Turhankertainen

Jos aloittaa pitkän kirjasarjan, kiinnittyy siihen pakkomielteenomaisesti ja lukee kolme 500 sivun kirjaa viikossa, niin miten voi universumi(tahi muu sen kaltainen awesome poweri) tehdä sillä tavalla, että osa 10 onkin lainassa!!! Silloin koko sarja joutuu hyllylle siksi aikaa kun se joku hirveä törttö(joka sattuu lukemaan samaa hyvää sarjaa kuin minäkin, helvetin copycat) saa itsestään irti palauttaa moisen opuksen MINULLE!

Häpeällistä suorastaan. HAH mikä dejavu! Lost in Translation elokuvassa Bill Murrayn kännykässä on eräs soittoääni. Juuri sama pirahti juuri korvani juuressa jonkun toisen ihmisen kännykässä. HIH. Siitä tulee omituinen olo.

Takaisin kirjoihin ja niiden käyttäjien salattuun maailmaan.

Käynnissä täytyy olla jokin salaliitto.. olen aivan varma siitä, yhtä varma kuin siitä että vakooja ohjaa pommit kotiisi. Juuri kun tuo kirjasarja on lumonnut minut, niin ilmestyy ja manifestoituu valtava määrä kaikenlaisia töitä, tuo idiootti lainaa sen kirjan ja varallisuuskin on huolimatonta löysäilyä vastaan!
Se on salaliitto jos jokin. Se on kissan syytä kaikki tyynni.
Tänäkin aamuna aikaani imi RAPA:n numero 2 joka kolahti postiluukkuuni. Luin sen heti.
Sisäpiirivitsit naurattivat, sillä yksi niistä oli minun käsialaani, vaikken paikalla ollutkaan.

Pienet siemenet on parhainta istuttaa kesällä.....

Maankuoren Kuuraparta

Tänään aamulla(ei kovin aikaisin, voin sanoa) aukaisin oven ja läksin kohti postilaatikkoa.
Huomasin jotain, mikä oli jäänyt huomaamatta kun vilkaisin pikaisesti ikkunasta ulos herätessäni.
Kaikki varjoisat kohdat olivat peittyneet suloisen harmaaseen kuuraan ja ilma oli kirpeän kylmä, jotenkin kaunis ja vallaton. Siinä oli myös ripaus suunnatonta surua, kuin jotain unohdettua, jota ei aivan muista.

Se oli ensimmäinen näin myöhäiseen aamuun kestänyt kuura, jonka olin nähnyt tänä syksynä. Aurinko paistaa helotti taivaalla saaden pakkasen puremat kimmeltämään hohtavassa valossa, lehtiä oli taas paljon enemmän maassa. Pelkästään kaunista.

Ensi lumi tuli tänä vuonna 9.10.2004. Se tuli yöllä kun kahlasin baarista kotiin, nilkkoihin asti sitä oli, alas leijui kämmenen kokoisia hiutaleita, jotka tarttuivat jopa liukkaan nahkatakkini pintaan. Hiukset olivat aivan valkoiset.
Kun sitten istuin jälkidrinkkiä siemaillen peiton alla sohvalla, oli näkymä ulos niin kaunis että sydäntä pusersi. Vaikka sisälle en valoja laittanutkaan, valaisi kaiken peittävä valkoisuus joka paikan, joka puun ja tahran.

Pian tulivat muutkin jatkoille, Hullu Hemuli lakaisi harjalla rappuseni ja sipsutteli sisälle, Doombat ja Irishcream kitkuttelivat lattialle ja NIN lähti soimaan. (i wanna fuck you like an animal... i wanna feel you from the inside..)
Tunnelma oli katossa. Teki mieli laittaa tuli kakluuniin, mutten jaksanut. Humala painoi alas.

Jotkin muistot nähtävästi ovat kiinnittyneitä myös tuon kuuran, lumen, jään ja pakkasen pintaan kuin jokin hyönteinen lehteen kesällä. Se ei irtoa vaikka kuinka ravistaisi, eikä sen kai tarvikaan. Sehän siinä ensin oli.

Leukaluubumerangi

Hammaslääkärit ovat helvetistä.

