Nocturnal Behaviour osa 50: Keltaisen Linnun Kirous

Elämäni on hyvin monimutkaista.

Perheeni on hylännyt minut ja elän yksin, kiertäen maata impulssien mukaan. Seuraan tarkoin minulle annettuja vihjeitä ja ohjeita. Jos en noudata niitä, vajoan katatoniseen tilaan, en voi puhua, tuskin liikkuakaan.
Impulssit, joiden mukaan toimin, eivät ole omiani.
Sanon sitä keltaisen linnun kiroukseksi.

En muista miten se kaikki sai alkunsa, mistä lintu tuli ja miksi. Miksi se valitsi juuri minut? Mitä se loppujen lopuksi tahtoo tästä kaikesta? Tuntuu, että olen oikeudenmukaisuuden epäoikeudenmukainen uhri.

Se ilmestyy aina tielleni kun se tahtoo jotain, silloin en voi kieltäytyä enkä kääntyä pois, minulla ei ole vapaata tahtoa. Jos joku esittää kysymyksen tai pohtii ääneen jotain asiaa, keltainen lintu saattaa pakottaa minut lupaamaan, että selvitän asian. Ja kun olen selvittänyt mysteerin, lintu tulee, vie ääneni, osan sieluani ja kehoni putoaa katatoniseen koomaan.

Olin ollut samalla paikkakunnalla jo melko pitkään. Siellä oli paljon salaisuuksia, asioita, joita keltainen lintu tahtoi minun selvittävän.
Eräs mies oli rakastunut minuun kun olin selvittämässä erään hänen tuttavansa ongelmaa. Olin pääsemässä ratkaisuun kun mies pyysi minua treffeille hänen kanssaan ja jouduin kieltäytyä häveliäästi. Tiedän että mies on ymmällään käytöksestäni, mutta miten hän voisi ymmärtää, minkä mukaan elämäni määräytyy?
Hän on niin pettynyt kun kieltäydyn, että sydäntäni vääntää. Olisin niin tahtonut sanoa kyllä, koska pidän hänestä aivan yhtä paljon.
Seuraavana päivänä ymmärrän viimeisen johtolangan ja ratkaisen "asiakkaani" ongelman. Myös minuun rakastunut mies on siellä. Hän katsoo minua kuin toivoisi minun nyt myöntyvän treffeihin kun työt on tehty. Sydämeni alkaa hakata nopeammin ja tiedän, että minun täytyy päästä pois - keltainen lintu vie minun sieluni taas pian.

Livahdan paikalta ja lähden pyörällä niin nopeaa karkuun kuin vain pääsen. Toivon taas pääseväni karkuun keltaista lintua, vaikka tiedän sen todellisuudessa olevan mahdotonta.
Pyöräilen hurjasti pitkin metsätietä kun silmäni tavoittavat keltaisen pilkahduksen sivutieltä. Ei. Keltainen lintu on löytänyt minut.
Se tanssii kuin väräjävä kuvajainen, hohtaen kultaa, kirkasta keltaista ja oranssia kuin pieni aurinko ja laulaa ja sen ääni tavoittaa minut.
Huomaan tiellä edessäni minua kohti ajavan punaisen auton. Se on hän, mies joka on rakastunut minuun. Kasvoni valahtavat valkoisiksi ja rukoilen, ettei hän näe, yritän kääntyä ympäri mutta keltaisen linnun laulu tavoittaa minut juuri silloin.
Näen miehen ilmeen kun putoan hidastetusti pyörän satulasta ja tuuperrun maahan.
Tiedän, että hän näkee linnun tanssivan takanani. Sitten se katoaa.

Makaan maassa kykenemättä liikkua. En koskaan pysty liikkua juuri kun lintu on saanut minut. Tuijotan suoraan eteeni kun hän ryntää nimeäni huutaen autosta.
Hän on hämmentynyt ja yrittää saada minua virkoamaan. Hänen kauhistuneet silmänsä tuijottavat suoraan omiini, jotka vaikuttavat siltä, etteivät näe mitään.
Hän nostaa minut ylös, vilkuillen ympärilleen ja vie minut autoonsa.
Pikkuhiljaa automatkan aikana alan virota. Hän huomaa kun räpytän silmiäni ja katson häntä tiiviisti.
Hän aloittaa kysymystulvan ja aukaisen suuni ja yritän vastata, suustani karkaa vain vaimea linnun laulu, epätoivoinen huuto, joka kuulostaa kaukaiselta. Mies säpsähtää ja pysäyttää auton. Linnulla on ääneni ja kyyneleet valuvat kasvoillani, en voi edes selittää. Käteni ja jalkani ovat vielä täysin toimintakyvyttömät.
Tuntuu siltä, kuin jokin raskas lepäisi päälläni, enkä voi toimia.

