Ehkä hetki hetkeltä tunnen itseni paremmin kuin ennen, ja entistä enemmän omaksi itsekseni. Olen ollut kauan poissa, lomalla, karkoitettuna tai vangittuna. Miksi - sitä en tiedä enkä uskalla vielä arvioida.
Nautin vieläkin ihan samoista asioista ja samat sanat saavat vieläkin sydämeni sykkimään ja karistamaan sitä hirveän kovaa kuorta ympäriltään. Sisältäni olen herkkä kuin lapsi, päältä kova ja karski kuin sodassa piintynyt mies.
Ehkä sodassa olenkin ollut, itseni kanssa lähinnä. Nyt yritän käyttää sanoja purkaakseni sumaa.
Siitä on pitkä aika kun oltiin samankaltaisia. Joskus vuonna kirves ja kivi, muistatko, ryömittiin pitkin tietä kameran edellä, olimme olivinamme, ulvoimme ja pelotimme viljelijöitä - ei ne viattomia kuitenkaan olleet, vaikka me olimmekin.
Niistä ajoista on muuten pitkä aika. En tiedä miksi niitä muistelen, mutta ne muistot ovat rakkaimpiani ja tulevat aina olemaan, niin ne ovat olleet jo kymmenen vuotta. Jos me joskus palattaisiin sinne paikkaan, siihen taloon, minä laulaisin; "This museum full of ash, once a tickle, now a rash, This used to be a fun house, and now it's full of evil clowns.." (Funhouse, P!nk.)
Niinhän me joskus mietittiinkin, ettei sinne voisi koskaan palata. Kuin pelaisi peliä, ja kun se kenttä oli selvitetty, aukesi uusi, eikä taaksepäin voinut palata edes savesta. Jäljelle jäi vain ne tunteet ja tavarat ja sanat ja kuvat ja piirustukset ja kokemuksen tuomat tasot.
Mutta mikä kenttä aukeaa nyt, vai päättyikö peli jo?
On vaikeaa ajatella menetettyjä vuosia, vai ovatko ne menetettyjä sittenkään? Joskus on mukavan itsekiduttavaa ajatella tuolla tavalla, vaikka se ei tule koskaan missään auttamaan. Se mikä meni, meni jo, viuhuen ohi, ja nyt pitää nähdä uutta, löytää uutta ja tuntea uutta, vaikka sitten vanhojen asioiden raunioilla jos niikseen tulee.
Kaada puu ja uusi kasvaa sen tippuneesta siemenestä.
