The Shadow Innuendo

Käskyttä hiipien
En voi puhua, en kuiskata
Tammen varjossa
Makasin vatsallani
Odottaen vuoroa




Olen nähnyt paljon outoja unia, en tosin nyt juuri tällä hetkellä muista kovinkaan hyvin millaisia, eikä sillä ehkä ole mitään väliäkään.
Oleminen on nyt paljon miellyttävämpää, en usko että osaisin sanoa miten ja miksi. Ehkä se on vain niitä päiviä, määrittelemättömästi parempia sellaisia.
Olen pohtinut taas suhteita paljon. Inhoan kyllä pohtia niitä, mutta silti yksin ollessa mieli askartelee tietyin väliajoin niissä. Aina on jotain pientä pureskeltavaa, huomattavaa, muistettavaa. Jotain mitä ottaa huomioon.
Keplottelen eteenpäin eikä minulla oikeastaan mitään erityisen tärkeää sanottavaa kyllä ollut..

Aina ei kyllä tarvikaan olla. Kun niin monesti sorrun kaikenlaiseen ruikuttamiseen ja valittamiseen.

Kitaraan pitäisi vaihtaa kielet, mutten ole varma osaanko tehdä sitä itse. Pitäisi joku pahaa-aavistamaton muusikko varmaan keikata laittamaan kitara kuntoon. Ei sillä että olisin kitaralla viimeaikoina juuri mitään tehnyt, valitettavasti. Voin myöntää rehellisesti, etten ole säveltänyt mitään varmaan vuoteen. Joskus se ahdistaa ihan ruokottomasti, mutta tottahan se on, ettei jokaiseen suuntaan ihminen yksinkertaisesti taivu. Joskus ei ole musiikillisesti mitään sanottavaa ja se on voitava hyväksyä (kuuletko kuihtunut musiikinluomiselimeni, sinä kirottu ja helv.. ) hups.. siis.

Things are as you make things and take things. Things remain things as you see things and feel things.

Show me mercy in the morning

Pimeydessä tykyttää ääni. Hakkaa ja paukkaa ja kuulostaa siltä, kuin jokin yrittäisi päästä sisään. Tai ulos. Tajuttomuus alkaa näkökentän reunoilta ja pian se on mielettömyyden shakkilauta edessäni. Jokin juoksee minua pitkin, ihon alla, luitten päällä, läpi verisuonten, läpi kudosten ja heittäen kuperkeikkaa nivellissäni.
Jossain kuulu rytmikästä tuulta, puuskittaista, lyöden seiniä, kaikuen niistä takaisin. Kuuma ja kylmä, tunnoton ja yliherkkyys.
Jokin haalea liikkuu pitkin kasvojani, tuntuu oudolta, se liikkuu ylös ja alas ja sivuille ja tuntuu ..märältä.
Shakkilauta hälvenee ja muuttuu utuiseksi, kaikki muuttuu oudoksi. Hakkaava ääni jatkuu ja se tuntuu jo koko ruumiissa asti.
Raajojani särkee, ne liikahtelevat levottomasti oudon kihelmöivän tunteen läpitunkiessa muitten tuntemusten läpi.
Nyt jo tuntuu, että joku hakkaa rintakehääni, armotta, vailla omaatuntoa. Hakkaa, hakkaa, kuristaa ja puristaa, mutta se ei pääse ulos. En tiedä mitä minulta tahdotaan, makaan vain, kaiken keskellä kuin pökertynyt hämähäkki vapisevassa verkossa.
Lopulta laimenee. Hakkaus kuitenkin jatkuu. On kuin sydän vetäisi viimeisiä kierroksiaan, uhkuen uhmaa. Se tuntuu jokaisessa solussa asti.

PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM

En voi sulkea silmiä, mutta puristan ne pian tiukasti kiinni, jotain haalea valuu niistä vieläkin. Puuskittainen tuuli laantuu ja tajuan sen tulleen suustani, hengitykseni. Kuin tuo hulluksi tullut sydän olisi takonut viimeisiä ilmoja minusta.

Tuntuu, että minua katsotaan. Mietin, kuka minua katsoisi, ajatus jää sille tielleen. Päätän nukkua, tässä ei ole päätä eikä häntää. Kierähdän takovan sydämeni päälle, ja painan sitä vasten peittoa, lopeta jo. Koko vasen käsi värähtelee rintakehän kanssa kun se pauhaa. Yhtäkkiä on liian kuuma ja sätkin peitosta kauemmas, sitten tuleekin kylmä. Heti. Kuin huoneen läpi puhaltaisi jokin vihamielinen tuuli. Melkein kuin joku yrittäisi koskea minuun.