Hän ajaa meidät motelliin paikkakunnan reunamilla ja vie minut sisälle ja vuokraa meille yhteisen huoneen. Hän selittää minulla olevan sairauskohtauksen ja hän istuttaa minut aulassa olevaan nojatuoliin.
Motellia pitää nuorehko pariskunta, jolla on varhaisteini-ikäinen poika, joka riitelee isänsä kanssa tiskin takana olevassa huoneessa. Kuulen keskustelun vaimeasti kun isä tivaa pojalta, missä tämän säästölipas on. Poika kiistää tietävänsä ja isä luovuttaa ja uskoo poikaansa, että lipas on kadonnut.

Vaatimus on kuin salama sisälläni ja se repii hermojani ja henkäisen tuskissani. Mies kiirehtii luokseni, kysyen mikä on vialla. Tuijotan mitään näkemättä sivulla aukeavaan käytävään. Nousen ylös salamoiden kiitäessä sisälläni, se on pakoite ja kehoni suorastaan kouristelee kun pakoite liikuttaa minut avoimen huoneen ovelle. Mies seuraa minua hämmentyneenä. Katson huoneeseen ja siellä leijuu yksi keltainen sulka. Menen huoneeseen ja poimin sen ylös.
"Lipas. Minun pitää selvittää missä lipas on" Sanon ääneen ja mies tuijottaa sulkaa kädessäni kalpeana. Keltainen lintu tahtoo minun selvittävän tämän ja olen saanut ääneni takaisin.
"Mistä tässä on kysymys, Susan?"
Katson miestä surullisena ja alan selittää parhaani mukaan.
Lopulta istumme motellin baarissa ja saan vihdoin tarinani loppuun. Painan pääni uskaltamatta katsoa häntä.
Mies tarttuu leukaani ja nostaa kasvoni.
"Minä rakastan sinua siitä huolimatta. Minä autan sinua tästä lähin selvittämään nämä asiat. Linnun on jätettävä sinut rauhaan joskus. Ja vaikka se ei jättäisi, minä pysyn rinnallasi."
Hän suutelee minua kun alan itkeä.

Esittäydyn motellin omistajille yksityisetsivänä ja kerron kuulleeni heidän kiistansa ja sanon kiinnostuneeni asiasta. Mies esittäytyy kolleganani ja miehenäni. Juttelen pojan kanssa säästölippaasta. Siellä oli aika paljon rahaa. Näkökenttäni vilkkuu täynnä punaisia sulkia kun puhun pojalle. Poika vaikuttaa kiltiltä ja mukavalta, mutta hän on valheita täynnä. Jopa hänen paitansa kauluksesta tursuaa punaisia sulkia. Jossain on jotain mätää.

Lopulta pojan tarina alkaa saada erikoisia käänteitä alkaessani selvittää lippaan katoamista. Pojalla on vähän ystäviä, kolme poikaa jotka käyvät samaa koulua hänen kanssaan. Äidin mielestä muut pojat ovat huonoa seuraa, isän mielestä pojat ovat poikia. Näen muut pojat kerran motellilla ja heidän yllään sataa purppuroita sulkia.
Katson motellin omistajan poikaa ja hänen paidan helman alta tunkee yhä verenpunaisia sulkia. Vihje on kuin tuskallinen piikki aivoissani, hirvittävä vaatimus. En ymmärrä mitä se tarkoittaa ja tiedän että minun täytyy kyetä pääsemään totuudesta perille.

Lippaan mysteeri kiertyy auki pikkuhiljaa. Yksi vaihe kerrallaan pojan vastaukset ovatkin täyttä palturia, ja vastaus toisensa jälkeen paljastan totuuden, kunnes se lopulta paljastuu.
Pojat olivat koulussa sopineet siitä, että he keräisivät rahaa ja maksaisivat paikalliselle hämärämiehelle, että hän tappaisi opettajan vaimon. Vaimo oli syyttänyt poikia siitä, että he sotkivat heidän talonsa. Motellin omistajan poika vihaa opettajan vaimoa. Siihen ei ole erityistä syytä. Pojan mielestä niin tylsä, ruma ja kamala ihminen ei ansaitse elää. Säästölipas on luolassa kaupungin reunamilla, missä pojat olivat sopineet tapaavansa murhamiehen.

Kohtaan pojan yksin, yrittääkseni selittää pojalle, että hän ei voi päättää toisen elämästä tai kuolemasta, että hänellä ei ole siihen oikeutta. Haluan tietää, miten niin nuori poika voi ajatella, ettei toisella ole oikeutta elämään.
Poika on täysin tunteeton ja kylmä kun yritän puhua hänelle. Hän on puumajassaan ja juttelen hänelle seisten korkean puun runkoon hakatuilla lankuilla. Punaiset sulat ovat vaihtuneet vihreiksi, nyt näen sen, mitä poika on todellisuudessa. Täydellisen tyhjä tunteista, empatiasta ja inhimillisyydestä.
Pojan silmät ovat jäänkylmät.
"Nyt kun sinä tiedät totuuden minusta, sinunkin pitää kuolla."
Poika nostaa majassaan olevan jääkiekkomailan ja hutkaisee minua sillä päähän.
Koko maailma pyörii ja putoan, käteni tarttuu epätoivoisesti majaan johtavan aukon reunaan ja roikun siinä avuttomana kun isku sekoittaa päätäni.
Näen keltaisen linnun tanssivan taivaalla ja kuulen sen laulun, ei! Ei vielä, ei nyt!
Poika valmistautuu lyömään minua uudestaan ja hänen nuorilla kasvoillaan on hirvittävä, julma hymy.
Alan huutaa ja suustani kuuluu vain linnun huuto, kimeä kiraus. Olen selvittänyt mysteerin ja keltainen lintu on vienyt taas sieluni, en hallitse kehoani, tunnen kuinka voimani pakenevat keltaisen linnun mukana, joka lentää kauemmas taivaalla ja toivon epätoivoisesti että joku kuulee huutoni.
Maila laskeutuu raskaasti päähäni, silmissäni mustenee ja tipun.

