Perjantaista asti olen ollut heti kunnolla sairas. En nyt sit tiedä onko kyseessä se kuuluisa possuflunssa vaiko ei, mut kurja olo on ollut kaikenkaikkiaan, ja nytkin vain jonninverran parempi. Sen verran parempi että laitoin koneen päälle.
Kävin eilen sairaalassa influenssavastaanotolla, sinne minut passitettiin kun soitin pitkittyneestä flunssasta, varsin pahasta. Ääni ei kulje, kuumetta, korvakipua, hiukan kurkkukipua, yskää, päänsärkyä ja kaikki pään ontelot tulessa. Minua ei ole rokotettu sikainfluenssaa vastaan joten omalla tavallaan pelotti sinne meno. Eteisestä ei saanut liikahtaakaan ellei lotrannut käsiä perusteellisesti desinfioivalla huuhteella sekä nenän ja suun yli piti asettaa hengityssuoja.
Vastaanotolla vietetty aika oli aika karmea todellisuudessa. Sairaana olin jo monta päivää ollut ja tosiaan näytin siltä, tosin onnekseni kukaan ei nähnyt niistämisestä irtihilseillyttä nenääni paitsi sairaanhoitaja ja lääkäri, hehe. Tukka harotti rasvaisena päässä ja silmät punoittivat ja nukuin pystyssä. Ihmeen kauan piti odottaa seisoen ennenkuin "sain" ilmoittautua, eli istua. Puolikuntoiselle se oli koettelemus, kun hiki virtasi vaatteitten ja hengityssuojan alla joka tuntui tukahduttavan ja linssit huuruuntuivat sen yläreunasta naftisti pakenevan ilman vaikutuksesta.
Ihmeekseni suurinosa polilla istuneista ihmisistä vaikutti ihan terveiltä. Siistit vaatteet, meikkiä, tukka hyvin, silmät eivät punoittaneet eivätkä nenät kertoneet monista niistetyistä öistä ja päivistä. Muutama lapsi yski ja oli hiukan kipeämmän näköinen ja kaikki sympatiani virtasi ilmaan erään pikkupojan puolesta, joka tunsi suurta eksistentiaalista tuskaa henngityssuojasta. "Tää kutittaa! Äiti, en pysty hengittää, saanko ottaa tän pois, äiti onko jo meidän vuoro??" Kuului ahtaassa tilassa useammin kuin kerran. Ärtynyt äiti tiuski pojalleen ja repi naamaria takaisin ylle, ymmärrän oikein hyvin. Äidin korva kuulee ärtyneen ja vihaiselta kuulostavan äänensävyn alta pelon toisen puolesta. Hengityssuojaa ilman poika voisi tulla vielä sairaammaksi.
Minun vuoroni tuli ennen monta muuta joka oli jo valmiiksi tilassa odottamassa, eli ilmeisesti olin kuitenki yksi sairaimpia siellä. Korvissani ei onneksi ollut tulehdusta, mutta sain antibioottia kurkkuun, yskänlääkettä sekä kuumetta alentavia särkylääkkeitä reseptillä. Lääkäri oli mukava, keski-ikää lähentelevä nainen joka kamppaili koneen kanssa ja kertoi minulle että kuulun riskiryhmään koska olen nuori, terve nainen. Sille naureskelimme, hassua, että kerranki se ei ole etu.
Niin minut lähetettiin kotiin vuodelepoon viikoksi. En nyt sitten tiedä oliko possuflunssa tahi ei, yksi ja sama toisaalta minulle, kunhan tulen terveeksi. Tämä on jo toinen viikko melkein karanteenissa kotonani ja MINULLA ON TYL-SÄÄ. Kirjakin, jota luin ehti jo loppua. Osio olisi sarjaan lisää kirjastossa, mutta tässä kunnossa en taida sinne mennä haahuilemaan.
No. Ainakin tänään jaksan hetken tässä koneella istua. Musiikkia kuunnella, jutella parin kaverin kanssa. Sitä ei kuulkaas usko miten kaipaa jo kosketusta ulkomaailmaan tai sitä simppeliä mahdollisuutta tehdä itse omat ostoksensa kaupassa, ennenkuin joudut olla ilman sitä etua pari viikkoa.
Luojan tähden, ku tuun terveeksi, meen kaupungille haahuilemaan ihan silkasta haahuilun ilosta. Perkele, jopa virastotaloihin asioille! Ja hymy huulilla.
