Something you can feel

Makaan aamulla vuoteessani, en viitsi vielä nousta, lonkkani särkevät yhä, ne tekevät sitä usein. Kertoivat sen johtuvan eräästä hormoonista, jonka tehtävä on löystyttää niveliäni. Tehköön sitten tehtävänsä, ei ole mihinkään kiire.

Valo kajastaa ihanasti läpi tummansinisen verhon, violetti maalaa värinsä värikkäitten huivien päälle seinällä, päivä on ihana, alkaa jo melkein hymyilyttämään. Ehkäpä voisin jo nousta.

Sitten tunnen sen. Potku, toinen, kolmas. Kääntyminen. Hutaisu. Ne tuntuvat melkein käsiini, jotka lepäävät alavatsani päällä, joka tuntuu jo paljon pyöreämmältä. Kappas, siellähän se, pienokainen. Aloittelee itsekin omaa aamuaan, venyttelee tai patistaa että herääs jo, ruokaa tänne ja vähän vikkelään.

Hymy senkun levenee.