No, tuota -
Viime viikot ovat kuluneet kovan tarkkailun alaisena, ajatusten ajelehtiessa vääjäämättä kohti maalitaulua. On tullut tajuttua yhtä, sun toista, omasta itsestä ja varmaan muistakin siinä samalla.
Jotenkin sitä osaa pitää yllä sellaista mustaa pistettä, kun tulee omaan elämään ja asioihin joita ihan itse tekee, toiset tekee sitä enempi, toiset vähempi. En osaa sanoa onko siinä kyse aivan rehellisyydestäkään, kuin samanvertaisesti pelosta.
Säälissä voi kieriä tietyn aikaa, tuskassa voi velloa jonkusen hetken. Mutta itsetuhoisuus, se on iso voima joka työskentelee sinua vastaan likaisesti. Se ei tule vastaan ja kerro aikomuksistaan ja kaikista salakavalista salaojista, joita se kaivaa ympäri ämpäri, tarkoituksenaan kompastuttaa. Sitä ei saa pois päältä nappia painamalla, eikä se tarvitse kavereitakaan - vaikkakin se niitä hankkii hiipiessään.
Olen pohtinut pitkään että miksi, vaikka se oli toki jo silloinkin ihan selvä juttu. Mitään muuta syytä ei ollut kuin se, että sallin sen ihan itse. Jopa autoin.
Olen hajottanut itseäni täysin tarkoituksellisesti ja jopa suunnitelmallisesti kymmenen vuotta. Ajanut itseni nurkkaan, jossa olen viettänyt viimeiset kolme, neljä vuotta. Vihannut ja säälinyt ja pelännyt niin, että jokaisena aamuna ensimmäinen ajatukseni oli, että en halua elää. Kenellekkään en ole myöntänyt, ja tärkeimpänä, en itselleni.
Jäljitin jälkiä jotka itsetuho jätti jälkeensä ja näin siellä palasia itsestäni, ne jotka olin riipaissut irti, koska en uskonut, että minun ansaitsee tuntea rauhaa ja onnellisuutta.
Tajusin myös jotain muuta.
Moni sanoo minua vahvaksi ihmiseksi. Aina minua on suunnattomasti se ärsyttänyt ja jopa suututtanut, ei se voinut olla totta! Ei! Minähän tunnen itseni niin hyvin ja tiedän etten ole vahva ollenkaan vaan heikko ja raukkamainen ja kusipääkin vielä.. Mutta kuitenkin.. Tiesinkökään?
Minä olen hajottanut itseäni kymmenen vuotta, halunnut kuolla jo pitkään. Silti en ole sortunut alas. Vaikka olen rikkonut irti osia, en ole onnistunut taittamaan itseäni poikki, kukaan muu ei siinä onnistunut, enkä minäkään. Eikö se siis tarkoita, että kaiken lian ja tuskan alla on jotain vahvuutta? Jotain, jonka takia minä olen pitänyt kiinni viimeisillä voimilla ja kynsin ja hampain, pienimmistäkin pilkahduksista pimeydessä?
Varmasti. Aika laittaa itsetuho kovalle. Laitetaan taipumaton taivuttajaa vastaan ja katsotaan. Luulempa, että voitan tämän pelin ja pelaan sen loppuun asti, sillä tunnen vastustajan.
Ei ole väliä voitanko. Jo se, että alan pelata tosissani, nappuloita katsoen, ilman että sohin sokeana pöydän alta nappuloita satunnaisiin ruutuihin on voitto. Aivan minun omani.
Suurin voitto, on herätä ilman, että ensimmäinen ajatukseni on se, että minun ei pitäisi olla elossa, vaan toteamus, että olen elossa.