Hän sai minut kiinni. Hän kuuli huutoni ja tunnisti linnun äänen ja hän arvasi mitä tapahtui. Olen täysin jähmettyneessä tilassa vaikka kuulen ja näen. Tuijotan tyhjästi eteenpäin, kun vanhemmille selviää pojan todellinen luonto. Heidän tuskansa korventaa minua, mutta kun poliisiauto ja ambulanssi kaartavat motellin pihaan, tiedän, että näin on parempi. Ehkä poikaa on nyt estetty tekemästä kauheita asioita tulevaisuudessa.

Ambulanssimiehet eivät saa minua virkoamaan ja mies lupaa pitää minusta huolta. Hän valehtelee sujuvasti, että minulla on harvinainen hermostollinen tauti, joka aiheuttaa tällaisia halvautimiskohtauksia ja että palaudun pikkuhiljaa.

Ajamme päämäärättömästi eteenpäin, kunnes keltainen lintu tuo minut taas takaisin.

Nocturnal Behaviour osa 49: Selviä hengissä, Puolusta itseäsi, Petetty!, Tapa tai Kuole, Julma Kosto, Muista se mitä et halua muistaa.

Liu'un sisään ja ulos unesta ja tietoisuudesta, joka vaihtelee todellisuuden ja unen maailmoitten välillä. Hengitän, tiedostan, kuinka vääntelehdin todellisuudessa kun unessa minulle tapahtuu pahoja asioita..

1: Selviä hengissä.

Postapokalyptinen maailma. Vain harvat ovat selvinneet hengissä maapallonlaajuisesti levinneistä ärhäköistä tautiepidemioista. On jo pimeää ja olen yksi niistä harvoista, jotka ovat elossa ja taistelevat hengissä pysymisestä. Olen ollut sen tehtaan takana jo aika kauan, se on kohtuullisen turvallinen paikka. Tehtaan sisällä on vain viisi työntekijää, jotka pyörittävät sitä. He eivät näe minua koska olen vain osa varjoja, enkä minä tahdo törmätä muihin ihmisiin. Harvat ja valitut ovat vaarallisia näinä päivinä, osa on tautien infestoimia, osa muuttunut väkivaltaisiksi selvittyään siitä yhdestä taudista, osa on vain itsensä raunioita. Muuta ei ole kuin tämä selviäminen. En ajattele, en tunne. Katson pimenevää taivasta, se näyttää oudolta, liian tummalta, liian värikkäältä silti. Jos minä vielä tuntisin, niin ajattelisin että siinä on vikaa ja se ahdistaisi minua. Suljen silmät ja nukun.

2. Puolusta itseäsi.

On jo kirkas päivä kun herään. Kissoja on valtavasti, ne selvisivät hengissä tautiepidemioista, toisin kuin niin monet ihmiset. Ne ovat tulleet villiksi selvitessään yksin, niin kuin monet ihmisetkin.

Tehtaan takana olevat valtavat sorakasat olivat hyvä paikka piileskellä vaikka ne kuhisivatkin kissoja. Ne olivat ympäröineet minut kun nukuin, valmiina hyökkäämään. Pikkuhiljaa ne hiipivät lähemmäs ja olin valmiina. Tätähän tapahtui alati.
Mouruten ne hyökkäsivät ja heittelen ne kauemmas mouruten itsekin kuin kissa. En ymmärrä sitä sillä tavalla, minulla ei ole muistikuvia että olisin ihminen. Minä vain selviän.
Lopulta kissat luovuttivat ymmärtäessään että tämä iso nisäkäs oli vallannut niiden reviiriltä oman reviirinsä, antaen silti niiden kulkea sillä, jos ne eivät häirinneet tätä nisäkästä.

Hyppään suurelle, litistettyjen pahvilaatikoiden täyttämälle rekkalavalle nukkumaan taistelun jälkeen, sillä niiden keskellä on pehmeä nukkua. Tehdas on tänään erityisen hiljainen, kauempana vain yksi kone siirtelee soraa kasoihin. Kaivaudun puolittaisesti pahvilaatikoihin ja lipsun taas verkkaiseen uneen.

3. Petetty!

Uni unen sisällä. Tuntuu kuin minua katseltaisiin. Varjo peittää auringon hetkeksi ja käännän kylkeä ja nukahdan syvempään.

