Kasvot ruudussa

Katselin kasvoja ruudussa. Niistä ei erottunut selkeät piirteet, kuinka voisikaan? Olivathan nuo pienen pienet kasvot sisälläni, mutta näin niissä silti jotain, joka muistutti itseäni. Tunne oli hyvin läpitunkeva, uusi, erilainen kuin koskaan.
Viimeksi ruudussa kohtasi minua vain pieni, juuri ja juuri ihmisolennoksi tunnistettava olento, ilman mitään persoonallista vaikutelmaa, nyt, yhä vielä pieni, oli tuo olento selkeä ihminen.

Kaksi kaunista kättä. Kaksi kaunista jalkaa. Pyöreä, terve maha, selkärangan helminauha kallosta häntään, kaunis pään muoto, silmät, nenä, suu. Hän katseli kohti minua, sitten kiivaasti käänsi päätään. Tunne vain voimistui, kas tuossa, tuossa sisälläni, ihan oikea ihminen, minua katsellen. Ehkä jopa arvellen, mitenköhän tuollaisen kanssa sujuu? Käänsi päätään, näin kuinka leuat liikkuivat kun louskutti leukojaan, haukotellen tai itsekseen jutellen, mitä lienee kosmisia ja jumalallisia totuuksia, joita vain noin pienet tietävät. Otti peukalon suuhunsa ja kokeillen imi. Harjoitus tekee mestarin.

Kääntyili vimmatusti sisälläni, oli kuulemma vaikea kohdistaa laitetta, jotta oikeat mitat saatiin selville. Kovasti liikkuvainen, kädet ja jalat heiluivat, aivan kuin olisi kiire johonkin. Ei kai sentään vielä mikään kiire ollut, ehkä vain hiukan liikuntaa. Kohdistus onnistui. Mitat tulivat. Kaikki hyvin, tiesinhän minä sen. Ruutuun ilmestyi pienen rintaan sykkivä ja pamppaileva sydän - löi niin kiihkeästi, ettei sitä todeksi usko. Kauhea tahto elää, kuin tuli joka palaa ja palaa, vaikka ilman polttoainettakin. Monitorista ilmiintyi ääni. Tuo kiihkeä rytmi, nopea ja vahva kuin mikä, näkyi jopa sydämen syke nauhana rosoisena.
Minun lapseni ääni.
Minun lapseni ääni.
Ainut ääni maailmassa.