan, itseasiassa kolmen kuukauden päähän unen nykyisistä tapahtumista, täydessä muistissa. Itse en tainnut selvitä, mutta jatkoin unen näkemistä katsellen Daven kamppailuja entisessä työpaikassani, jotta aika/portaalitutkimukseni olisi julistettu täyspainoiseksi tieteeksi ja jotenkin tehty laite, joka tasapainotti energiat niin että mitä tahansa suurta energiapurkausta olisi voitu käyttää hyväkseen.

Notta näin. Tiedemiehenä avaruutessa.

V*ttujen kevät

Miten pirussa voi olla tällainen olo???????

Se siitä keväästä, tämä päivä ei nyt hyvältä vaikuta. Ilma toki on mitä parhain, mutta kun olo on juuri bouttiarallaa se karsein mahdollinen, ei juhannussalon ympärillä paljon polkkaa sitten väännetäkkään. Ja jollakin täällä saamarin kopissa on kauhean hajuinen hengitys, ja se leviää saatanallisena höyrynä ympäriinsä!!!! TIC TAC!!!

Pääsiäisapostoli ja suruvirsi

Hittolainen! Kirjoitin eloisan jutun iloisesta pääsiäisestä, ja kaikista upeista mahdollisuuksista täällä kokkolassa viettää sellainen, ja se helskutti soikoon katosi kuin tuhka tuuleen!

No. Otan sitten itseni ja lähden nauttimaan 10 asteen lämpimyydestä, auringosta ja yleisesti kauniista olosta!

Miksi jotkut kansat?

Ovat typerämpiä kuin muut?

Uguksen suurin nautinnonaiheinen teeveeohjelma lienee tällä hetkellä Days of Our Lives, mutta oikeasti, sehän on täysin keksittyä. Kaikista hauskinta ajanvietettä, jos pääkoppa sen kestää, ovat amerikkalaiset tositeevee-, keskustelu-, ja muut hörhöohjelmat, joissa sivutaan jonkinasteista todellisuutta.

Viihdyke on aivan erinomaista, tosin se vaatii tietynlaisen mielenlaadun, ainakin kyvyn ymmärtää ja nauttia paskan estetiikasta. Samalla estetiikalla esimerkiksi vanhat kauhuelokuvat, huonot kauhuelokuvat ja 70-80-luvun ninjaelokuvat ovat aivan erinomaista komediaa.

Tällä hetkellä eräät hauskimmista amerikka"komedioista" lienevät juuri Dr. Phil (joka osaa ratkaista ongelman kuin ongelman ja olla samalla kaikkien keski-ikäisten naisten märkä unelma), America´s next top model (jossa nättejä ja ei-niin-nättejä tyttöjä riepotetaan kaikista pahimmalla tavalla, laittamalla ne asumaan samaan asuntoon, seurauksena catfighteja ja "you BITCH" kiljaisuja ja tietenkin suloisia kyyneliä!hahaha!), sekä subbarilta atmosfääriin räjähtävä kaiken se kestää-vittuilusarja (jossa kidutetaan katolilaista opettajaneitosta suorastaan käsittämättömillä tavoilla, pointtina äärimmäinen nöyrytys, omien rakkaimpiensa kanssa riitaantuminen, ikuisessa en-voi-enää-luottaa-sinuun-kierteessä eläminen ja amerikkalaisten favourite; RAHA).

Miten hitossa ne keksivätkin näitä ohjelmia? Sen vaan haluaisin tietää? Kaiken takana TÄYTYY olla vielä kieroutuneempi aivoriihi kuin DOOLissa konsanaan, sen menen vaikka vannomaan. Samaan katogoriaan tippuivat ja tippuvat tietenkin isälle morsian, unelmien poikamies/tyttö ja monet monet muut. Ja ainut amerikkalainen ohjelma suomessa, jossa näkee köyhiä ihmisiä, on Jerry Springer-show, jossa kaikki kuitenkin tekevät mitä tahansa saadakseen sitä rahaa, kuten ovat prostituoituja mitä omituisimmilla tavoilla. Tosin siinä on kyllä ohjelma, jonka todenmukaisuuteen en aio uskoa, ei hinnalla millä hyvänsä. En tahdo uskoa, että noin idiootteja, ilkeitä, kamalia ja epäinhimillisiä ihmisiä on olemassa. Mutta kyllä se naurattaa jos satun sitä katsomaan.