Tuo sydän, ei se jätä rauhaan. Painan sitä lujasti itseeni, ettei se lähtisi karkuun.

The Midnight Oil

Viimeisellä pysäkillä hän nousi sisään. Pitkä hahmo pukeutunut tummaan takkiin, joka kietoutui kuin kymmenen metriä varjoja olisi raahautunut hänen mukanaan, ilman vaihtoehtoja. Kaikki muut yrittivät niin kovasti olla katsomatta, vanhalta rouvalta pääsi pieni kirkaisu, tukahtunut kauluksen ketunkarvaiseen puuhkaan. Hänen keppiä pitelevä kätensä tärisi kun uusin tulija liukui hänen ohitseen.
Keskivaiheilla istuva nuorimies itki ääneen kuin vauva, se aivan muistutti vauvan itkua, vannon sen.
Pitkä hahmo pysähtyi eteeni, kuin olisi tuijottanut harkiten. Nyökkäsin ja olin katselevanani ulos sateen piiskaamaan ikkunan läpi ohi kiitävää maisemaa. En minä mitään nähnyt, mutta hänen kasvonsa olivat ikään kuin selkeämmät himmeän valon kautta heijastettuna ikkunan sisäpinnassa.
Hän istui vierelleni. Ja tuntui aika kylmältä. Vähän niinkuin olisi istunut aukinaisen pakastimen vieressä, ilman vaatteita. En uskaltanut värähtää, ajattelin että se voisi pian loukata. Ja hän näytti sellaiselta, jota ei kannata loukata.
Jostain ajatus putkahti, että tavallaan, jo se poika, oli kyllä loukannut itkemällä sillä tavalla ääneen. Jostain syystä ajatus nauratti minua ja taisin tirskahtaa, vaikka yritin sitä pidätellä.
MIKÄ OLI NIIN HAUSKAA, NEITI?
Hänen äänensä oli kuin koko bussin sisusta repivä salama ja vanha rouva kirkaisi taas. Poiki itki yhäkin, purren rystysiään.
Vilkaisin hänen varjojen verhoamaan polveaan ja hymähdin.
- Ei sitten mikään. Tai no, ehkä tämä tilanne on vähän korni.
MINÄ PIDÄN KORNIUDESTA. OLISITKO IKINÄ ARVANNUT?
- No itseasiassa..
EIKÖ SINUN PITÄISI OLLA YHTÄ PELOISSASI KUIN NOITTEN TUOLLA. TUOKIN, PUREE VAIN RYSTYSIÄÄN. AIKA NOLOA OIKEASTAAN, VAIKKA.. NO KYLLÄ MINÄ TIEDÄN ETTÄ EI SE NUORENA NIIN KIVAA OLE..
Hän liikahti levottomasti, tunsin sen vain, en nähnyt, koska katselin sitä poikaa. Kyyneleet olivat jo jäätyneet poskille ja jää esti häntä melkein itkemästä, silti jatkoi vain.
- Voin minäkin huutaa jos te vaan tahdotte. Aika turhaa se kyllä olisi. Voi kai sitä kunniastaan sen verran pitää kiinni, viimeisillä loppumetreilläkin. Hymyilin itsekseni ja se poika kuuli minut varmaan, koska vilkaisi minua kauheasti jäätyneellä naamallaan ja jos katse olisi voinut tappaa, olisin jo varmaan mennyt.
Se ajatus kirvoitti minusta uuden tirskahduksen.
TOTTAPA, NIIN, OIKEASSA OLET, TIETENKIN. MUTTA SIINÄ TAITAA OLLA MUUTAKIN?
- Joo. Kai voisi sanoa niin. En minä kyllä pelkää, että anna mennä vaan. Tavataan toistekin, jossain muualla sitten, ehkä paremmalla ajalla, jos sallit pienen vittuilun?
EN LAITA PAHAKSENI OLLENKAAN. HARVA KUN VIITSII, MUTTA TEHDÄÄN NIIN. PALATAAN ASIAAN MYÖHEMMIN.
- Laita vaikka postikortti, ennenkuin tulet. Katson sitten kalenterista aikaa.
Hahmon varjot hytkyivät äänettömän naurun kourissa ja poika kirkui jo täyttä kurkkua, silloin vasta huomasin, että niin tekivät kaikki muutkin.
Bussi lensi tavalla, jota jopa kotka olisi kadehtinut, yli reunan, ja jos kukaan näki, kuulosti varmasti siltä kuin se bussi olisi kirkunut, ei ne jotka sisällä.
Bussi lensi ja minä lensin hänen sylissään ulos ikkunasta joka olikin jo rikki.
Katsoimme yhdessä kun bussi paloi ja liekit heijastuivat hänen pinnastaan oudosti.
Tiemme erosivat sillä kertaa taas.
LAITAN SEN POSTIKORTIN SITTEN.
- Tämä selvä. Sanoin ja kävelin kuun valossa takaisin.

