Bitter, Saddest part of me

Sinä sanoit että olit tosissasi kiinnostunut.
Sinä sanoit kaikenlaista, jonka perusteella sinusta sai kuvan.

En tiedä mihin se ihminen katosi, jonka tapasin silloin ensimmäisellä kerralla. En tiedä mitä tapahtui niille kaikille puheille, sanoille, joita me vaihdoimme suunnattomasti ennen sitä ja vielä sen jälkeenkin.

Sinä sanot aina että minulla on kauhean huono itsetunto. Yritit rutata minusta väkipakolla esiin jotain, mitä ei ole aina olemassa. Sinä vaadit, että hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin olet, tai lähtisit enkä enää kuulisi sinusta. Teitkö sinä saman? Yrititkö edes? Koska sinä sanoit ne sanat ensin.

Koko syksy on ollut henkistä sodankäyntiä itseni kanssa ja sinun kanssasi, sinun vaatimustesi kanssa. Joka ikinen asia, josta me puhuimme, muutti maagisesti muotoaan täysin päinvastaiseksi. Mikä taikatemppu!

Kaiken aikaa minä vain toivoin lapsenomaisesti, että se vielä muuttuisi takaisin. Koko ajan minä ihmettelin miksi sinä aina ihmettelit viattomuuttani ja nyt ymmärrän. Viattomuuteni oli uhraukseni sinulle. Sinä kiersit joka muurin jonka pystytin ja jokaisen, jota et voinut älyllä kiertää, rynnit pelkällä väkipakolla läpi. Pistit minut tanssimaan tulisilla hiilillä ja tökit minua kunnes räjähdin ja sitten tökit lisää ja pistit minut avautumaan. Teit jotain, mihin kukaan muu ei koskaan ollut pystynyt.

Olin niin naiivi. Uskoin että teit sen siksi, että todella halusit niin lähelle minua. Että sinä teit sen, koska sinulla oli niin vahvoja tunteita minua kohtaan. Sinä teit sen koska pystyit, koska sinä osaat tehdä sen ja olet siinä hyvä.

Menen rikki kuin ohut lasi.

Särjyn kuin lasi joka heitetään seinään.

Olen herkkä, tunteellinen, syvällinen, pohtiva, hiukan hajamielinen ja kaukainen. Olen höperö ja taikauskoinen ja mietin liikaa. Olen varovainen, hiukan hiljainen ja nautin ihmisten seurasta.
Herkkyyteni ei ole heikkous.
Tunteellisuuteni ei ole heikkous.
Itsetuntoni ei ole täydellinen, mutten ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi sellainen. Minun on vaikea pitää itsestäni, koska tiedän millainen olen, enkä aina haluaisi olla sellainen.
Depressiivisyyteni on heikkous.
Pelkoni on heikkous.

Ehkä en sitten ollut sitä, mitä ajattelit vaikka luulen ainakin yrittäneeni antaa todenmukaisen kuvan itsestäni. Minä en tiedä mitä sinulle tapahtui.
Joten sanoit, että tahdot olla vain ystäväni, ettet ole enää ihastunut, että se oli haipunut. Se sattui valtavasti, koska minun toiveikkuuteni on ylläpitänyt ihastustani. Eikä se tunne katoa, vaikka toivon että se menisi pois.

Nyt kun en enää ole sinun, sinä puhut minulle päivittäin. Sinä aloitat keskustelun minä en. Ennen se meni aina toisinpäin. Nyt sinä haluat että laulan sinulle. Nyt sinä puhut tunteista. Nyt sinä keskustelet kanssani, et paasaa minulle.

Kuinka kehtaat.

When Shit Hits the Fan

Olen aina erityisesti pitänyt tuosta sanonnasta. Koskaan en tosin pidä siitä, mitä se todellisuudessa tarkoittaa, kuulostaa hauskalta, tuntuu.. no, siltä kuin paskaa lentäisi tuulettimeen.

On tässä ollut taas monenlaista, kohkausta, saatana. Ajattelin, että paras kirjoittaa jotain muutakin kuin pelkkiä unia, vaikka ne varmasti kertovat omaa karua tarinaansa.

Luulen, että olen saavuttanut tietynlaisen välinpitämättömyyden tilan. En nyt sitten osaa sanoa lainkaan, onko se hyvä vai huono - kai siinä on omanlaista levollisuuttaan. Aika näyttää, niin kuin aina etc etc muuta samantapaista paskaa.

No paskaa, sitähän aina riittää. Tällä kertaa finansiaalisessa muodossa enemmän kuin haluaisin myöntää, joten ei puhuta siitä. Taidan nyt tyytyä tähän maton alle lakaisuun tässä aihelmassa, poissa silmistä, poissa mielestä. Ja onhan minulla yhä tämä tavallaan osa välinpitämättömyyttä parhaimmillaan; "asiat aina järjestyvät". Mutta kun se on totta. Stressaamallahan se ei ainakaan parane. Teet sen minkä voit, milloin voit.

Tämä selkä nyt aiheuttaa ahdistusta eniten tällä hetkellä, niin kuin aina kaikki terveyteen liittyvä. Kun se alkaa rakoilla, tulee oma kuolevaisuus mieleen ihan eri tavalla ja toisaalta siinä on tietynlaista vapauttavaa henkeäkin. Tässä hengessä ostin ensimmäisen savukeaskini. En aio nyt mitenkään puolustella tätä tekoa tai selitellä. Minä vain totean, ostin savukkeita, poltin yhden. Huomenna poltan toisen. Korsteeniksi ei ole tarkoitus alkaa.

Olen monella tapaa irrottautunut vanhoista uskomuksistani, osa pitää yhä toiveikkaasti kiinni, ajatellen, että otan ne vielä takaisin. No, kaiken oikeellisuuden nimissä, joskus on hyvä pitää tiettyjä asioita "avoimina", mutta kun lopullisesti ymmärsin elämässäni vallinneen aivopesumenetelmän, täytyy sanoa, että vedin siitä aikamoisen kokoiset herneet nokkaani.
Että sen seurauksena tuli sekin ajatus, että ehkä on vaan parempi olla kuuntelematta liikaa muita ja todeta asiat itse. Kai siinä on osittaisesti sitäkin, että elää niin kuin olisi viimeinen elämä jonka elät. Olen aina kovasti nimittäin uskonut siihen, että sielu vaeltaa. Valitettavasti joudun nyt todeta, että omalla tavallaan se on hemmetin kaunis ajatus, toisaalta hirvittävä, sillä siihen sisältyvät kaikenlaiset henkiset karman lait, joista on kirjoitettu ja varmasti vielä jaaritellaan monet sadat opukset.

Onko olemassa jotain ehdotonta, absoluuttista totuutta kuitenkaan sillä tavalla, että sen voisi sanoiksi painaa? Hmm.. sehän on melkein filosofinen ja teologinenkin pohdinto - josta voisi jaaritella, ja onkin jaariteltu tämänkin blogin elossaoloajan verran. Yhteen johtopäätökseen olen tullut, tämä on minun elämäni. Jos minä tahdon polttaa tupakan, minä poltan tupakan. Sitä ei tarvitse selittää, tai pyytää anteeksi, karman laki ei tule ja läpsäise minua naamaan sen takia.

Ja koska voisin nyt tästä samaisesta aiheesta jaarittaa vaikka koko loppuyön, teen ainakin puolittaisesti viisaan päätöksen mennä nukkumaan.

Hyvää yötä.