Tuleeko muista maista näin järkivapaita ohjelmia? Mahdollisesti, mutta niitten suvereeni edelläkävijä tulee aina olemaan, the promised land of asses - America!

Olotila ja sen tarkoitus

Eilen olin äärimmäisen tuottelias. Ja siitä tulee aina hyvä mieli!
Mutta luulempa että tänä päivänä ei kertakaikkisesti jaksa aivan yhtä tuottelias olla, vaikka kuinka tekisi mieli.

Joskus hiukan masentaa se, että kirjoitan tännekin joskus aivan paskaa. Niinkuin vaikka nyt. Tekisi mieli taas kirjoittaa jotain todella mielenkiintoista, joka saisi lukijani (ei harmainta aavistusta kuinka monta niitä on) kommentoimaan. Kehoitus siis lienee, kommentoikaa jos teillä on jotain kommentoimista, lupaan vastakommentoida takaisin.

Nyt yritän keksiä jotain mahdollisimman controversialia, mikä saa ihmiset hyppimään tasajalkaa kaikenlaisista eri syistä.

Mietintä myssy päähän ja sor - sor - sormileikki alkakoon.


......................
.......O..O......
.....................

Levyarvostelu

Tämä Tori Amoksen uusin, Beekeeper kuulostaa muuten erittäin hyvltä Tori-levyltä.

!!!!!!!!!!!!!!!

Koskaan ei ole liikaa hyviä levyjä.

Olis vaan rahaa mennä heiluttamaan lompakkoa anttilan(eli erään tuttavan mukaan temppelin) topten osastolle. Viimeksi kun nimittäin siellä pyörein, oli vaikka mitä. Ainakin sadan euron edestä löytyi tavaraa, tosin, kalliitahan ne levynperkeleet siellä on!
Oli tuo torin uusin, the arkin uusin, the curen remastered tuplalevy jossa boys don´t cry ja harvinaisuuksia(muistaakseni). Oli björkin medulla ja madonnan immaculate collestion, marilyn mansonia ja kaikenlaisia mahrollisia levyjä. Saisivat tosin hankkia lisää sitä curea! Ja kate bushin red shoes( oliko se se?), koska se on ainut joka puuttuu..

No. Ei auta. Täytyy tehdä uudet musaostokset kaikessa rauhassa.

Bipolar

Luulin että raskaana olemisessa oli ahdistavinta alkuajan huono olo ja oksenteleminen, sillä se todella oli rajua. Olin kuitenkin aivan väärässä.
Toki, varoiteltiinhan minua siitä, että pian alkaa mielialat vaihdella kuin taikasauvan iskusta, välillä itkettää ja naurattaa ja sitten taas kesken naurua alkavat kyyneleet valua. Sanoin silloin, että olen aikalailla vuoristoratainen muutenkin, tuskin minulle sellaista tulee!

HEH HEH HEH.

Nyt olen ilmeisesti hormonaalisesti saavuttanut jonkin sellaisen tason, että alkoi mielialat vaihdella.
Ja se on kammottavaa! Tulee mieleen todella äärimmäinen masennus.. elämäni noin vuosi sitten.
Nyt kun olen parantunut masennuksesta ja voinut hyvin jo syksystä asti ja aina vain paremmin on mennyt, niin sitten hormoonit takalaukaisevat tässä herkässä tilassa.

Eilen olin hyvällä tuulella koko aamun, mutta kun piti lähteä töihin kalajoelle, iski kammottava apaattisuus ja syvä ankeus. Istuin koko matkan autossa aivan hiljaa ja pelkästään tiuskin jos minulle puhuttiin. Tämä hirvittävä olotila kesti aina kalajoelle asti. Tanssiminen paransi olon, olin energinen ja hauska(ainakin omasta mielestäni) opettaja ja sitten lähdimme kotia kohti. Paluumatkalla pälätin kuin papukaija isän ja äitipuolen kanssa, normaali olotila siis.

