Köyden jatkoksi

Olen unissani onnistunut niksauttamaan niskani- on tuskallista istua täällä kirjastossa ilman mitään tukea päälleni, joka tuntuu aivan liian raskaalta. Kun seison, väsyvät yläselän ja olan lihakset niin että vaijerien natina melkein kuuluu ulos asti.

Huoh. On se nyt kuitenkin paremmassa kunnossa kuin silloin torstaina kun se tapahtui. Perjantai ja se torstai olivat karmeimmat päivät, mutta silti, olen niksauttanut niskani ennenkin, eikä se koskaan ole näin pahasti ollut jumituksessa.

Ja eilen yöllä näin unta että synnytin, seisaaltani, lapsi tuli kuin tykin suusta, viisi kiloa ja mamma otti vastaan, ettei lattialle olisi vallan tipahtunut parka. Aloin heti herätessäni toivoa, ettei se tulisi olemaan niin valtavan iso!

Pahoinvoinnista en ole päässyt valitettavasti vieläkään. Hampaitten pesuu on kaikista kamalinta, silloin kyllä on niin lähellä että pakko oikein yskiä vimmatusti.

Helvetti soikoon että voikin olla tylsä kirjoitus!!!!!!!!!!!!!!!!!

Kansalle rumia sanoja perään.

"#%/)=)??`&%#"!¤%/*^?=/?`½##¤&)=`)(%

Toivottavasti kelpaa. Yritän kovasti keksiä jotain kamalempaa ruodittavaa ja inspiroivampaa seuraavaksi kerraksi.....

(aina ei voi voittaa, ei edes ____________(täytä kohta mielesi mukaan))

Rakkaalle isosiskolleni

Syntyi tyttövauva eilen vähän vaille kuusi illalla. 2700 grammaa, pieni kuin mikä, punainen hiuspeite ja kauniit piirteet.
Vauva sekä äiti voivat hyvin, oli kohtuullisen helppo ensisynnytys, kävin tänään katsomassa ja itku meinasi heti tulla, mutta olisi niin kovin hävettänyt että onnistuin välttämään yleisellä paikalla ulvomisen. Mutta kaunis lapsi se on, miksei kun on niin kaunis äiti eikä hullumpi isäkään.

En uskaltanut ees koskea niin pieneen vauvaan, vähän mikropientä varvasta ja päätä hipaisin, menee melkein rikki tuollaisesta suloisuudesta. Aloin tosin heti miettiä, tuleekohan minusta hyvä äiti? Ei sillä ettenkö olis sitä ennenkin miettinyt, mutta kuitenkin... No, tulihan isoveljestäkin, siitä perheen pahimmasta rasavillistä upea, kolmen pojan yksinhuoltaja isä jo alle kolmikymppisenä, siinä saavutus! Pian on varmaan veli omassa painasarjassaan ähertänyt suomenennätyksen penkkipunnerruksessa, vai mitä himskattia se nyt tekikään. Kyllä se 60 kilon mies jo 150 ähertää ylös. Uskomatonta. Meidän perheessä parhain atribuutti onkin mielen voima.

Tänään olen virallisesti parantunut masennuksesta. Ilman lääkkeitä. Olen kovin iloinen, ja olen yhä enemmän ja enemmän itseni, sellainen kuin olin joskus nuorena - sen näkivät jo syyskuussa kaksi rakkainta ystävääni, Doombat ja Hullu Hemuli. Olo on kerrassaan mahtava. Olen onnistunut sittenkin taistelemaan ylös kurasta ja kamaluudesta, eikä se vaatinut kuin sen yhden asian tajuamisen.

Perheessämme tuo tajuaminen menee kaikilla isossa aallossa melkeinpä. Yhdelle tapahtuu jotain, toinen tulee perässä, ja sitten toinen ja toinen.

Kyllä mikään ei ylitä kunnioitustani perhettäni kohtaan. Vaikkeivat täydellisiä olekaan. Eihän kukaan ole.