Herään kun minua ravistellaan.
"Hei, herää tyttö!" Joku repii olkapäätäni ja mouruan kuin kissa takaisin, sihisen ja puolittaisesti unen vallassa hyppään kauemmas. Ihmiset huoneessa tuijottavat minua ja tuijotan takaisin.
"Se on mennyt hulluksi." Joku sanoo. Ihmetyksekseni tajuan ymmärtäväni muiden nisäkkäiden puhetta ja lopulta pikkuhiljaa tajuan että minäkin olen ihminen. Trauma sai minut unohtamaan sen ja hetken oli vain selviytyminen. Nousen hitaasti päkiöiltäni seisomaan, muut näyttävät varovaisilta.
"Ei.. olen.. kunnossa." Puhuminen tuntuu uppo oudolta suussani, sanat ovat puuroisia ja vaikeita muodostaa. Jokin häilähtelee muistini reunoilla mutten saa siitä otetta, nykyhetki on tärkeämpi. Ymmärrän että minut on petetty, minut on löydetty ja viety jonnekin. En tiedä miksi.
Huoneen yksi sivu on peililasia ja kauhistun nähdessäni kuvajaiseni. Vaatteeni ovat likaiset rääsyt ja hiukseni ovat melkein rastoilla. Kasvojeni poikki kulkee kammottava haava, se alkaa hiusrajastani, kulkee otsan kautta vasemman silmäni sisäkulmasta poskea pitkin leuan rajaan asti. En muista lainkaan mistä olen sen saanut. Se on hiukan tulehtunut, enkä ole kiinnittänyt sen aiheuttamaan kipuun huomiota ollenkaan.
Yritän hiukan katsoa sitä peilistä ja irvistän. Muut ihmiset näyttävät kauhistuneilta. Hekään eivät ole erityisen puhtaita, mutta paljon puhtaampia kuin minä.
"Sinulla on tainnut olla rankkaa." Yksi vanhempi nainen sanoo ja tuijotan häntä sanomatta mitään. Eräs mies pyörittelee silmiään. "Meillä kaikilla on ollut." Muut nyökkäilevät. Käsite säälistä on minulle täysin outo enkä ymmärrä mitä ihmiset tekevät. Nyökkään vain ja yritän hiukan setviä hiuksiani.
"Muistaako kukaan miten me jouduimme tänne?"
Kukaan meistä ei muista. Ihmiset näyttävät pelästyneiltä.
Ovi aukeaa huoneen perällä ja kirkkaassa valossa kylpevä käytävä näyttää kutsuvalta. Kukaan ei liikahdakaan, kunnes jostain kaiuttimen tapaisesta kuuluu ääni.
"Poistukaa huoneesta. Teillä on päivä aikaa selvittää rata ja selvitä hengissä. Vain yksi voittaa."
Vanhempi nainen alkaa itkeä ja muut näyttävät vain ilmeettömiltä. Eräs mies tarttuu naista päästä ja vääntää, kuuluu äänekäs napsahdus ja kaikki ihmiset lähtevät rynnimään käytävään. Hiivin perästä ja tekeydyn näkymättömäksi, kaikki "kissan" aistini naksahtavat taas päälle.
Muistan, että ihmisiä kannatti välttää. Julma maailma on synnyttänyt julmat huvit niille, joilla on valtaa muiden yli.

4. Tapa tai kuole.

Melkein päivä on kulunut. Tiedän, että vain se mies joka tappoi vanhan naisen jo alusta on hengissä minun kanssani. Olen pelannut ovelasti, en ole itseasiassa tappanut vielä ketään, olen hiipinyt kissana varjoissa ja nähnyt kuinka muut ovat taistelleet toisiaan vastaan. Tiedän oveluuden voivan viedä minut voittoon, selviytyminen on minulle tärkeää, teen sen huolellisesti, en väkivalloin, kuten tuo mies.
Hän seisoo aivan allani valmiina astumaan edessä olevaan huoneeseen. Olen kyyryssä metallirakennelmien päällä korkeassa käytävässä. Mies ei edes käytä vaistojaan tajutakseen, että olen niin lähellä häntä. Mies astuu huoneeseen, sen näköisenä, että on valmis tappelemaan vaikka koko maailmaa vastaan.
Kaksi minuuttia ja huoneesta alkaa kuulua huutoa ja taistelun ääniä. Kuten arvelinkin, pelissä on aina loppuvastustaja. Joku, joka todella osaa taistella. Miehen kauhunhuudot olisivat sydäntäsärkevää kuunneltavaa jos ajattelisin sitä sillä tavalla. Lopulta ne loppuvat.
"Heidi ********, sinä olet selvinnyt hengissä viimeiselle vastustajalle. Et voi paeta enää taistelua."
Luulen, että nimellä tarkoitetaan minua, vaikkei se herätäkään minussa mitään tunteita. Tiedän vain, etten ole pakoillut taistelua vaan säästänyt voimiani ja valinnut taisteluni hyvin.
Laskeudun alas metallirakenteilta ja hiivin kohti huonetta.