Tänään aamulla oli kerrassaan hyvä olo, mitä nyt pöly olohuoneen pöydällä ärsytti. Sitten aloin tiskaamaan, kissa naukui ja huusi jaloissa, lämminvesi loppui ja tuli kauhea, selittämätön raivo!! Siis aivan suunnaton raivo, jota ei voinut edes kohdistaa mihinkään! Sitten yhtäkkiä pölyjä pyyhkiessä, raivon vielä velloessa, tulivat kyyneleet. Hyvät viisiminuuttia isoja krokotiilin kyyneliä tippui linssiin ja pölyt katosivat pöydältä, pyyhein silmät ja olo oli taas hyvä.

On se aivan hullua, miten ihmiskeho toimii joskus ja varsinkin raskaana ollessa. Ruokalevolla vauvakin takoi kuin mikäkin judomaster pitkin mahaa. Ihmeellinen elämä? Kyllä, varmasti.
Mutta, this too shall pass. Onneksi voin antaa tunteitten tulla ja mennä..
Onneksi kuitenkin asun yksin, sillä olisi varmaan raskasta toisen katsella moista sekoilua - hih!

Kuinka Sairaus Palvelee?

Ihmisessä on kaksi olemassa olevaa puolta. Sisin itse ja ulkoinen itse. Ulkoinen itse on se, jonka yleensä esitämme muille ihmisille, piilottaen sisimmän itsen siinä pelossa että sitä ei hyväksyttäisi.
Ulkoinen itse on tarkasti rakennettu kuori, sisin itse se, mitä todella olemme. Nämä kaksi erilaista itseä ovat usein ristiriidassa, kaikenlaisista syistä. Pakotamme itsemme toimimaan joko muiden odotusten mukaisesti, pelon varjossa, omien odotustemme mukaisesti, jotka ovat rakentuneet usein sen mukaan, mitä uskomme muitten meidän haluavan itsellemme.
Harvoja ovat ne ihmiset, jotka toimivat pelkästään sen toimintamallin mukaan, jonka luo itselleen ollen itselleen täysin rehellinen. On pelottavaa joutua katsomaan itseään peilistä ilman mitään peittävää pintaa. Huntu revitään alas.

Ulkoisen ja sisäisen itsen välillä olevat ristiriidat aiheuttavat sairauksia. Mutta joka kerta sairaus on tietoinen valinta. Sisäinen itse tahtoo ravistaa ulkoisen itsen kuuntelemaan sisäistä itseään, kuuntelemaan totuutta. Joten sisäinen itse valitsee sairauden. Se on kuin potku persuksille, isku vasten kasvoja. Se on opettaja, karu sellainen, mutta jonka opetus ei hevillä unohdu.

Mutta ihminen unohtaa jatkuvasti sisäisen itsen olemassa olon. Ihminen tukahduttaa oman sisäisen äänensä ja saa aikaan sairauksia itsessään, sisäisen äänen äärimmäisen ilmintymän; Kuuntele, senkin pölkkypää. Tämä ei ole mitä haluat, tämä ei ole se mitä oikeasti olet!
Sairaudet saavat alkunsa ulkoisen itsen kyvyttömyydestä. Kyvyttömyydestä tunnustaa, nähdä, puhua pelkonsa, hyväksyä omat hyvät ja huonot puolensa, kyvyttömyydestä antaa anteeksi, käsitellä asioita, päästää irti, taistella ja olla rauhassa.

Ihmiset jotka toimivat oman sisäisen itsensä tavalla, kuuntelemalla sen ääntä, kuuntelemalla itseään, eivät koe elämää aivan niin epätoivoisena, kovana, epäreiluna. Sisäinen äänensä kanssaan keskustelevat ihmiset kuuntelevat sisintään, päättävät sen antamien vihjeiden mukaisesti. Tällaisia ihmisiä ei ole paljoa, mutta he aiheuttavat aina ihmisissä äärimmäisiä reaktioita, heitä joko vihataan ja pelätään tai rakastetaan ja kunnioitetaan. Pelko ja viha ovat ulkoisen minän äärireaktio, koska he tukahduttavat sisäisen itsen äänen.