Omantunnon kysymys

Huomaatteko kuinka aikaisin olen liikenteessä? Eikö olekin surrealistista? On todella. Ainakin minun mielestäni. Mutta tässä on monia hyviä puolia, voi kävellä suoraan koneelle kirjastossa, niin ettei tarvitse virua ja odottaa tuntia, voi ihastella sitä, ettei kaupoissa ole meren mudan lailla ihmisiä tönimässä ja ilveilemässä. Voi kaikessa rauhassa liikuskella ja tehdä mitä huvittaa. Ja onhan tässä osana vielä tietenkin suunnaton riemu siitä, että minä, pitkään nukkujien kuningatar olen voittanut oman lusmuilemiseni, oloni on kohtalaisen pirteä, eikä pahoinvointiakaan ole. Kai ne kukkatipat sitten auttoivat sittenkin!!!

Aamulla lähdin kotoani niissä tuntemuksissa, että menen ja ostan sen 12 dvd:n boksin jossa on kaikki Taru Sormusten Herrasta elokuvat extended-versioina. 100 euroa sellainen paketti. Mutta sitten alkoi pihikinttu inistä että voisi sen rahan käyttää järkevämminkin, vaikkapa ruokaan ja elämiseen tai lämpimiin vaatteisiin. Tekisi niin pirusti mieli hankkia se, ette kuulkaas usko, koska en ole jaksanut vielä niitä yksittäisiä hankkia, koska viksuna arvelin että se ihmesuperhyperboksi vielä ilmestyy. Mutta nyt on omantunnon kysymys, voinko ostaa sitä sittenkään vielä. Ehkä en. Oikeastaan päätin jo etten. Täytyyhän minun muistaa syödä terveellisesti ja hyvin kun kerta raskaana on.

Pirulainen. Kai se sitten vain täytyy hankkia hiukan myöhemmin. Tuskin ne elokuvat katoavat kokonaan maapallolta, ja jos niitä 12 dvd:n bokseja ei enää saa, niin saahan ne sitten irrallaan. Huokaus.

Oikeamielisten kiukku

Loukkaako olemassa oloni muita ihmisiä? Loukkaavatko tekemiseni muita ihmisiä?

You bet they do!! En tiedä miksi, mutta jostain kumman syystä(ehkä siitä syystä, että olen aina yrittänyt elää pelkästään omilla ehdoilla, joskus onnistuen, joskus en) onnistun aina jotenkin joko loukkaamaan tai satuttamaan muita ihmisiä. En silti koe olevani millään tavalla tilivelvollinen taikka vastuussa muitten tunteista, sillä tavalla ei voisi elää.

Kun yrittää asuttaa jotain nurkkausta maailmasta omaksi elämäkseen, tuntuu ihmisiä aina jäävän jalkoihin, joka on sikäli hauska ajatus, koska suomessa pitäisi olla tilaa kaikille yllinkyllin. Silti elämässä, kun asettaa omat rajansa, ovat ne aina ristissä jonkun toisen kanssa.

Mielelläni en huolehtisi muista, koska itsessänikin riittää tekemistä. Silti jotkut ihmiset ovat aikoinaan onnistuneet sälyttämään osavastuun omasta tyytyväisyydestään ja onnellisuudestaan harteilleni. Sori vain, minun hartiani ovat alaspäin luisut. Niillä ei väkinäiset vastuut pysy. Se saa minut raivon valtaan, kun ihmiset kuvittelevat onnellisuutensa löytyvän jostakusta toisesta ihmisestä. Koskaan ei ole niin käynyt oikeassa todellisuudessa, tai sitten on vain kuvitellut ja lopulta polttanut siipensä ja pudonnut naama edellä karuun todellisuuteen. Jos se onni ei löydy omasta sisimmästään, ei sitten mistään.

Silti ihmiset etsivät etsivät etsivät ja etsivät vielä etsimisen päällekin täydellistä elämää, täydellistä suhdetta, täydellistä kumppania, täydellistä asuntoa ja täydellistä ulkonäköä tai suoritusta ja mitä tahansa. Herätys! Mikään ei ole täydellistä, jos olisi, tämä ei olisi tellus-planeetta tässä osin universumia, vaan joku korkeitten ja hartaitten mielien asuttama maailma jossain energeettisessä paratiisissa. Me olemme valitettavasti vain ihmisiä. Lienee helpottavaa siis tajuta olevansa vajavainen, ja pitäisi tyytyä siihen.