Paitsi ne hyvät. Ja minulla on hyvä sellainen... tosi sitäkin joutui etsiä ja etsiessään sai kärsiä sekä kipuja että laskujen aiheuttamaa kipua. Olisipa itsellä hampaat jotka eivät koskaan reikäänny. Toivoa saa- hah! Halveksuntaa!

Olen äärimmäisen hammaslääkärikammoinen ihminen. En nyt sentään niin kovasti että karkaisin tukka putkella ovesta kun valkean takin näen ja fluorin ja paikkausaineen haistan, vaikka lähellä onkin. Onhan se sentään inhan veroinen haju. Yleensä on tapani perua ensimmäinen käynti neljä kertaa ennenkuin voin sinne oikeasti mennä. Mistä lie johtuu moinen pakkomielle!

Nyt ne paikkasivat hampaan. Tuskan hiki kohosi otsalle, vaikka mihinkään ei sattunut. Puudutus oli oivallinen sekä reikä varsin pieni. Henkisen kivun aiheuttikin siinä kamalassa kallistuvassa tuolissa viruminen(pelkään keinutuolejakin mutten keinuja?)kielen autenttinen kuivuminen kummallisen imevän kierukan sohistessa suunpielessä, inhan poran vinkuva ja iveltävä ääni, ruma haju ja paikkausaineen kuivattavan ihmelaaserpistoolin piipautus. Onneksi se ei kestänyt kuin viisi minuuttia, mutta joka jumalan siunaama minuutti siitä helvettiä!!!

Vaikka helpotus oli silti valtava, kun huomasin ettei tuskia tullut sen enempiä, kaikki kävi nopeasti, eikä laskukaan ollut niin suuri.

Nyt jälleen kiroan, tekee mieli pilkkoa kasaan koko library!!!AAAAAAARGH!!! Puudutus katoaa ja leukaluuhun asti jäytää, hammasta särkee ja koko pää tahtoo pirstoontua! Antakaa purulelu! Antakaa köyhälle ja kivuliaalle purulelu!

Tuskin se mitään auttaisi.
(ja sitten iltaisen ne hammaslääkärit kokoontuu ja naureskelee tekemilleen ilkeyksille,- joo annoin sille kammoiselle sitä puudutusainetta, joka ottaa kipeää vasta tunnin päästä, häh hää!!)

Seksimonologi

Hmmm hmmm hmmm. Ajatukseni jäivät yllättäin vellomaan tuohon nimenomaiseen aiheeseen, kun luin Uguksen silmänkääntövankilaa. Kirous! Vaikka milloimpa tuo aiheista aiheisin ei ihmisen päässä pyörisi. Hyvin harvoin, voisin latteasti huokaista ja notkahtaa sohvalle synkeästi miettimään, jos täällä kirjastossa olisi sohva.

Siis seksi. Osaako siitä sanoa mitään, mitä siitä ei olisi jo sanottu? Omakohtaisesti voisin paasata siitä uskonnollisesti että katkerasti pitkät pätkät, ihan kummin vain. Aihe kuitenkin muuttuu ylen hauskaksi aina seurassa, kuten kaikki tietävät. Se on kuin seurapeli. (ja kai siitä jo seurapelejäkin on tehty monen monia ja monituisia)

Ugus sanoi miettivänsä hymy huulillaan niitä ihmisiä joita on elämänsä aikana rakastellut. Uskon sen kyllä. Täytyy kuitenkin itse sanoa, että kun ajattelen niitä ihmisiä, joitten kanssa olen rakastellut, vääntyilee naamani makaaberisti ilmeestä toiseen kuin jossain oudossa ilmeitten kavalkadissa. Tämä pätee varmaankin aika usean eri ihmisen kokemusgalleriaan.

Eli miksi harrastamme tai olemme ikinä harrastaneet seksiä ihmisten kanssa, jotka ehkä silloin sillä hetkellä ja varmasti vielä enemmän jälkeenpäin iljettivät? Onko ihminen niin typerä? Eikai siinä oikeasti enää muuta voikaan sanoa!! Hyääärgh!
Tilanne tulee mieleeni, jyrää yli tajunnan kuin limainen aura. ÄLLÖTTÄVÄÄ! Ihminen on typerys. En tahdo enää olla typerys, joten ei pidä muuta kuin opetella toimimaan järkevämmin. Onneksi ei ole tarvinut pitkään aikaan kieriskellä itsesäälissä tämän aiheen kannalta.