Sisäisen itsen kuunteleminen ja näkeminen on avain onnelliseen elämään. Ole totuudenmukainen itsellesi, mutta vain oman totuutesi mukaisesti. Sen löytäminen voi kestää, mutta loppujen lopuksi, kaikki vastaukset kaikkiin kysymyksiin löytyy itsensä sisältä.
Rauhan löytyminen löytyy loppujen lopuksi hyvin läheltä.

Sairaus on siis omalla tavallaan myös hyvä asia, se tarkoittaa sitä, että on vielä mahdollisuus kuunnella. Kuuntele siis omaa kehoasi, omaa sisäistä ääntäsi.
On helppo syyttää asioista kaikkia muita kuin itseä, mutta tässä tapauksessa myös itse on vastuussa niistä asioista, joita itselle tapahtuu.

Mitä sinun sairautesi tahtoo sinulle kertoa?

Kirje Muinasesta Tsaarivallasta.

Hmm.

Uguksen kirje minulle oli tällä kertaa vähemmän pelottava, kuin ensin odotin. En uskaltanut samana päivänä käydä lukemassa sitä, kun hän minulle siitä ilmoitti. Mitä lienee pelkuruutta. Phah.
Kuitenkin. Mietin pitkään ja hartaasti, mistä hän ehkä oli kirjoittanut. Minkälaista asiaa siinä käsitellyt, eritellyt vai ylösalaisin täysin myllännyt, kuinka tarkasti, kuinka uskaliaasti. Siinä oli kuitenkin mukavasti lämminhenkisyyttä huokuva sävy, joka monella tapaa yllätti.
Tiedän kyllä, että vaikka olenkin suorasukainen henkilö, on liikkeitäni ja ajatuksiani joskus hyvinkin vaikea ymmärtää - ja niin pysyköönkin. En tahdo olla liian ennalta arvattava, en edes itselleni. Tavakseni on kai vain muodostunut melkoinen impulsiivisuus, mitä erilaisiin tilanteisiin tulee. Teen niin kuin hyvältä tuntuu.
Olen pyytänyt itseni mielestä jo anteeksi sitä, että yhtäkkisesti tulin raskaaksi, mutta tahdon toistaa sen, Ugus. Mutta johan tiedätkin, etten mitään tee toista loukatakseni, vaikka se loukkaisikin.
Asioista kuitenkin johtaa polkuja aina eteenpäin. Viime vuosi oli rankka meille molemmille, monenlaisilla tavoilla ja johti moniin ja taas moniin eri asioihin. Mutta eikö olekin totta, että ne johtivat vääjäämättä eteenpäin, ainoaan oikeaan suuntaan, joka on olemassa meille kahdelle.
Tiet johtivat suuntiin, tiet kohtasivat, sekoittuivat, muuttuivat, erosivat ja kaukaisuudessa liikehtivät. Tiet kääntyilivät ja jälleen omina itsenään kulkevat omalla tavallaan toistensa lomassa, silti erillisinä. Ja parempi niin.
Olen todella iloinen siitä, että löysit jonkun, joka sanoi sinun varastaneen kaikki ajatuksensa. On äärimmäisen harvinaista kohdata jotain niin hämmästyttävän samankaltaista tässä maailmassa! Mutta todella, kuitenkin, tahdon myös kohdata tämän tulevan paremman puoliskosi vielä joskus, kun se mahdolliseksi muodostuu.. senhän sanoinkin jo.
Joten kulkekaamme yhdessä, ystävinä kohti kerrassaan kummallista tulevaisuutta(joka ei varmasti ainakaan tule olemaan tylsä, kaukana siitä!), naurakaamme hulluille unillemme, piirtäkäämme omituisia sarjakuvia (lupaan saada M&H sarjakuvan vielä joskus tehtyä) ja tehkäämme kaikkia niitä kieroutuneella tavalla vapautuneita asioita, mitä aina ennenkin.

Ulvo kuuta - sitä varten se on sinne laitettu!

