Päivän piriste

No - koko levy on päivän piriste, mutta tästä tykkään erityisesti muiden kappaleitten muassa.

Ynnghhghynnngg

Minulla OLI jotain asiaa.

Tai siis, tuli ennalta-arvaamaton tarve kirjoittaa jotain, mutta nyt kun tässä olen, en tiedä mitä tekisi mieli sanoa. Vähän maton alle tämäkin viikko mennyt viime viikon lopun kanssa, kipeänä olen ollut. No, eiköhän se tästä.

Olen vaan yrittänyt vähän kirjoitella, nukkuminen on ollut kipeänä olemisesta huolimatta kehnolla tolalla ja kaikki muukin ollut vähän niin ja näin. Jotenkin kyrsästelee jo valmiiksi seuraavan viikon työkkäriaika jossa mua usutetaan jonnekin työharjoittelupaikkaan. Vittu, se on orjatyötä pahimmillaan ja aivan turhaa paskimmillaan. No okei, siitä tulee olemaan hyötyä SIKÄLI, kun menen kouluun takaisin syksyllä, että saan sitten hyväksilukua niistä töistä mitä tässä kevään ja kesän aikana teen, mutta en minä kyllä ala riemusta hyppiä siltikään.

Kun en minä.. kyllä se on sillä tavalla.. että perkele.. no en minä.. eikä kyllä sekään.. ei kiinnosta. Yhtään.

Pitäisi ommella. Aivokuoressa on nyt pari kuukautta pyörinyt pari vaateideaa jotka pitäisi toteuttaa ja pappan vaimolta on saumurikin lainassa ja yksi mittatilaustyö on kesken, mutku. Pitäis ostaa kangasta ja sirkkoja ja nauhoja ja pitsiä. Ei olla raha.

On kyllä just niin vammainen olo tällä hetkellä mitä vaan voi olla. Onneksi on vapaata, Kristian meni mun mammalle Lohtajalle pelmuamaan niin voin sairastaa ja vammailla rauhassa.

Vähän sellainen olo, että koskahan minä kasvan aikuiseksi ja sellaiseksi? Siis millainen on aikuinen? Kantaa vastuuta sun muuta ja minä vihaan vastuuta, yleensä ainakin. Silti aina onnistun kahmimaan sitä itselleni, inhostani huolimatta.

Ai niin, ja taas yksi eksä on minun jälkeeni löytänyt elämänsä rakkauen ja mennyt kihloihin k.o henkilön kanssa. Onnittelin facessa, hiukan pitkin hampain. Tiedän, että se on lapsellista ja typerää tuntea olonsa kurjaksi sen takia, mutta vaikka kuinka järkeä paiskon pitkin olemustani, en voi estää tätä kuvoittavaa inhimillistä tunnetta nimeltä kateus, sekä mustasukkaisuus. Tulee taas tää "koska on mun vuoro" lause mieleen. Ehkä käytin jo kaikki mahdollisuuteni onneen?

[Jatkaa pään hakkaamista seinään]

Voi Amerikka...

Myönnän, katselin Dr. Phil ohjelmaa, jota joskus katselen, suuren huvituksen vallassa. Tämän kertainen aihelma aiheutti kyllä kylmiä väristyksiä, niin kuin kyseinen idioottien esillemarssi tekee.

Roikkuvat pöksyt? Saggypants. 12 osavaltiota ovat ilmeisesti tehneet lakeja niitä vastaan, monista eri syistä käsittääkseni, yksi mainittakoon että se on siveetöntä. Ohjelmassa keskusteltiin aiheesta puoleen ja vastaan.

Minä en näe asiassa mitään muita kuin valtavia ongelmia. Kun aletaan ihmisten pukeutumista rajoittamaan, mihin se loppuu? Moni ihmetteli sitä ohjelmassakin. Entäs naiset, joitten stringit vilkkuvat? Syvät kaula-aukot? Käsivarret? Kaula? Nilkka? Kun päätetään, etteivät housut saa roikkua, milloin joku keksii pillastua seuraavasta asiasta? Koska se on kuin maavyöry, kaikki ihmisten kanssa on kuin maavyöry ja lähes kontrolloimaton kun se todella pääsee liikenteeseen. Koska kaikki joutuvat pukeutumaan mustaan jätesäkkiin josta näkyy vain silmät, siihen asti että joku keksii ettei sekään ole sopivaa?