Ehkä se sittenkin on totta että vanhempana on järkevämpi(i surely hope so..)

Mutta kaikesta huolimatta. Tästäkin blogista tuli nyt aivan paska....
(ahhaAHHAHAHHAhhahhahahhHHAHAHHAH)
"hulluus iskee salamana niitten kimppuun jotka eivät sitä odota.."

Paskanmarjapensas(palava sellainen, kuvitelkaa tuo jumalaton haju.)

Miksi ihmisellä on näin ankea olo? Ja voiko ihmisellä olla näin ankea olo!? Ilmeisesti. Johtuuko se kenties tästä nyykäisestä semipohjoisen säästä, synkeästä, rannikon tuulisesta ja kylmästä? Onko syynä syysloma, jota yritän viettää. Onko syynä kenties äskeinen memoryloss, kun suljin oman internetpankkini tunnukset unohtamalla salasanan!!! miten hitossa voi sen unohtaa!!?

Miten?

Miten?

Miten vitussa??????

Nojaa. Tämä merkitsee raahautumista huomenissa pankkiin selvittämään tämä sotku. En edes uskaltanut kortilla katsoa tiliä kun pelkäsin että sekin niellään, jos en muistakaan numeroa, jolloin menen paniikkiin enkä varmasti ainakaan muista sitä vaikka kuinka hakkaan aivokuorta.
Vittumaaria. Olisi pitänyt joskus aikoinaan kirjoittaa ylös se salasana jonnekin. Jossain se varmana on, mutta paljonkos siitä nyt on apua?

Toisena pointtina, onko minut nyt masennuksen alhoon sylkäissyt Uguksen raastava kirjoitus, joka huokui jotain niin karmean masentavaa, että sielua kylmäsi. Kylmää vieläkin. Huoh. En aina tiedä olisinko halunnut olla siellä Turussa viime viikonloppuna vai ei. Mielipiteeni pomppoilee suuntaan jos toiseen... mikä ei kylläkään ole mitenkään uutta.

Huoh.

Voih.

Ja oih.

Mikä tästä parantaa. Täytyy varmaankin noudattaa Doombatin erinomaista keinoa eliminoida masennus ja sen aiheuttamat huokaisut. Miettiä siis tarkasti, mitä perustarvettani en ole täyttänyt? Miksi mieli/keho kenkkuilee. Olenko siis nukkunut tarpeeksi? (en tiedä sillä univelkaa saattaa olla helvetisti ja pimeämmällä tulee muutenkin nukkumisen tarve suuremmaksi). Olenko syönyt mitään ravitsevaa? (viimeksi aamulla eli kello yhden aikaan.. ja ainiin joo, munhan piti mennä ostamaan kaupasta ruokaa..) En muista enää kolmatta, mutta nuo on tosiaan hyvä tsekata.. niin kornilta kuin se ehkä vaikuttaakin.
Ja vielä loppuun Doombatin tämänpäiväistä lontoo-viestiä siteeratakseni..

"..tuntuu kuin eläisin jonkun toisen elämää..."
Plus lisäksi kommentti joka ei minuun päde epäurheilullisena..
"...täytyy vaan ajatella että tää on vaihtoehtoinen thriathlonleiri.."

Jos ei herätessä tajua, näkikö unta todellisuudesta vai jostain epätodellisesta, niin onko silloin hullu?

Artikuloi oikein

Voiko asioita ylidramatisoida? Voi, me teemme tätä joka jumalan hetki.
Ylidramatisoimme astuessamme ovesta ulos ja kompastumalla kynnysmattoon ja puhumalla puhelimessa ja ilveilemällä lapsille.

No, eipä sillä että se välttämättä olisi pahasta. Paitsi että joskus se on todella pahasta.
Minulla on tapana silloin tällöin, varmaankin tasaisin väliajoin ylidramatisoida asioita. Nyt yritän tehdä asiat vaan sinne pisteeseen, jonka kaukaisuudessa näen. Alan kääriä auki tuota sisuksieni lankakääröä. Aika kauan se on vain pyörinyt nurkasta nurkkaan, keräten uuden pätkän. Hiukan tuota väriä, hiukan tuota toista.