5. Julma kosto.

Huoneessa on väliseinä ennen suurempaa tilaa. Haistan ilmassa verta ja sen rautainen tuoksu täyttää tilan. Täällä on taisteltu ennen tuota miestäkin, joka äsken kohtasi loppunsa. Julmat huvit ja niineestepäin.. Tiedän, että tätä taistelua ei hiiviskelyllä voiteta. Nyt on edessä brutaali kaksintaistelu. Vedän henkeä ja astun sisään suurempaan tilaan.
Näyttämö on maalattu ruosteen punaisella. Verta on lentänyt pitkin ja poikin seiniä, lattiaa, kattoa. Katson valtavaa miestä joka seisoo keskellä tuota hirvittävää näytöstä. Sen taudin runtelemat kasvot kielivät mielipuolisuudesta, joka on jäänyt jäljelle taudin näivetettyä sen aivot. Se urisee ja puhkuu minut nähdessään lähes innokkaasti, varmaan kuvitellessaan sisukseni sen kaulakoruna vain hetken päästä. Tiedän, että voimissa en voita tuollaista hirviötä, mutta oveluudessa pesen sen mennen tullen.
Otus rynnistää minua kohti ja tuntuu kuin koko huone tärisisi sen raskaiden askelten mukana. Liu'un sen alle kun se huojauttaa nuijamaiset kätensä minua kohti, kaapatakseen minut tappavaan syleilyynsä, ja samalla kun se rynnistää ylitseni, tartun kynsilläni sen housun riekaleisiin ja kamppaan otuksen.
Se kaatuu lattialle rysähtäen ja murahtaen ja nopeasti heitän kankaanriekaleen sen nilkkojen ympärille ja pakenen sen käsien ulottuvilta.
Se nousee ylös ja yrittää singahtaa perääni mutta kamppautuu uudelleen jalkoihinsa asettamani ansan takia. Kynsin pikaisesti sen silmiä ja liikun kauemmas olennosta. Nyt se on todella vihainen, veri valuu pitkin sen naamaa ja se näyttää ällistyneeltä.
Tiedän, että tämä tulee olemaan väsytystaistelu.
Tanssiessani hirviön kanssa jotain syttyy sisuksissani, raivokas tarve, raivokas viha koko tilannetta kohtaan, kun tavallaan palaudun lisää, vaikka käytänkin selviytymistaitojani. Lopulta olen saanut muilutettua hirviömiehen huoneen perälle, ikkunarivistölle, ja tavallaan kietonut sen omien vaatteidensa riekaleitten verkkoon. Hirviö on puolustuskyvytön.
Etsin nopeasti huoneesta kaikki köydeksi kelpaavat riekaleet ja sidon olennon kiinni rautapalkkeihin, jotka työntyvät lattian sementistä esiin kuin rikkinäiset hampaat. Näen rikkaat ja etuoikeutetut, jotka katselevat vain metrien päässä olevan toisen kerrostalon ikkunoista esitystä. He ovat puhtaita ja hienostuneita ja ilmeisen kauhistuneita siitä, että olen vanginnut olennon, jota nähtävästi kukaan ei ole vielä voittanut.
Punahehkuinen raivo korventaa sisuksiani ja korvani humisevat hirviön huudoista ja adrenaliinista joka virtaa suonissani ja tuijotan ikkunasta ihmisiä, todellisia hirviöitä tässä pelissä.
Mieleeni juolahtaa ajatus, jonka ymmärtäisin järkyttäväksi jos kykenisin ajattelemaan sitä sillä tavalla. Tungen vaateriekaleen hirviön suuhun vaimeentaakseni sen ärinät ja revin sen vaatteet irti, jättäen silti sen paikoilleen sitovat vaateriekaleköydet paikalleen. Ihmiset tungeksivat lähemmäs ikkunaa, ne haluavat nähdä kaiken.
Nain kiimaisesti kiihottuneen hirviömiehen kanssa ja revin kynsilläni haavoja sen ihoon. En näe enkä tunne enää mitään muuta kuin tuon raivon ja kiiman ja sen hetken. Tarpeen repiä ja raastaa ja tuhota.
Orgasmin räjähtäessä sisuksissani putoan lattialle hirviön sylistä ja isken nyrkilläni ikkunan säpäleiksi. Tartun verisellä kädellä sirpaleeseen ja viiltelen sen avulla hirviön peniksen irti ja heitän sen katsojia kohti. Kuulen vaimennettuna kuinka ihmiset kirkuvat. Taidan kirkua itsekin.
Jokin räpsähtää kiinni minuun ja menetän tajuntani.

