The Sleepers

The Sleepers see the things
If no one else
They feel the thoughts
that come flying in
As all of us Dream.

Lack of Things

Voisinko kuvitella, että en olisi äiti yhtäkkiä?

En. Vaikka se on rankkaa, ja joka päivä ajattelee että vois viskata tuon Timbuktuun niin sitten, kun joku ehdottaa, että vastuu nostetaan harteilta... on se mahdoton ajatus.
Se, että yhtäkkiä ei asuisikaan tuon naperon kanssa.. Ei. Ei. Ei ja vielä kerran Ei. Ainut, että siihen voisin suostua olisi se, että minulla oli joko niin kova masennus etten kykenisi edes itseäni hoitamaan tai että olisin fataalisesti sairastunut. Kumpaakaan ei ole tällä hetkellä.

Rankkoja ajatuksia, rankkoja asioita. Tapasin kerran kaverin pippaloissa tytön, joka oli masennuksen takia itse tehnyt päätöksen antaa lapsensa sijaiskotiin, sen sijaan että olisi itse yrittänyt jotain, johon ei kyennyt. Kunnioitan valtavasti tämän ihmisen päätöstä tehdä niin, mutta silti se herätti todella syviä tunteita, joita pohdiskelen vieläkin joskus, varsinkin niinä hetkinä kun tuntuu ettei jaksa enempää.. Vain muutama asia kirpaisi silloisessa tilanteessa vielä enemmän. Se, että vaikutti siltä, että kyseinen henkilö oikein tuntunut tekevänsä kaikkeaan päästäkseen masennuksestaan, jotta olisi päässyt takaisin lapsensa huoltajaksi. Toinen oli se, että kyseinen henkilö kärsi aivan valtavasti siitä, että oli joutunut päästämään irti lapsestaan.

Syviä ajatuksia, syviä asioita. Ja moni asia laittaa minut usein pohtimaan, miksi me voidaan niin hemmetin huonosti tässä meidän "hyvinvointi" yhteiskunnassa, missä pitäisi tehdä töitä kuin kyntöhevonen, olla onnellinen ja pystyä kaikkeen, mitä media meille tuputtaa. Roskaa. Osaako ihminen enää löytää niitä asioita, jotka oikeasti tekevät onnellisiksi? Osaanko minä? Joutuuko aina sotimaan sen eteen, että pitäisi itsensä terveenä, että tietää rajansa ja käyttäytyy sen mukaan, koska se ei muille sovi.

Se ihmetyttää.

Postautumn Fall

KESÄ!

Ei vaan saatana.. sehän meni jo.. SYKSY! Haistan sen jo nurkan takana. Kuulostaa joltain, jotain kirjoitin kauan sitten.

Noh, hävettää kuinka vähän kirjoitan blogia enää nykyään. Ehkä pitäisi nyt syksyn ulosannin ulosajamana (?) tehdä asialle jotakin. Vaikken aina tiedäkään mistä kirjoittaisin. Ehkä pitää alkaa kirjoittaa ihan tavallisista jutuista ja hutuista, rakastan liikaa dramatiikkaa! Tuntuu että jokainen post tämän alla tihkuu ja pursuaa kuin paraskin ooze jotain limaista ja niljaista.. siis sitä Draamaa.

Edessä on taas uudet metkut minullakin. Vaihduin kotiäidistä halveksittavaksi Työttömäksi, eli yhteiskunnan leachaajaksi joka vaan istuu laakereillaan ja nauraa räkäisesti. Tai ainakin vaikuttaa siltä, että tämä on joittenkin ihmisten näkemys. Sori vaan. Ai niin hitto se draama, sitä piti leikata. Pahoittelen! Todella, hehehe.

Mutta mikä eteen nyt? Yhteiskuntaa ei kiinnosta, kasvatanko lapseni kotona. Haluavat sysätä sinne jos tänne kunhan nyt jotain tekisin. Mielenkiintoista, ettei ponnistelujani havaita, jos ne eivät tuota varsinaista näkyvyyttä/uraa heti. Koska olen minä laiskempiakin nähnyt tai niistä kuullut. Sekin on niin tulkinnanvarainen juttu, aikalailla asiankannan näkijästä kiinni, ketä pitää laiskana ja ketä ei.

Oppisopimuspaikka kiinnostaisi, koska yhteiskuntaa kiinnostaisi pelkkänä opiskelijana sekä velkauttaa, ajaa burn-outtiin tai tappaa minut nälkään. Mielenkiintoista sekin. Oppisopimuksessa saisin ammatin varmaan nopeamminkin, ja löisin monta kärpästä yhdellä iskulla. Se myös motivoisi varmasti enemmän kuin opiskelijana olo ja ilmaiseksi töitten teko jollekin työharjoittelun muodossa. Aion ottaa asiasta selvää ja ajaa sitä eteenpäin, koska tuo vaatteitten teko on nyt ollut jo pitkään lähellä sydäntä, siitä pidän.

Piirtämiset ja muut suurempaa taiteellista keskittymistä vaativat harrasteet kun minulla vaativat sitä kuuluisaa inspiraatiota, joka ei ole kuin sanana siltä vaikuttava perspiraatio, joka taasen on helppo hankkia. Inspiraatio tulee ja menee ja tulee ja menee ja joskus on aikaa kuulla sen kutsu ja toisinaan taas ei.

Mutta syksy. Kyllä siinä jotain taikaa on, niinkuin aina. Edes kurjat jutut menneisyydessä joista opin yhä joka päivä päästämään irti, voi lannistaa. Syksy on minun ja minä sen. Tämän kunniaksi pitäisi tehdä yökävely. Harmi ettemme oman rakkaan kanssa ehtinyt sitä tehdä, mutta aikaahan maailmassa on, minulla ei ole kiire.

Tästä aiheesta eteenpäin, koetan olla aktiivisempi tässäkin! *grin*