Minusta tuntuu että sisälläni on havahtunut jokin, joka oikeasti olen. Ihan kaiken alla, vaivihkaa- vaikka nopeasti tajusin sen olemassa olon. Se on kuin tapaisi jonkun, jota ei ole ennen tavannut, mutta tuntuu siltä, että kuitenkin tuntee sen hyvin. Sitten sitä tajuaa, että hei, tuollainenhan minä olen aina halunnut olla. Sitten tulee oivallus. Hei, tuohan olen minä.

Alkaa uusi itsetarkkailu. Ensin näkee niitä asioita, mitkä on kaikista helpoin nähdä. Sitten alkaa nähdä hiukan syvempiä asioita, lopulta jopa ne salatut asiat, joista ei ensin ole varma että halusiko sittenkään tietää, mutta lopulta on huojentunut siitä, että ne mörötkin on nähty.
Aina löytyy tosin uuttakin materiaalia, sillä ihminen muuttuu jatkuvasti, muovautuu. Jonkinnäköiseksi, erinnäköiseksi, toisennäköiseksi ja sitten itsensänäköiseksi.

Ken tietää, pitävätkö ympärillä seisovat ihmiset siitä itsensänäköisestä tyypistä....

(..poissa oli se hassu kuori, korvattu jollain aivan toisella jutulla... moni ei osannut sanoa juuta eikä jaata, mutta hiljaisuus se olikin se hassuin juttu.. sillä ei ollut hiljaista ollenkaan!)

Ne tiet jotka kuljetaan yksin

Jossakin päin maailmaa, siellä missä varjot tanssivat kuin luuttomat kädet, pimeinä ja pitkinä, kulkee tie. Sitä reunustavat aavat meret ruohoa ja kuolleita kukkia, käppyräisiä puita ja sininen aurinko, joka hohtaa öisellä taivaalla.
Se ken tietä kulkee, hänen varjonsa on pitkä ja harmaa. Kuin kuoleman koura se vetää mukanaan raatoja, kaiken kokoisia, kaiken näköisiä. Kuuluu vain kuiskaus noista ennen niin vahvoista huudoista.

Jotta näkisi itsensä yli. Jotta tuntisi itsensä salat. Jotta ymmärtäisi ne asiat, jotka sisällä myllertävät. Ja ehdottomasti. Jotta kasvaisi, täytyy tie kulkea yksin.

Täytyy kohdata varjo, joka perässäni raahautuu. Se ei ollut helppoa, mutta ei loppujen lopuksi niin vaikeaakaan. Carmabalin menneet teot ja menneet tapahtumat ovat tehneet hänestä kai jollakin lailla paatuneen. Tai viisastuneen. Asia lienee olevan sillä kannalla, joka sitä katsoo. Onko kylmäverisyyttä, jos ei enää muserru asioista kuten ennen. Silloin monet asiat saivat varjot paisumaan ja valtamaan kaiken tilan, jolloin tapahtui aina hirvittäviä asioita, kun ei kyennyt hyväksymään eikä näkemään asioita.
Nyt Carmabal seisoo kuin pylväs vasten huutavaa tuulta, eikä sen edes tarvi huutaa vastaan. Carmabalin hiljainen ääni kuuluu selvästi kuin raapaisu vasten lasin pintaa. Jotenkin se vihmova sade ei enää saa hänen silmiänsä sulkeutumaan, vaan ne tuijottavat etäisyyteen ja läheisyyteen ja sisyyteen tummina kuin syvät lammet kalpeissa kasvoissa. Ne tietävät mitä näkevät.

Sininen aurinko vajoaa kohti loppumattomien kenttien syvyyttä. Taivas pimenee entisestään, mutta se ei tunnu sittenkään pelottavalta tai edes surulliselta. Asiaa seuraa toinen asia. Tekoa seuraa jokin toinen teko. Yötä seuraa päivä ja surua ilo. Carmabal kulkee kuin pylväsmäinen varjo pitkin tietä. Vaikuttaa siltä, ettei se enää liiku inhimillisesti. Liukuu kuin sulan veden ja jään yli tuo syvälle katsova hahmo ajattomuudessa. Selkeä päämäärä edessään, kulkien kuin kuolema, periksi antamatta. Surutta. Ankarana. Armoa antamatta.

Se on ainut keino päästä eteenpäin.

Vittuuntuneitten Vallankumous

Kuinka moni teistä on joutunut pettymään KELA:n palveluihin?