6. Muista se mitä et halua muistaa.

Herään harmaantuvaan auringonpaisteeseen. Joku ravistelee minua olkapäästä ja hypähdän kauemmas kauhuissani, ei taas uusi peli, eihän.
Hitaasti silmäni alkavat toimia ja katselen hätääntyneenä keski-ikäistä miestä hiukan kuluneissa vaatteissa, mutta kohtuullisen siisteissä sellaisissa.
"Ei hätää.. yritin vain herättää sinua."
Tarkastelen itseni hädissäni. Veri on pesty minusta, samoin lika. Päälleni on puettu tavalliset, hiukan kuluneet vaatteet. Mies katselee minua hiukan surullisesti. Hän näyttää pelottavan ystävälliseltä, hiukan väsyneeltä.
"Missä minä.. olen." Mutisen, käteni puristelevat ahdistuneesti mekkoani. Muistan mitä tein sille hirviölle ja sappi polttaa kurkkuani. Hitaasti ymmärrän että ympärillämme on muitakin ihmisiä. Samanlaisissa, hiukan kauhtuneissa vaatteissa olevia, kohtuu puhtaita, kiltin näköisiä ihmisiä. He kaikki näyttävät hiukan eksyneiltä ja kovin väsyneiltä.
Olemme jonkin suuren rakennuksen parkkipaikalla, katoksen alla. Parkkipaikalla on kolme likaista bussia, joihin lastataan tavaraa. Ymmärrän että rakennus on vanha supermarketti. Taivas näyttää utuiselta.
"Oletko kunnossa?" Mies tulee lähemmäksi ja koskettaa kättäni ja säpsähdän. Hän tarttuu hiukan kovemmin minua kädestä ja puristaa rohkaisevasti. Mies hymyilee surullisesti ja yritän nyhtää kättäni irti hänen kädestään.
"Toivoisin ettet pelkäisi minua niin kovasti. Me kuitenkin olemme nyt naimisissa."
Tuijotan miestä suu auki ja tunnen täriseväni. En ymmärrä mistään mitään. Vilkuilen ympärilleni ja näen vanhan supermarketin ikkunasta kuvajaiseni, kasvojeni kauhea haava on hoidettu, ja se on yhä punainen, mutta jo arpeutumassa. Koskettelen kasvojani vapaalla kädelläni. "Olet silti kaunis mielestäni, Heidi." Mies sanoo ja silittää toisella kädellä hiuksiani.
Yritän änkyttää kysymystä kun bussien luota kävelee meitä kohti mies armeijan puvussa. Hänellä on kädessään papereita ja kynä. Hänellä on ankara ilme.
"Uudelleenasutusprojekti nro. 14, ryhmä 5, valmiina ryhmittäytymään kuljetusajoneuvojen luokse.." Armeijamies alkaa luetella nimiä ja ihmiset asettuvat parijonoon busseja kohti. Hän sanoo myös minun nimeni ja ilmeisesti mieheni nimen ja hän nostaa minut hellästi ylös asfaltilta. Tärisen jaloillani ja minua heikottaa.
Muistot palautuvat tuskallisen hitaasti mieleeni. Se, kuinka jouduin taudin hirviöksi muuttaneen naisen hyökkäyksen kohteeksi siellä kadulla kun etsin jotain. Sain haavani kasvoihini silloin, vaikka sain tapettua naisen. Silloin menetin itseni ja aloin vain selviytyä. Muistan pelin, taistelun hirviön kanssa ja päivät villiintyneitten kissojen kanssa ja kuinka minut vietiin sieltä, ne pukumiehet. Ne veivät minut peliin. Muistan kuinka minuun ammuttiin tainnutusnuoli kun olin voittanut. Hämäriä mielikuvia siitä kuinka minua vietiin paareilla pitkin sairaalamaisia käytäviä, pestiin, haavat hoidettiin, rokotettiin, tutkittiin, yritettiin saada minua puhumaan mutta olin vain shokissa.
Sitten muistan sen. Lääkärin, joka katseli papereitani.
"Potilas nro 4761. Nainen, valkoihoinen. Nimi, Heidi *******, 29 vuotta. Yksi lapsi, Kristian ********, poika, 5 vuotta. Kadoksissa.."
Alan täristä hillittömästi ja jotain märkää valuu kasvoillani. Mies, joka pitelee minua yrittää kysyä mikä on vialla. Alan taistella häntä vastaan holtittomasti. Huudan sanattomasti ja yritän päästä irti.
"KRISTIAN!!! KRISTIAN!!!" Huudan uudestaan ja uudestaan kunnes ääneni särkyy ja huudan silti yhä. Tuntuu kuin kehoni olisi täynnä lasinsiruja, valtavia ja raastavia. Mies pitelee minua hiljaa, hänen kasvonsa ovat niin surulliset. Yritän päästä irti mutta hänen otteensa on hirmuisen vahva. "KRISTIAN!!!!!"
Minä olin etsimässä Kristiania. Niiden ensimmäisten räjähdysten jälkeen kun kaikki oli vain sekavaa. Koska en löytänyt Kristiania mistään. Ja sitten minä unohdin, kaiken traumatisoimana ja aloin vain selviytyä.
Kristian oli yhä kateissa. Kristian on vain viisi vuotta. Olisiko hän voinut koskaan selvitä tällaisessa maailmassa yksin? Olisiko? Minun piti löytää hänet, minun oli pakko.
"KRISTIAN! KRISTIAN!!!" Kirun mielipuolisesti ja itken ja mies ei päästä minua irti. Armeijamies tuijottaa minua vihaisesti muttei sano mitään. Kaikki ovat menettäneet niin paljon. Yksi joka on menettänyt jotain ei ole mitään uutta. Kukaan ei käske minua olemaan hiljaa ja huudan tuskissani, mutta minua ei päästetä irti.
Lopulta mies yrittää vaimentaa minua silittämällä hiuksiani lisää.
"Rauhoitu Heidi, ajattele tulevaa lastamme. Rauhoitu nyt, ole kiltti."
Tuijotan miestä suu auki, ja kyyneleet valuvat pitkin kasvojani. Haavaa kasvoissani kirvelee niiden suolaisuuden takia.
Tuijotan mielettömänä horisonttiin, ja vaikerran nyt hiljaa. Menetyksen tuska on aivan liikaa, enkä minä tahdo toista lasta vaan tahdon Kristianin, minun poikani, minun rakkaan poikani.
Eikä se ole sen miehen lapsi, vaan sen hirviön siittämä.

