Toisinaan

Joskus oikein hävettää.

Se nimittäin, kuinka harvoin loppujen lopuksi kirjoitan tähän blogiini. Ja sellaisina hetkinä olen äärimmäisen kateellinen Ugukselle, joka saa aikaiseksi vaikka mitä, varsinkin blogiinsa. Syynä lienee kuitenkin ehkä se, että meidän blogejemme erot ovat valtaisat, hänen tyylinsä, hänen aiheensa kirjoittaa mahdollistaa useitten tekstien ilmestymisen sinne, joskus jopa päivittäin. Ei silti kateutta hälvennä.
No. Olen melko varma silti siitä, että jos omistaisin nettiyhteyden kotonani, kirjoittaisin huomattavasti useammin tänne, mutta niin ei ole. Kelpaaminen on vähään, toivottavasti edes jonkin laatuiseen asiaan.

Olen pitkästä aikaa taas antanut mietteitteni kallistua menneisiin asioihin. Virheisiin, joita tiedän tehneeni ja asioihin, joita ei ole ehkä selvitetty. Pidän tätä asiaa äärimmäisen negatiivisena ilmiönä. Milloinka koskaan on menneitten asioitten vatvominen palkittu jollakin hyvällä asialla? HUH. Ei varmasti koskaan. Ei ainakaan minulle. Mutta silti. Joskus ei voi estää ääniä päässä, jotka alkavat rullaamaan vääjäämättä kohti tuota jo suljettua porttia. Ei elämässäni ole ainoatakaan tilannetta, johon todella tahtoisin palata kokeakseni sen uudelleen. Mistä se kertoo? Siitäkö, että elämäni on täyttynyt toinen toistaan kurjemmista sattumuksista ( so not!) vai siitä, että tahdon todella elää tässä hetkessä, tuntea aina juuri tässä hetkessä kauneimman ja tasapainoisimman ja syvimmän tunteen, kuin koskaan ennen.
Siihen haluan ainakin pyrkiä.

Joskus ei voi estää omia ajatuksiaan - täytyy kohdata oma vajavaisuutensa siinä, että jättää menneisyyden lopullisesti menneisyyteen. Kukaan ei ole täydellinen, vaikka kuvittelisi sitä hipovansa. Joku palauttaa aina maanpinnalle. Uskon että minua odottaa kaikki, mitä toivon minua odottavan, ja lastani. Kaikki hyvä hänelle. Ja ennenkaikkea, myös kaikki hyvä teille muille, ihan kenelle tahansa.