Hullupostia

Kyllä, unennäkemiseni on ilmiselvästi saavuttanut jonkin uuden tason. Surrealistisesti se tuntuu melkein siltä, kuin olisi vaikkapa jossakin pelissä päässyt jollekin aivan uudelle tasolle, jota ei oikeastaan edes pitäisi siinä pelissä olla... hmm.

Näin myös viime yönä unta jossa ymmärsin piakkoin näkeväni unta - harmi kyllä, en kuollaksenikaan muista mitä perkelettä uni käsitteli! Harmitus on suuri, mutta muistaakseni se ei kuitenkaan ollut mitään yhtä hätkähdyttävää kuin tuo varjomaailman visiitti.

En ole kuitenkaan koskaan, siis täydennän, ikinä nähnyt noin lähekkäin selkounia, jossa ymmärrän näkeväni unta. Jotain siis on täytynyt tapahtua, koska ne ovat noin lähekkäin toisiaan. Jatkan tilanteen kehittymisen tarkkailua, ja sitten kerron lisää.

Nocturnal Behaviour, part 2

Näin unta.

Unessa asuin kerrostalossa jossa oli hissi. Tunnelma oli kokoajan hiostava ja jotenkin vaarallinen. En pidä valveillakaan hisseistä.
Hissin kerrosnumero nappuloitten tilalla oli kirjaimia, ja sisimmässäni tiesin, että täytyi painaa kirjainta "O", että pääsi pohjakerrokseen, josta pääsi ulos. Kaikessa epähuomiossa, vaarallisessa tunnelmassa, painoinkin kirjainta "H". Mietin hetken ja päädyin lopputulokseen, että ehkäpä hissi pysähtyy ensin jossain muussa kerroksessa ja painoin taas "O"-nappulaa. Se varmasti veisi minut haluamaani kerrokseen. En ajatellut "H"-nappulan olevan mahdollisesti jotenkin täysin väärä, jopa ehkä vaarallinen vaihtoehto.

Katselin valoja, jotka syttyivät kerrosnappuloihin aina kyseistä kerrosta ohittaessa. Kylmä hiki alkoi nousta otsalle ja joka kehon osalle, kun valo sykähti napissa "O" ja matka silti vain jatkui. Painoin hikisellä ja tärisevällä sormella uudestaan nappulaa "O". Hissi jatkoi matkaa alaspäin. Se oli päättänyt mennä ensin painamaan "H" kerrokseen. Aivoni napsuivat minun käsittäessäni, että hissi kulki ainavain alaspäin, vaikka tiesin kerrosten pysähtyvän "O":hon.
Mihin tämä kirottu hissi oli minua viemässä, mihin, hyvä Jumala, mihin!!?

Valo läikähti naapulassa "H". Hissi pysähtyi. Aloin täristä ja ovi alkoi aueta, muttei normaalilla tavalla vetäytyen näkymättömiin vasemmalle puolelle, vaan se alkoi painautua minua kohti, hissiin, kuin se olisi ollut jonkinlainen valtava murskain. Ponnistelin vastaan ja painoin kaikilla voimillani sitä sulkeutumaan. Aloin nähdä kerrokseen "H" hissin oven tunkiessa minua peräseinää vasten. Ymmärsin hyvin pian katsovani paikkaan, jota en olisi voinut kuvitella pahimmassa painajaisessanikaan. Eteeni aukeni näkymä kliinisestä sairaalatyyppisestä käytävä- ja huoneverkostosta, jossa vaelsi kliinisissä vaatteissa kulkevia kovassa lääkityshumalassa olevia ihmisen oloisia olentoja, joitten kasvojen paikalla oli pelkkää suttua. Tai ehkä kasvot vain vaihtelivat niin tiuhaan, etten saanut selvää niistä. Aloin huutaa, ajattelin, tämä ei ole totta, tämä ei ole mahdollista, tästä unesta minä herään nyt! Nyt!! Nyt!!! NYT!!!!! Mutta en herää. Ymmärrän näkeväni kauheaa painajaisunta, josta en pääse pakoon, vaikka tajuan sen olevan unta. Täytyy taistella, ei auta.