Herään.

We are eating ourselves up

Lueskelin tuossa puolijärkyttyneenä noita hurjia keskusteluja kiusaamisesta, mitä nyt on myllytetty isolla pyörällä mediassa. Sitten luin tavallaan asian ytimeen kohdistuvan Uguksen blogikirjoituksen, vaikka aiheesta poikkeaakin.

Tätä minä olen pohtinut jo hetken.

Miksi kaikesta tehdään ylianalyyttistä? Tavallaan tuntuu, kuin epäonnistumisemme ihmiskuntana on nyt laajennettu massaan, venytetty syynääväksi verkoksi kaikkien ylle, pyritty ottamaan jokainen tähän tukalaan tilanteeseen. Ja mitäkö tarkoitan ihmiskuntana epäonnistumisella? No, periaatteessa en osaa täysin selittää sitä koska kyse on niin isosta kokonaisuudesta, että vaistoan palasia sieltä täältä enkä osaisi sanoa mistä tämä kaikki on edes lähtenyt.

Selvää on kuitenkin se, että jossain kohtaa jotain outoa on tapahtunut, kun puhumattomuus on vaihtunut siihen, että kaikki tabut ja vaikeat asiat tuodaan esille ilman työkaluja ja vaadittavaa älykkyyttä ymmärtää niitä asioita ja puida niitä asioita niin että kaikesta siitä hulabaloosta olisi todellista hyötyä.

Joku sanoo jotain väärin, jonkun sanoja vääristellään ja yhtäkkiä ovat käsittämättömät määrät ihmisiä nousseet barrikadeille huutamaan toinen toistaan kovempaan, ilman todellista halua selvittää tilannetta, vain saada oma äänensä kuulumaan kaikista kovimpaa. Minä en siihen ala. Minä selvitän ne asiat mitkä voin itse omassa elämässäni selvittää, koska minulle on selvää, että tätä ei tule hetkeen vielä tapahtumaan isommassa mittakaavassa.

On aivan vitun pelottavaa, että kaikkeen on aplikoitu tämä järjetön täydellisyyden haku. Ylianalysointi ja tarve tehdä kaikesta tavallisestakin jotain älyttömän ihmeellistä. Jos olisin yhtään vainoharhaisempi ihminen, voisin melkein kuvitella, että tällaisella yritetään kansainvälisesti kääntää huomiota pois jostain paljon tärkeämmästä, kuka tietänee ja ketä kiinnostanee, kun pitää olla täydellinen suhde, täydellistä seksiä, olla täydellinen perheenjäsen, täydellinen työntekijä, täydellinen koululainen, täydellinen kuluttuja ja täydellinen, piste.

Ei siis helvetti mitä paskaa! Tänään minä itsekin pysähdyin tätä ajattelemaan. Maailma ei ole täydellinen, eikä koskaan tule olemaan. Me emme tule keksimään täydellistä kasvatusmenetelmää, me emme kykene tekemään täydellistä yhteiskuntaa, emme sitten millään, emme näillä eväillä. Miksi haihatella sen perään mitä ei voi olla. Utopistinen unelmointa voi olla hauskaa pakoilua todellisuudesta, mutta jossain vaiheessa on pakko vetää pää ulos perseestä ja tajuta se, että niin ei vain ole.

Minä en aio antaa kuin yhden ohjeen ja vain itselleni.
Elä - Ajattele - Tunne - Toteuta.

Nocturnal Behaviour osa 48; Pieces of a Puzzle

Palasia siellä täällä. Häipyviä mielikuvia, tunteen häiveitä, harmaita ja utuisia ja kuin välähdyksiä strobovalon välkkeessä.
Kasvot, jotka vaihtuvat kun vilkaisee muualle.

Kävelemme pitkin vanhaa metsätietä. Keskellä kasvaa heikosti jo ruohoa. Vieressä virtaa vuolas koski. Sinä kerrot tarinaa metsässä asuneista ihmisistä, kylästä niemen nokassa, joka hylättiin kauan sitten, vain aaveet kulkevat kallioilla.