Hitaasti sadat ja tuhannet ja kymmenet tuhannet elleivät sadat tuhannet kädet kiskoudu kuin riivattuina ylös. Kuin avunhuutona kohti taivaitten valtakuntia.
Tänään sain tietää karun totuuden. Minun ei kannattaisi tuhlata aikaani minkään maailman työharjoittelussa/kokeilussa/missään toiminnassa, koska teen myös töitä ja näin ollen en saa paljon yhtään vitun saatanan mitään rahaa moisesta laitoksesta. Tämä, juuri TÄMÄ on masentavaa. Aivan niinkuin jo se, että täytyy raataa kuin eläin ei riittäisi masentamaan ihmisen, joka kaipaa omaa rauhaa ja ennen kaikkea aikaa luoda ja tehdä omia asioitaan.
Pirullista. Se on Saatanasta. Muuta ei voi enää sanoakaan!!!

Selvisi, että hädin tuskin saan vuokran maksettua. Entäpä eläminen ja syöminen? Vähemmälle taitaa moinen itsensä hemmottelu jäädä. Taitaa olla kakluunit nyt rankassa käytössä, jottei sähkölasku tule aiheuttamaan sydäninfarktia. Miksei 5 kuukautta aktivoinnissa jo ole tullut täyteen? Let´s do the time warp again, please God, please! En tahdo tehdä töitä naurettavalla palkalla kuin intian lapsiorja ikäänsä vaatetehtaassa.

Turkuun en olisi päässyt. Tai olisi kiltti vuokraisäntä heittänyt pellolle. Sitäkö se outo krapulapainajainen sunnuntaipäivällä tarkoitti? Että tulee onkelmia jos ei maksa vuokraa.. betya!

Lääh. Jos olisin kemiallisesti nerokas(eli kemiassa nerokas)menisin laboratoriooni tekemään aimon annoksen tnt:tä ja luikauttaisin sen jonkinsorttisen heittimen avulla kohti tuota kirottua temppeliä, joka keskustassa kohoaa ja kehtaa edes yrittää saada minut tanssimaan ihmisen sääriluusta tehdyn pillin musiikin tahtiin. Minä en seuraa kuin omia KELA:n ja työkkärin ja poliitikkojen kylkiluista tehdyn panhuilun absurdin ja sekopäisen vihellyksen mukaan. EI EI EI EI JA VIELÄ KERRAN EI!!!!

Minä en suostu nöyrtymään.

Semiankaravillahuopaolento

Mikäli tämän tekstin otsikosta voi jotakin päätellä, on aihe tällä kertaa aivan vapaa outoine aasinsiltoineen.

Aloitan siis viimeaikaisista unistani.

Ne ovat outoja, hyvin outoja. Asuin suuressa rakennuskompleksissa joka muistutti etäisesti jotain helvetin korkeaa pilvenpiirtäjää, jonka suuruutta ei voinut käsittää. Ei sisältä eikä ulkoa. Olin menossa takaisin asuntooni jossain kerroksessa 569 tai jotain yhtä järjetöntä, ja vaikutti siltä, etten ollut koskaan ennen poistunut koko kämpästä, ennenkuin nyt.
Haahuilin alakerran valtaisassa valtasalimaisessa aulassa ja etsin hissiä, joka vei oikeaan paikkaan. Astuin ostoskasseineni+kissoineni(??)hissiin ja aloin etsiä nappulaa, joka veisi minut sutjakasti ylös. Liukuovet sulkeutuivat ja muuttuivat läpinäkyviksi, samoin seinät, lattia ja katto. Mitään nappuloita ei ollut olemassa. Kissillä oli paniikki joka automaattisesti tarttui minuun.
Huusin suureen ääneen apua ja mietin miten hitossa pääsen ulos moisesta futuristisesta hökötyksestä.
Yhtäkkiä alkoi hissi liikkua, mutta aivan järjettömällä tavalla, sivusuuntaan, viistoon, ylösalas, spiraalina, ympyränä, soikiona ja kolmiona. Kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Kiljuin kuin heikkopäinen ja aulan baarissa istuskelevat lihavat liikemiehet vain polttelivat sikareitaan ja siemailivat konjamiaan. Joku niistä huikkaisi vähemmän ystävällisesti; "Hei pälli! Se liikkuu ajatuksen voimalla!"
Rauhoitin ajatukseni sitä edeltävän omituisuushetken jälkeen ja sain hissin pysähtymään juuri ennenkuin se mäjähti lasiseinään.
Aloin siis miettiä mielessäni tiukasti omaa kämppääni ja hissi alkoi liikkua. Keskellä tätä kaikkea mietin myös pahastuneena, ettei ollut ihme eikä mikään kun en ollut ennen poistunut asunnostani- näin omituista ja kaikkea.
No pääsin kuitenkin asuntoni luokse aivan semiturvallisesti, loppujen lopuksi.