Take a Fall, You're One of Us

Makasin eilen yöllä hereillä vuoteessani. Pimeässä huoneessa vain hiiren sininen valo kajasti heikosti katosta ja pinnoista. Keittiössä humisi hiljaa tuuletin, maailma tuntui äänekkään hiljaiselta, oudolta ja tavoittamattomalta.

Pimeässä tunsin kätesi ympärilläni, rintasi vasten selkääni ja uskalsin taas hengittää. Pimeä olikin pehmeää.
Nukahdin melkein kuullen hengitykseni, huulesi vasten hiuksiani.
Käännyin vasta kun olin unessa, siellä sinä odotit minua.

Supermassive Black Hole

Upea kappale tuo muuten, Musea, jos ette tiedä, senkin ruojat.

Olen taas lukenut urakalla ja tyhjä olo jonkin kirjan loputtua on hämmentävän samanlainen kuin vuosia sitten, vaikka joskus tuntuu etten ole sama ihminen enää ollenkaan. Paitsi että taidan sittenkin olla.

Lueskelin tuossa vanhoja blogipäivityksiäni. Sen aikainen minäni ponnisteli monien samojen asioiden kanssa kuin nyt, vivahteena ehkä se, että silloinen minäni on paljon toiveikkaampi, paljon kevyempi mieleltään.

Uskaltaisinko olla rehellinen? Ehkä se pitäisi tehdä. Olen aina harrastanut väkevää eskapismia silloin kun minusta todellisuus tuntuu liian kovalta ja kylmältä, teen sitä nytkin. Kaikke ne kirjat joita ahmin ovat nyt musiikin lisäksi yksi parhaimmista paikoista paeta. Tai ei se nyt aivan kokonaan sitäkään ole.

Viime vuosi oli perseestä - kuten tuossa jos joskus totesinkin. Olen vakaasti päättänyt että tämä vuosi tulee olemaan erilainen. Yritän uskoa huomiseen, silloinkin kun en usko. En yksinkertaisesti enää jaksa liikoja ulista ja valittaa, ehkä tämä hämäystaktiikka onnistuu. Keskittyä muuhun kuin pahaan oloon, silloin kun sitä ilmentyy.

Eilen oli pahin päivä pitkään aikaan. En tiedä miksi, se saattoi hyvinkin olla monen eri asian suma, univaje kun aiheuttaa masennustilaa ja naisellisten hormoonikiertojen kourissa asia ei helpotu, kirja oli loppunut, sekä ihmiset ärsyttivät. Repesin eeppiseen raivokohtaukseen, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan ja minua kauhistutti. Pyrin rauhoittamaan itseni, kyllä se onnistuu jo nykyään aika hyvin.

On hetkiä, jolloin huomaan ettei minua kiinnosta elää. Tavallaan se pelottaa. Ei sillä että se olisi minulle täysin uusi ja outo ajatus - mutta se pelottaa koska nyt minulla on velvollisuuksia, poikaani kohtaan. Luulisi että se olisi niin järeä ase vastaan moista alakuloa, mutta ei. Joten annan ajatuksen tulla ja mennä. Ajatus ja fiilishän se vain on ja se tulee ja menee omia aikojaan.

Olen siis omalla tavallani toiveikas. Maailmassa on vielä kauneutta minulle, elämässäni on yhä sisältöä minulle. Kaikilla on pahoja päiviä.
Pitelen itseäni koossa parhailla tietämilläni tavoilla.

Olen taas alkanut kirjoittaa ja se on ihanaa. Toivon, että inspiraatio ruoskii minua vielä eteenpäin pitkään. Luominen on yksi niistä asioista, joka pitää minut elossa ja virkeänä.

Ja jostakin muistojeni pölyisistä lokeroista lennähtää esille muisto, kaipaus ja ikävä. On ikävä yöllisiä vaelluksia, Ugus. Niissä on yksi väkevimmistä osista minuuttani.