Puhe rönsyili tietysti myös hip hop-kulttuuriin, joka on osallistunut roikkuvien housujen muotisuuntaukseen paljonkin. Puhuttiin myös siitä, että roikkuvat housut olisivat alkuperäisesti syntyisin vankiloista. Minä en tiedä mistä se on lähtöisin eikä suoraan sanottuna kiinnosta, koska sillä ei ole mielestäni mitään väliä. Periuskovainen Amerikkalainen intokansalainen näkee roikkuvissa housuissa huumekätköjä, asearsenaaleja ja jengejä. Siis tä? Okei, ihminen assosioi paljon näkemäänsä, mutta nyt kun tälle linjalle lähdettiin niin assioidaan sitten kaikki.

Pukumiehet - kunnollisia, turvallisia ja rikkaita ihmisiä jotka tekevät työtä kuin tontut jouluyönä ja näin ollen kunnioitettavia jamppoja.
Hiphopjamppa - gansteri, rikollinen ja työtä välttelevä hampuusi joka ei ansaitse keneltäkään kunnioittavaa käytöstä.
Punkkari - myös rikollinen, mahdollisesti jopa psykopaattinen ja vaarallinen ihminen joka ei ajattele vaan vastustaa yhteiskuntaa ja kuormittaa sitä.
Hevari - saatanan lapsonen, joka suunnittelee kirkonpolttamista ja väkivaltaisia murhia aina kun ei uhraa epäjumalilleen.
Gootti - kuolemaa haikaileva myöskin todennäköisesti saatananpalvoja, joka viiltelee itseään ja vaeltaa hautausmailla aavemainen katse silmissään.
Verkkaripoika - mahdollisesti hiukan vetelä, mukavuudenhaluinen lusmuri, jota kiinnostaa vain sohvaperunointi lempijalkapallojoukkueensa ottelua katsellen.
Villatakkibeatnikkari - myöskin yhteiskunnan vihollinen, boheemi ja kummallinen olio, joka näpertelee turhanpäiväisiä värssyjä mikä harvoin johtaa mihinkään kunnolliseen.
Perusjätkä - mitäänsanomaton, kuten vaatteensakin ja todennäköisesti erinomainen työmuurhainen ilman makua, hajua ja väriä.
Muodinorja - aivoton murmeli joka juoksee alas kallionkielekettä, jos se vain on muotia ja seuraa tarkasti julkimoitten tekemisiä ja haihattelee toiveajattelussa.
Hippi - boheemi ja omaperäinen huttupää joka syö sieniä ja kasvattaa marihuanaa takapihallaan samalla kun vastustaa rajoitteita.

No siinäkin vain muutamia. Löytyyhän pukeutumis"clickejä" varmaankin loputtomasti. Ja nämä ovat kliseita, kliseitä! Pukumies voi olla murhamies ja beatnikkarivillatakkilusmu oikeasti työteliäs ihminen ja muodinorja voi myös ajatella omilla aivoillaan. Me muodostamme heti käsityksen kun näemme miten joku pukeutuu, itse ainakin myönnän tekeväni niin. Kun näen lenkkarit ja lippalakin miehellä, irvistän. Vaikken tiedä mitä sen pinnan alla on, ellen tutustu kyseiseen ihmiseen.

Taisin taas hiukan rakennella aasinsiltoja, mutta sekin oli tavallaan tarkoitus. Yksi asia johtaa toiseen. Kun keskustellaan roikkuvien housujen sopivuudesta ja siitä pitäisikö ne kieltää lailla, kuinka nopeasti siitä hypätään hip hop-musiikkiin, ja kaikkeen siihen liittyvään kulttuuriin? Salamannopeasti. Kuinka nopeasti siirrytään pelkistä housuista johonkin muuhun? No todennäköisesti vielä nopeammin. Auttaako se, että Amerikka on kaikkine kummallisine ilmiöineen ison meren toisella puolella? Ei tippaakaan.