Kosken kohina peittää alleen lehtien havinan kovassa tuulessa. Tiedän, että ylösviettävän ja kaartuvan tien takana alkaa se kylä, että siellä on vain epäelämää. On virhe astua enää askeltakaan ja silti en voi estää uteliaisuuttani.

Tuulenpuuska tarttuu hiuksiini ja repii minut erilleen tästä tajunnasta. Ajaudun kuin mitätön hiukkanen paikassa jossa ei ole mitään, ja silti kaikki.

Talo on maalattu näkymättömäksi. Sen sisällä asuu vain aaveita, kuiskauksia, pelkoja ja sanomattomia kauhuja. Unohdettuja asioita maailmojen laidoilta. Jo se, että lähestyn tuota taloa nostaa iholleni kylmiä väreitä. En voi mennä sen sisälle, mutta minua ajetaan kuin karjaa. En tahdo mennä. En tahdo mennä. En tahdo avata ovea. En kykene astumaan ja minut nostetaan kynnyksen yli kauhujen keskelle.

Kierin levottomasti ajatuksesta toiseen, tajuan olevani hereillä ja että joku hengittää vieressäni ja hänen kätensä on ihan kyljessäni kiinni ja liu'un takaisin usvien takaiseen maailmaan.

Olemme taas lapsia juoksemassa alas mäkeä. Ne ovat taas meidän perässämme ja minä tiedän että nyt on kiire, että on päästävä kauemmas, että meitä ei saa nähdä tässä paikassa. Se on liian myöhäistä jo, he huutavat takanamme. Me juoksemme lujempaa. Sinä kompastut rinteessä.

Me kävelemme pitkin soraista maantietä. On keskikesä, kuuma ja tukahduttava ilma. Oli suunnitelmia. Ajatuksia ja kaikenlaisia toiveita. Ajattelimme tehdä sen tänä iltana, enkä voi muistaa keneltä kuulin siitä ohjelmasta.
Että sitä ei voi katsoa ilman että tulee hulluksi ja haamut hakevat sinut pois ja muutut yhdeksi niistä. Sinä puristat videokasettia tiukasti pienessä, hikoilevassa kädessäsi ja me kierrämme kukkulan kautta kotia.

Avaan oven ja tiedän että portti toiseen maailmaan on jo auennut. Mahdollisuus kulkemiseen on tehty oikeaksi ja pian aurinko laskee ja koko paikka täyttyy niistä. Pelko on sähköä iholla ja jokainen meistä tuntuu sen. Joku sanoo ettei sitä voi katsoa tällaisessa talossa, että me ei pystytä siihen. Minä nauran ja se kuulostaa itkemiseltä ja sanon että me tehdään se tänään. Nyt ei peräännytä.

Seinät repeävät, olen mustavalkokuva ja piirretty raatamassa orjana mansikkapellolla ja peltohiiri aikoo syödä minut elävältä ja tapan työnantajani haravalla ja uutistenlukija vanhassa rätisevässä teeveessä sanoo että ei tällaisia ohjelmia voi näyttää ja tapetit alkavat keriä itseään alas seiniä pitkin ja paljastavat kerran kuolleitten ihmisten kasvoja. Olen tomua, olen sähkökuva ja kaapelia pitkin kulkeva tiedonjyvä ja räjähdän kuvaputkessa ja istun lattialla suu auki tajuamatta että kaikkea sitä tapahtuu yhden sekunnin aikana ja se kärventää aivoni elävältä.

Kierähdän, hän huutaa vaimeasti vieressäni kuin näkisi tätä painajaista, jossa olen vankina ja ynähdän itsekin vaikka tajuan olevani hereillä. Lonkkani on tulessa ja selässäni tuntuu säteilevää kipua. Etsin parempaa asentoa ja katoan uudelleen.

Istun lattialla ja kaverini istuvat hiljaa kuin olisivat peloissaan. Tajuan itsekin olevani. Tajuan hitaasti että tapetit ovat aivan haalistuneet ja puoliksi homeensyömät. Lattia narisee, katto kolisee. Koinsyömät verhot liikahtelevat aavemaisesti ikkunan rakojen välistä ujuttautuvan tuulen mukana.
Teevee toisessa päässä huonetta on vanhempi kuin muistinkaan. En voi sulkea silmiäni vaikka tiedän että minun pitäisi. Pelottaa katsoa. Hirvittää. Se tekee meidät vielä hulluksi ja kun aurinko laskee, portti aukeaa kokonaan ja olemme mennyttä. Filmi vain valmistelee meitä, ei se ole ihmisten silmille, ei se ole lasten silmille.
En voi lakata katsomasta.

Sitä ei voi sanoilla kuvata, se on vain ideoita. Satanistista, sanoinkuvaamatonta pahuutta kuvina joita ei kykene olla katsomatta ja ne syöpyvät hapon lailla mieleeni.
Joku kirkuu enkä kykene sanoa kuka se on. Näen vain ne kuvat, kirkuja voi ihan yhtä hyvin olla minä, tai joku toinen lapsista.

Vain yksi älykäs ajatus kulkee läpi pääni.
Miksi tahdoin avata Pandoran lippaan?