Ansia e la Paura

Että ihan aloin kryptiseksi jälleen, kyllä.

Tämä on muuten vaikeaa. Ja vähän raskasta. Miksi? Koska olen niin vitun herkkä ihminen, herkempi kuin tahtoisin olla, totta tosiaan.

Pohdiskelen, tarvitsenko sittenkin jonkun kiltimmän? Jonkun .. vähemmän tilaa ja olemista hallitsevan. Jonkun joka tekee kompromisseja. Tekeekö hän? En oikein tiedä vielä mutta vähän epäilen.

Hän sanoo, että minulla on todella huono itsetunto. Mmh. En oikein toisaalta tiedä mitä siihen sanoa, koska kyllä, se on osaksi totta, mutta tiedostan, että itsetuntoni on ollut vielä enemmän romuna nuorempana. Ja toisaalta, jos minulla ei olisi mitään itsevarmuutta, olisin ehkä antanut rutkasti useamman kävellä ylitseni vastaanpanematta elämäni aikana. En voi väittää, että olisin erityisen vietävissä. Minuun voi kyllä vaikuttaa, mutta ei minusta saa leivottu eri ihmistä. Kukaan ei ole sellaista tehnyt, ja jos minulla ei olisi itsetuntoa tai se olisi kovin kovin huono, niin tapahtuisi herkästi.

Minä en aina sano mitä ajattelen. Minä en aina tee niinkuin tahtoisin. Miksi? Onko siinä kyse huonosta itsetunnosta? En minä nyt oikein sitäkään voisi sanoa. Minulle siinä on kyse siitä, että pyrin antamaan muillekin tilaa, ja pitämään jotkin mölyt mahassani jos tiedän, etteivät ne auta tilannetta millään tavalla. Minulla ei ole valtavaa tarvetta jyrätä mielipiteilläni muiden ylitse, vaikka varmasti sitäkin joskus teen, vähän ikäänkuin huomaamattani.

Minä olen minä, ja minä tiedän kuka minä olen. Toinen kysymys, johon en tiedä vielä vastausta on se, että riittääkö se. Ja aina kun ajattelen sitä, se iskee sisään.

Ansia e la Paura. Vaikeampana kuin koskaan.

Silencio

Onhan tässä ollut kaikenlaista, vaikka olenkin pitänyt hiljaiseloa blogaamisen kantilta. Vähän kyllä harmittaa oma rötvääminen asian kannalta, mutta aina välillä niitä taukoja kai pakostakin tulee. Pidetään sitä nyt sitten vaikka kesälomana, eikös vain.

Hyvällä edistyy ihmissuhteen kanssa keekoilu, sanoisin. Tykkään, hän tykkää, homma vaikuttaa hyvältä. Katsellaan. Ei siitä sen enempää.. *vinkkaa*

Olen menossa tänään koululle "haastatteluun", josko pääsisin takaisin koulun penkille. Vähän kyllä (siis ihan vitusti) ihmetetyttää tämä haastattelujuttu, kyse kun on kuitenkin amiksesta. Luulisi että heitä kiinnostaa sen verran minun ammattiuteni, että ne vain ottaisivat minut sinne ilman mitään sen suurempaa hässäkkää. No, johan se sitten tänään nähdään.

Olisi puolittaista intoa tehdä kaikenlaista, mutta jotenkin jännittää oma jaksaminen. Jos sinne kouluun joudun, niin sitten pitäisi keskittyä siihen. Mutta kysymys kuuluukin, pystynkö? Riittääkö se? Nämä ajatukset pitivät taas eilen hereillä yömyöhään. Kiinnostaako minua oikeasti niin paljon, että jaksan koulun penkille? Minusta tietysti paras olisi, jos voisi oppisopimuksella tehdä, niin että olisi töissä samalla ja se menisi siinä sivussa.

Äh, ehkä tämä pitkällinen masennuksen kanssa kamppailu on vain tehnyt minusta patalaiskan. Joten olen jälleen harkinnut lääkitystä. En ole varma olenko varsinaisesti masentunut, mutta olen myös alkanut epäillä, josko oisin vain tottunut ja pidän tätä normaalina olotilana. Katoaisiko masennus johonkin vain sillä, että päätän etten ole masentunut? Jotenkin kuulostaa epäilyttävältä, se on kuitenkin vakava sairaus.

Miksei voi olla jo täsmälääkitystä. Tämä poistaisi minulta viimeisenkin epäilyksen siemenen. Nykyiset lääkkeet on tehty niin lavealla kädellä, että se on enemmänkin hakuammuntaa tuhansien sivuoireiden kera, ja ne sivuoireet ovat aina niin inhottavia. Ja jos pitäisi kyetä kouluun, kykenenkö sitten lääkekokeilujen uhriksi samaan aikaan? Jaa..a.

Ei sillä, ettenkö olisi voinut paljon paremmin kuin viime vuonna tai viime vuosina jos niikseen tulee, mutta jaksamiseni on silti aina vähän siinä ja siinä. Tuntuu, että motivaationi tippuu älyttömän helposti miinus sadan puolelle pienistäkin asioista. Se kertoo minulle osaksi siitä, että jonnekin muualle menee kallisarvoinen energiani, itseni pitelemiseenkö? Ehkä. Sokea piste on ihmisellä itsensä suhteen hyvin usein.

Ainakin sen olen huomannut, että helposti ahdistun asioista, eikä minulla ole tietoa siitä, kuinka normaalia se on. Ja että olen aivan äärimmäinen tunneihminen nykyään. Se on nyt korostunut kun olen itsekin tajunnut, etten ole niin kuollut sisäpuolelta kuin mitä luulin, tai enemmänkin.. oikein pahan masennuksen aikana kuoletin itseäni tarkoituksellisesti sisäpuolelta, ja nyt olen aivan raaka kun olen antanut tunteitteni tulla pintaan taas.

Silti jollain tavalla, se tuntuu paljon terveemmältä kuin se, että joudun epäillä, olenko elossa ollenkaan, tai että olenko ihminen lainkaan.