Jos kielletään roikkuvat housut, pian kielletään siihen assioitava musiikki huonona vaikutuksena nuorille, joista pitäisi kasvaa kaikista himouskovaisia ja hillittyjä työmyyriä amerikkalaisten mielestä. Ja kun siihen päästään, kielletään äkkiä pian jotain muutakin, koska on niin paljon "epäkohtia". Pian ei saa kuunnelle heviä, ei rokkia, ei teknoa eikä juuri mitään muutakaan.

It's the modern middleages, darlings. Hyi että ahdistaa tollanen.

Erilainen nuori!

No voihan vittu!

Luimpa tuossa vanhoja blogitekstejä silleesti sattumanvaraisesti ja totesin että ompa nykynen tekstin laatu aika helvetin synkkää! Hirveetä tilitystä eihän tätä lue paahtuva saatanakaan. Nykysiä tekstejä kun lukee tulee sellainen olo, etten koskaan naura, tai koe mitään hauskaa tai outoa.

Perskeles, koska eihän se nyt vallan niinkään ole. Niinpä päätän olla erilainen nuori ja lopettaa pikselimössöUBSmuovilusikalla ranteitten metaforallisen viiltelyn. Että mitäkö minulle kuuluu? Pisti oikein itekin miettimään. Kerron jotain random-hauskaa.

Oletteko koskaan innokkaasti tervehtinyt jotakuta outoa? Siis luulitte, että se oli joku tuttu sittenkin? Voi jumaliste, että sellainen hävettää. Innokkaasti huiskii kädellä tai sitten tarttuu jotakuta olasta ja JUKOLISTE! ei se ollutkaan se oikea henkilö, vaan tuli vahingossa tervehtineeksi lämpimästi, siis lämpimästi, jotain ihan vierasta hemmoa. Näin perisuomalaisena inhokansalaisena punastuu naamaa myöten ja tetsaa välittömästi lähimmän puskan taakse.

Nimittäin satuin tervehtimään innokkaasti jotain ohiajavaa autoamobiilia, joka näytti jotenkin hirmu tutulta, eikä siellä kyllä ollut ketään tuttua todellakaan kun se lähemmäs ajoi, ja oli todellakin liian myöhäistä naamioida huiskutus yritykseksi raapia otsaa tai laittaa tukkaa paremmin kun pipokin oli perkele eessä. Hoh!

Toinen tervehtämiseen, tähän inhosuomalaisen jokapäivä kammoamaan sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvä aihelma.. Kun noita tanssikursseja pidän niin aika moni ihminen tuntee minut. Vaan tunnenko minä heitä? No arvatkaa, arvatkaa? *naureskelee makeasti* Olen aina ollut tunnettu siitä että ajelehdin ajatusteni hutussa tehokkaasti eikä se kyllä eroa monesti siitä kun olen ohjaamassa ryhmää, im there but not all the time. Joskus ajatus eksyy ja sitten sekoilen sanoissa ynnä muuta kivaa, mutta takaisin asiaan taisin poiketa hiukan.

Olin viemässä Kristiania, tuota potraa poikaani päiväkotiin ja vastaani tuli vanha söpö pariskunta harrastamassa saatanallista sauvakävelyä. Pariskunnan paremmispuoleinen, eli rouvashenkilö kovin innokkaasti minua tervehti ja vannon että tölvähdin oikein paikoilleni, siristelin ja tuijotin ja ähkin oman pääni sisällä että kukahan se on. Jotenkin lievästi tutunnäköinen mutten kuitenkaan osannut yhdistää minnekään. Taisin jopa nojautua kohti henkilöä siristellessäni epätoivoisesti ja suunikin taisi olla auki joten olin varmasti aika melkoinen näky. Rouvashenkilö toisti iloisen tervehdyksensä ja aivoissani naksahti kuuluvasti.
TEESKENTELE LUOJAN TÄHDEN TEESKENTELE NYT TUNTEVASI TUO HENKILÖ!
Joten kajautin iloisesti että "No hei!!" Silleen ylipirteästi ja jotenkin kuulin epätoivon kimakan saundin äänessäni. Lähdin heti puurtaan eteenpäin, pulkka rämisi ja Kristian lauloi "Piippolan Vaarilla Oli Taloa" - naama oli punainen kuin keitetty hummeri varmaan koko loppumatkan.

Onkohan mulla joku kolmenkympin muistikriisi..