Toki johonkin täytyy aina pyrkiä, mutta liika on aina liikaa. Niin sinne negatiivis- kuin positiivispuolellekin. Tietenkin tämä blogi on jälleen ankaraa paasausta, kukaan ei pidä paasauksesta, mutta tämä puoli minusta ilmenee, kun olen tuohtunut jostakin asiasta.

Nojaa. Ehkä on paras lopettaa ennenkuin menee liian pitkälle. Palaan kotia, menen sohvalle ja alan tehdä rankkaa aivotöyskentelyä, olotilani ei paljon muuta salli.

Poem to the Forgotten

Not far away from this moment
Hides an ugly lie called me
The face is all but forgotten
so she hides her face well

Where the hate lies it´s pawns
there i suddenly die young
there ain´t nothing sweeter than this place
the place i dig my grave

(my grave is under junipers, my grave will hide this deep, my grave will show no signs of truth, my grave will rest me deep.)

Not far away from this day now
Hides every word you said
they whisper things i can´t forget
and tell me little tales

Where lines of sanity
form these pages
There i finally rest my pain
my growing anger of everything

(my grave is under junipers, my grave will hide this deep, my grave will show no signs of truth, my grave will rest me deep.)

Varisteoria

Aika kultaa muistot. Me kaikki tunnemme tämän surullisen kuuluisan sanonnan, meillä kaikilla on ensikäden kokemuksia tästä. Mutta miksi ihminen uudestaan ja uudestaan palaa(tai pakenee) kaukaisiin tai ei niin kaukaisiin muistoihin, täysin varmana siitä, että silloin olivat asiat hyvin, olin laihempi, nuorempi, kauniimpi, parempi ihminen, oli enemmän rahaa tai elämä edessä. Milloin se kaikki lakkaa? Elämä on jatkuvasti edessämme. Ja ihmiset jotka itsepäisesti elävät menneisyydessä, joutuvat lopulta sen vangeiksi, eivät pääse pois. Aika muuttuu tahmeaksi kärpäspaperiksi joka tarttuu eikä päästä irti.
Elin itse ennen menneisyydessä. Paljonkin, kunnes tajusin jotain. Luin kai jotain tekstiä niiltä ajoilta. Vaikkapa räisälä-ajoilta. Ennen tapasin sanoa että olisimpa taas siellä, asiat olivat hyvin, se oli ainoa paikka, joka tuntui kodilta.
Karu totuus iski kuin variksen kalkatus koivunoksalta vasten naamaa. Elämäni silloin oli kauheaa. Kärsin ja kärsin ja haudoin melkein itsemurhaa, vaikka monet elämäni kovimmista iskuista ei edes ollut tapahtunut vielä silloin. Toki, olihan se erilaista kärsimystä, sellaista taiteellista väkikärsimistä, tuskamelankoliaa, joka kaiketi palveli jotain tarkoitusta, joka ei koskaan selvinnyt.
Koska me alamme elää nykyhetkeä? Menneisyys on joskus paha paikka, aika kultaa muistot, jotka oikeasti olivat jo ennestään hämähäkin verkkojen peitossa, ja olisivat mielellään niin pysyneet, mutta sula kulta kaatui päälle, kaukaa se näyttää niin kauniilta, mutta lähemmässä tarkkailussa huomaamme verkkojen epätasaisen pinnan. Todellisuuden, joka kuitenkin jäi alle muistuttamaan meitä siitä, että silloinkin oli ongelmia. Niitä on aina. On vain asia erikseen oppia elämään niitten kanssa, niitten rinnalla.
Aika kultaa muistot. Aika pehmentää kovettumat muistojen käsissä. Aika hämärtää todellisuuden tajumme siihen pisteeseen, että nykyhetki on joskus kuin painajainen vailla loppua. Se on silti vain suhteellista. Nykyhetki on selkouni, josta voimme herätä milloin vain ja ymmärtää kaiken syvemmin ja paremmin. Nykyhetki on selkouni, jossa voimme tehdä mitä vain. Jopa tehdä sinut itsemme menneisyytemme kanssa.