Olennot huomaavat minut, kamppailemassa yhäkin vain pusertavaa ovea vastaan. Ne alkavat mataa minua kohti kädet ojossa, pyytäen ja vaatien, näen niitten joukossa jonkinlaisia lääkäreitä ja hoitajia, mutta he eivät estä kammottavia potilaitaan millään tavalla! Kylmät, nihkeät ja inhottavat kädet haparoivat murskain oven takaa ja kirkuen saan jostain lisävoimia. Alan saada ovea kohti sen oikeaa paikkaa, tällä hetkellä tajuan, että myös peräseinä tulee minua kohti samalla tavalla, sen takana on myös käytäviä täynnä nälkäisiä olentoja, joudun taistella siis kahta ovea vastaan.

Pikkuhiljaa kiroillen saan ovet kiinni silkalla tahdonvoimalla, ja painan paniikinomaisesti nappulaa "O". Täältä täytyy päästä pois. Mutta mitään ei tapahdu. Hissi ei liiku, mutta luojan kiitos, ei ovetkaan. Alan työntää ovia itse, jotta hissi nousisi. Taktiikkani onnistuu, mutta se kestää kauan ja olen aivan vapiseva raunio, kun valo läikähtää viimein nappulassa "O". Hissin ovi aukeaa tuttavallisesti, kuin täysin tökerön päällekäymisensä alemmassa kerroksessa unohtaneena omalle paikalleen vasemmalle. Näkymättömiin. Astun niin nopeasti ulos hissistä valoisaan rappukäytävään kuin vain kykenen. Hissin ovi sulkeutuu.
Seison paikoillani miettien, mitä helvettiä äsken tapahtui, minne helvettiin oikein jouduin?
Katselen rappusia hissin vieressä. Ne kulkevat ylös, päättyvät viattoman näköisesti tähän alimpaan kerrokseen. Käännyn jo lähteäkseni, kunnes aivan sivusilmälläni, tahtomattani, huomaan, kuinka jossain varjoisan portaikon toisella puolella, ne jatkuvat alaspäin väikkyen varjoisina, valottamina. Niistä ei käydä mihinkään, mutta ne ovat siellä, jatkuen alas ja alas ja alas. Aina alas Varjomaailman syövereihin.

Juoksen ulos.

Vastaisuudessa, pysykää niin perkeleen kaukana unimaailmastani, varjoihmiset, keitä lienettekin, kuin vain voitte.. tai ei hyvä seuraa!

Something you can feel

Makaan aamulla vuoteessani, en viitsi vielä nousta, lonkkani särkevät yhä, ne tekevät sitä usein. Kertoivat sen johtuvan eräästä hormoonista, jonka tehtävä on löystyttää niveliäni. Tehköön sitten tehtävänsä, ei ole mihinkään kiire.

Valo kajastaa ihanasti läpi tummansinisen verhon, violetti maalaa värinsä värikkäitten huivien päälle seinällä, päivä on ihana, alkaa jo melkein hymyilyttämään. Ehkäpä voisin jo nousta.

Sitten tunnen sen. Potku, toinen, kolmas. Kääntyminen. Hutaisu. Ne tuntuvat melkein käsiini, jotka lepäävät alavatsani päällä, joka tuntuu jo paljon pyöreämmältä. Kappas, siellähän se, pienokainen. Aloittelee itsekin omaa aamuaan, venyttelee tai patistaa että herääs jo, ruokaa tänne ja vähän vikkelään.

Hymy senkun levenee.

Kasvot ruudussa

Katselin kasvoja ruudussa. Niistä ei erottunut selkeät piirteet, kuinka voisikaan? Olivathan nuo pienen pienet kasvot sisälläni, mutta näin niissä silti jotain, joka muistutti itseäni. Tunne oli hyvin läpitunkeva, uusi, erilainen kuin koskaan.
Viimeksi ruudussa kohtasi minua vain pieni, juuri ja juuri ihmisolennoksi tunnistettava olento, ilman mitään persoonallista vaikutelmaa, nyt, yhä vielä pieni, oli tuo olento selkeä ihminen.

