On perjantaiyö. Olin illalla bileissä ja nauroin melkein mahani aivan kipeäksi, vitsailin kaikille että kyllä se synnytys tällä käynnistyy. Ja niinhän se käynnistyikin! Vajaan neljän tunnin päästä siitä, kun olin päässyt kotiin, alkoivat poltot. Viiden minuutin välein, kymmenen minuutin välein. Isän hälyytin paikalle, isosiskolle ilmoitin että ollos valmiina, en tiiä milloin lähetään osastolle.
Meni siinä polttoja kestäessä kuitenkin vielä n. 24 tuntia. Lauantai-sunnuntai välisenä yönä sitten lähdimme. Poltot olivat kivuliaita ja sain jonkun maailman turhimman kipupiikin, joka ei auttanut lainkaan joten jouduin silti viiden minuutin välein herättämään Judin hieromaan selkää.
Sunnuntaina päivällä alettiin ihmetellä, että miksei ne poltot tee työtään, eli avaa kohdunkaulaa. Minut laitettiin tippaan, jotain hormoonia, tarkoituksena käynnistää synnytys. Ei sekään oikein auttanut. Kalvojen puhkaisu, maybe? Sekin tehtiin, lapsen sydänäänet oli välillä niin omituiset, etteivät antaneet ruokaa, saattaisin joutua keisarinleikkaukseen. Lapsen päähän ruuvattiin kiinni jokin antura, jolla saatiin paremmin sydänäänet kuuluviin.
No, asiasta kolmanteen, alkoivat poltot sen verran pahentua, että huusin Judille, soita se saatana tänne! Halusin epiduraalin. Sain. Ei auttanut kuin vasemmalle puolelle. Putki oli työnnetty liian syvälle, joten sitä ulostettiin sentti joten oikeakin puoli puutui. Sitten alkoivat supistukset tehdä sitä tehtäväänsä ja lopulta synnytys alkoi varsinaisesti.
Ponnistin kuin mielipuoli, isosisko ja lapsen isä hurrasivat vierellä eläiminä ja minähän pusersin!! PERKELE! Näytä mistä on **naiset tehty!! Ja näytin.
Mutta silti piti vielä imukupilla avittaa.
Lopulta ankaran häsellyksen seurauksena lapsi saatiin ulos. Poika tuli!
Mutta ei se vielä siinä. Aloin oksentamaan justkoht sen jälkeen ja mutisin vielä vauva rinnan päälle, oksennuskulho korvan vieressä isälle että ota nyt tästä kuva - ainutlaatuinen hetki! Sitten valitin kuulemma kipua oikeassa korvassa ja taju kankaalle.
Seuraavan kerran kun heräsin, läpsi isosisko ja kätilö kummatkin omalla puolella naamaa ja huusivat että et laita niitä silmiä kiinni, kahto tänne! Ketutti koska olisin niin tahtonut mennä unten maille, mutta kyllä ne sen verran lujaa läpsi ettei auttanut. Paikalla oli kaikki yövuoron lääkärit ja neljä kätilöä ja vaikka mitä ja kaikki sorkki joka samperin suunnalta, enkä itse osannut sanoa yhtään mitään.
Oli inhottavaa kuunnella että onkohan mulla veritulppa tai keuhkoembolia tai mitä kaikkea ja ne testaili ja piikitti ja sain verta ja hemohessia ja jotain muutakin vastaavaa ja kahta eri tippaa, käsiä kylmäsi kaikki nesteet ja joka saatanan paikkaan sattui. Verta imettiin joka puolelta, kun ei käsistä voitu ottaa niin jalasta sitten. Tikkejä ommeltiin, otti aika mukavasti ja kaikkea mahdollista.
Lopuksi jouduin vielä röntgeniin ja varjoainekuvauksiin ja sydänfilmiin ja johonki kummalliseen aivokuvaukseenkin. Missään ei ollut vikaan vaikka paineet oli menny niin alas ettei mikään laite niitä edes lukenut, päässä ei ollu vikaa, eikä sydämessä. Judi sanoi myöhemmin, että otsassa luki selvästi akku loppu.
Mutta jos minun olisi annettu nukahtaa silloin, olisin joutunut todennäköisesti koomaan, niinkuin monissa unissani ennen synnytystä näin. Omituinen maailma. Ikkuna, jonka läpi katsottaessa maailma olisi ollut sellainen mitä unissani oli hetken auki tässä maailmassa. Onneksi isosiskoni oli paikalla. En varmaan olisi ilman valtavaa hätäännystä, jonka näin hänen silmistään, päättänyt yrittää olla hereillä.
Että rankemman kautta. Joku kysyi sainko traumoja. En. Se oli synnytys - ei koskaan helppo, mutta bliming sucsee! Sehän tuli se pienokainen ulos ja molemmat selvis hengissä.