Mutta unimaailma ei ollut vielä kyninyt kanaansa kanssani. Kuten seuraavasta unesta voi päätellä.

Huomasin siis uneksuvani jotain ihan muuta, mutta jotain futuristista senkin puitteissa oli jos arkkitehtuuriin keskitytään- vaan ei keskitytä. Vaan keskitytään siihen omituiseen että olin Bill Clintonin sihteeri+seksiorja(?????????!???????). Eli tarpeen vaatiessa, kuten esimerkiksi vaikeissa kokouksissa ja neuvoitteluissa kun Bilille tuli luu kurkkuun ja kissa vei kielen tai hiki kihosi otsaan niin ryntäsin pelastamaan Billin viereiseen huoneeseen, jossa annoin sille "helpotusta". Kaiken lisäksi Billillä oli unessa homoturvallisuuspäällikkö, joka aina jaksoi ihmetellä Billin naisseikkailuja. Tosin kaikesta homoudestaan huolimatta sekin joskus liittyi sessioihin.

IAAAAAKKKK!!!!!!HHHH!!!!AAAAAAAAAAAAAAARGH!

Mitä voimme tästä päätellä???!? Vain sen, että oli onni onnettomuudessa, etten nähnyt unta Bushista!!!!!!! THANK YOU LORD!

Kitkutus(ja miesten salattu elämä)

Huokaisu. Syvä sellainen.

Miksi kaunis syyskirpeä päivä voi olla ankeutta täynnä? Antakaa kun kerron. Se voi olla hyvinkin niin kun koko keho kirkuu armoa jonkin näkymättömän vasaran takoessa innokkaasti lihaksia jäytäviksi kimpuiksi. Syyskirpeän päivänvalon mukana ei siis lennähdä vain kultainen hohde, vaan myös nuhan/flunssan alkuoireet.
Silti oli pakko lähteä hoitamaan asioita, sillä kukaan ei tee niitä puolestani, sillä asun yksin.

Sairaana liikkuessa kaupungilla saa aina toivoa, ettei törmää kehenkään tuttuun ihmiseen. Tai ainakaan sellaiseen ihmiseen, joka tietää että sinun pitäisi olla tekemässä jotain työnkaltaista jossain muualla. On aivan käsittämättömän pöyristyttävää, että kyseisen kaltaiset ihmiset eivät ymmärrä sitä, että yksin asuvalla ei ole vaihtoehtoja. Laskut täytyy käydä maksamassa, huulirasva ostamassa ja kaupassa ruokaa haalimassa.
Sitäpaitsi kotona olo on aivan yhtä kurja kuin jos seisoisi tienreunassa tyhmän näköisenä. Töitä ei silti jaksa tehdä, ainakaan mitään rankkaa. Sitäpaitsi, minulla on lekurin poissaolotodistus.

Huoh. Ei tämä silti mikään nautinto ole, kaukana siitä. Paitsi vähän aikaa sitten oli mukavaa kun juttelin leppoisia ystävän kanssa ja sain kuulla juoruja nimeltämainitsettoman miespuolisen henkilön onanointiharrastuksesta. Kyllä on hauskaa olla nainen. Saa juoruilla tuollaisistakin asioista. Käsitykseni mukaan miehet eivät tee mitään muuta yhdessä kuin väännä kättä. (öh.) Tai sitten ei. Mitähän ne tekevät? Ruojat, kuitenkin keksivät ties mitä kamaluuksia meidän naisten päänmenoksi ja juoruilevat aivan yhtälailla ja sitten kehtaavat kiusata meitä naisia ja saada meidät tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että olemme tökeröitä!!
Ruojat!
Ilkiöt!
Heittiöt!

Yhtälailla juoruilijoita nekin kuitenkin on.
Piste.