Kaksi kaunista kättä. Kaksi kaunista jalkaa. Pyöreä, terve maha, selkärangan helminauha kallosta häntään, kaunis pään muoto, silmät, nenä, suu. Hän katseli kohti minua, sitten kiivaasti käänsi päätään. Tunne vain voimistui, kas tuossa, tuossa sisälläni, ihan oikea ihminen, minua katsellen. Ehkä jopa arvellen, mitenköhän tuollaisen kanssa sujuu? Käänsi päätään, näin kuinka leuat liikkuivat kun louskutti leukojaan, haukotellen tai itsekseen jutellen, mitä lienee kosmisia ja jumalallisia totuuksia, joita vain noin pienet tietävät. Otti peukalon suuhunsa ja kokeillen imi. Harjoitus tekee mestarin.

Kääntyili vimmatusti sisälläni, oli kuulemma vaikea kohdistaa laitetta, jotta oikeat mitat saatiin selville. Kovasti liikkuvainen, kädet ja jalat heiluivat, aivan kuin olisi kiire johonkin. Ei kai sentään vielä mikään kiire ollut, ehkä vain hiukan liikuntaa. Kohdistus onnistui. Mitat tulivat. Kaikki hyvin, tiesinhän minä sen. Ruutuun ilmestyi pienen rintaan sykkivä ja pamppaileva sydän - löi niin kiihkeästi, ettei sitä todeksi usko. Kauhea tahto elää, kuin tuli joka palaa ja palaa, vaikka ilman polttoainettakin. Monitorista ilmiintyi ääni. Tuo kiihkeä rytmi, nopea ja vahva kuin mikä, näkyi jopa sydämen syke nauhana rosoisena.
Minun lapseni ääni.
Minun lapseni ääni.
Ainut ääni maailmassa.

Toisinaan

Joskus oikein hävettää.

Se nimittäin, kuinka harvoin loppujen lopuksi kirjoitan tähän blogiini. Ja sellaisina hetkinä olen äärimmäisen kateellinen Ugukselle, joka saa aikaiseksi vaikka mitä, varsinkin blogiinsa. Syynä lienee kuitenkin ehkä se, että meidän blogejemme erot ovat valtaisat, hänen tyylinsä, hänen aiheensa kirjoittaa mahdollistaa useitten tekstien ilmestymisen sinne, joskus jopa päivittäin. Ei silti kateutta hälvennä.
No. Olen melko varma silti siitä, että jos omistaisin nettiyhteyden kotonani, kirjoittaisin huomattavasti useammin tänne, mutta niin ei ole. Kelpaaminen on vähään, toivottavasti edes jonkin laatuiseen asiaan.

Olen pitkästä aikaa taas antanut mietteitteni kallistua menneisiin asioihin. Virheisiin, joita tiedän tehneeni ja asioihin, joita ei ole ehkä selvitetty. Pidän tätä asiaa äärimmäisen negatiivisena ilmiönä. Milloinka koskaan on menneitten asioitten vatvominen palkittu jollakin hyvällä asialla? HUH. Ei varmasti koskaan. Ei ainakaan minulle. Mutta silti. Joskus ei voi estää ääniä päässä, jotka alkavat rullaamaan vääjäämättä kohti tuota jo suljettua porttia. Ei elämässäni ole ainoatakaan tilannetta, johon todella tahtoisin palata kokeakseni sen uudelleen. Mistä se kertoo? Siitäkö, että elämäni on täyttynyt toinen toistaan kurjemmista sattumuksista ( so not!) vai siitä, että tahdon todella elää tässä hetkessä, tuntea aina juuri tässä hetkessä kauneimman ja tasapainoisimman ja syvimmän tunteen, kuin koskaan ennen.
Siihen haluan ainakin pyrkiä.

Joskus ei voi estää omia ajatuksiaan - täytyy kohdata oma vajavaisuutensa siinä, että jättää menneisyyden lopullisesti menneisyyteen. Kukaan ei ole täydellinen, vaikka kuvittelisi sitä hipovansa. Joku palauttaa aina maanpinnalle. Uskon että minua odottaa kaikki, mitä toivon minua odottavan, ja lastani. Kaikki hyvä hänelle. Ja ennenkaikkea, myös kaikki hyvä teille muille, ihan kenelle tahansa.