Sitten alkaa vasta todellinen taistelu. Olla sinut itsemme kanssa nykyhetkessä. Se on suurinta ja mystisintä alkemiaa, mitä tältä planeetalta löytyy.

Pahoinvointi/Väsymys/Kiukutus (omituiset kilpakumppanit)

Fyysinen huonosti voiminen on takertunut minuun. En voi juurikaan liikkua voimatta kehnosti. Kyse ei ole sairaudesta, eikä edes luulosairaudesta, vaan toisesta ihmisestä sisälläni. No, joittenkin asioitten eteen joutuu joskus uhraamaan sitten vaikka pahoinvointia.

Mutta vaikuttaa nyt siltä että äärimmäiset tilanteet nostavat esille ihmisissä äärimmäisiä reaktioita, paljastaa, ketkä ovat todellisia ystäviä sekä muun sellaisen, mitä ei välttämättä olisi sittenkään halunnut tietää. Toisaalta on iloinen siitä, että tietää jotain mitä ei ennen tiennyt, mutta toisaalta ei. Öh. Jos kuulostan sekavalta, se varmaankin johtuu siitä että saatan aatteissani olla hiukan sekava.

Mistä kaikesta voi kilpailla toisen kanssa? Voiko toisen kanssa kilpailla jos toinen osapuoli ei tahdo ottaa moiseen turhuuteen osaa eikä arpaa? Voiko kaikki suorittaminen elämässä tapahtua sen paineen alla, että mun pitää olla nyt jollakin tavalla parempi, kauniinpi, hienompi, suositumpi, nopeampi kuin tuo toinen.

EI, SILLÄ TAVALLA EI VITTU VOI ELÄÄ JA NIIN KAUAN KUIN JOTKUT IHMISET AJATTELEVAT NIIN, TUHLAAVAT HE ALATI OMAA ELÄMÄÄNSÄ!!

Raivostuttaa ajatus siitä, että täytyy elää koko elämänsä jonkin pelossa, jossain karmeassa olotilassa, jossa kuka tahansa ja mikä tahansa voi suistaa sinut alas alimpaan kuiluun kärsimään. Kärsiminen on hyvin, hyvin suhteellista. Minusta asia on niin, että jos päättää olevansa sairas, silloin on sairas. Jos toimii huolimatta huonosta voinnistaan tai vaikkapa päättää taistella omia kehnouksiaan vastaan, on mahdollisuus voittaa. Jos ei halua parantua, ei voi parantua.

Siinäpä teille, te ihmiset, jotka alati kieriskelette omassa kurjuudessanne, yksipuolisissa/mielipuolisissa kilpailuissanne sekä onnettomuudessanne. Minä en ainakaan niin aio tehdä. On sitä muutaki.

Bodyparts, volume 1

Ihmisen keho on outo paikka, eikö totta? Kehon kielellä voimme ilmaista melkein mitä tahansa, se on kokonainen universumi itsessään, vieläkin (jopa muka-huippu-tietelijä-tutkijoitten) ihmisille käsittämätön kaikkine monimutkaisine toimintoineen aivojen toimintaa myöten.. ja lähes mahdoton täysin järkevästi selitettävissä.

Kehomme tuottaa energiaa itsellemme, polttaa sitä, varastoi sitä. Jopa väärinkäyttää sitä. Kehomme tuntee kipua, mutta kykenee täysin sulkemaan kivun pois tarvittaessa.
Kehomme kykenee ottamaan ääritilanteissa käyttöönsä niin valtavia voimavaroja, että se hämmästyttää ihmiskuntaa vieläkin.
Kehomme selviytyy ääriolosuhteista tarvittaessa käsittämättömillä tavoilla.

Puhumattakaan sitten siitä osasta, mitä ilman tämä kehomme ei varmasti toimisi niin hyvin tai huonosti kuin se toimii, eli se ns. sielu, henki, energia, sisin, astraalikeho, mieli, miksi sitä tahdot sanoa. Tämän näkymättömän kehon ja olennon toiminta ja oleminen ja se arvoituksista suurin.
Toiset tiedemiehet väittävät ettei tämä olemus vaikuta millään tavalla fyysiseen olemukseemme(varmasti niitä idiootteja on olemassa, I´m sure) ja sitten kuitenkin on todistettavissa jokapäiväisessä elämässä kuinka olotilamme, tunteemme, ajatuksemme ja alitajuntaiset vaikuttimemme saavat tämän kehomme toimimaan hämmentävästi omaksi ja muiden "iloksi".

Otetaan esimerkkinä masennus. Tila jossa mieli ei jaksa enää elämisen raskautta, jokaisen kuluvan hetken tuskallisuutta ja maalaa kaiken harmaan tarkoituksettomaksi. Masennus on vain pintaraapaisu alitajuntaisista syistä miksi masennumme, mutta se on silti kauhistuttava ilmiö, vaikuttaen kehoomme mitä kavalimmalla tavalla.

Keho väsyy kun mieli väsyy. Ei jaksa hoitaa itseään, ei omia tarpeitaan- sillä ne katoavat ja normaaleitten viettien tilalle tulee vain yksi, totaalinen pysähtyminen, lähes katatoninen tila, jossa keho makaa tyhjäsilmäisenä sohvalla/lattialla/vuoteella reagoimatta mihinkään ärsykkeisiin, paitsi niihin sisäisiin.

Masennus on tila, johon lipsuu huomaamattaan. Ensi kerran lipsumisen jälkeen voi jo havaita pientä tiedostamista siitä, milloin asiat alkavat mennä tosi huonosti. Kun mieli ja keho masentuvat, ei kukaan voi tässä tilassa olevaa auttaa. Apu ei mene perille. Voi yrittää kiinnittää kaikilla mahdollisilla tavoilla toisen huomion, mutta todellisuudessa masennuksen kourissa oleva huomaa vain oman tilansa. Ehkä hän voi huomata ulkoisenkin maailman, mutta ei kykene astumaan siihen.

Masennuksesta ei voi parantua kuin pelkästään tekemällä töitä parantumisen eteen. Lääkkeet voivat toki tukea asiaa, mutta usein kouraisevat käyttäjänsä oman ikeensä alle, aivan kuin eläisivät omaa elämäänsä, eikä lääke ole mikään keino kaivautua omaan sisinpäänsä tutkimaan, mistä masennus johtuu. Jollekin asian täysin ulkopuolella olevalla puhuminen voi auttaa jonkin verran, sillä toisesta heijastaminen on puhtaammalla tasolla, kun toisella ei ole ennakkotietoja, odotuksia tai syviä tuntemuksia kyseisestä henkilöstä päinvastoin kuin esimerkiksi läheisellä ystävällä.

Suomessa, varsinkin nuorisossa masennuksesta on tullut kansallinen tauti. Siltä ainakin vaikuttaa. Sanotaanko että seitsämän kymmenestä läheisestä ihmisestä ympärilläni kamppailee jonkinasteisen masennuksen kanssa. Itse kamppailin pitkään, kamppailen vieläkin, mutta käänteen tekevä taistelu on jo tehty ainakin joksikin aikaa(sillä eläminen ei ole koskaan helppoa, se tuo aina uudet haasteet vastaan)ja aseet ovat ainakin teroitettu ja uudelleen taottu.

Tukeni ja ymmärrykseni siis kaikille teille muillekin jotka sotivat omaa väsynyttä sisintään vastaan; muistakaa kuitenkin. Ratkaisu ei koskaan pidemmällä aikavälillä löydy itsensä ulkopuolelta, vaan itsensä sisäpuolelta. Ja joskus se yksinkertaisin ratkaisu on se parhain - elä elämääsi itsellesi, ei kenellekään muulle.