Lack of Things

Voisinko kuvitella, että en olisi äiti yhtäkkiä?

En. Vaikka se on rankkaa, ja joka päivä ajattelee että vois viskata tuon Timbuktuun niin sitten, kun joku ehdottaa, että vastuu nostetaan harteilta... on se mahdoton ajatus.
Se, että yhtäkkiä ei asuisikaan tuon naperon kanssa.. Ei. Ei. Ei ja vielä kerran Ei. Ainut, että siihen voisin suostua olisi se, että minulla oli joko niin kova masennus etten kykenisi edes itseäni hoitamaan tai että olisin fataalisesti sairastunut. Kumpaakaan ei ole tällä hetkellä.

Rankkoja ajatuksia, rankkoja asioita. Tapasin kerran kaverin pippaloissa tytön, joka oli masennuksen takia itse tehnyt päätöksen antaa lapsensa sijaiskotiin, sen sijaan että olisi itse yrittänyt jotain, johon ei kyennyt. Kunnioitan valtavasti tämän ihmisen päätöstä tehdä niin, mutta silti se herätti todella syviä tunteita, joita pohdiskelen vieläkin joskus, varsinkin niinä hetkinä kun tuntuu ettei jaksa enempää.. Vain muutama asia kirpaisi silloisessa tilanteessa vielä enemmän. Se, että vaikutti siltä, että kyseinen henkilö oikein tuntunut tekevänsä kaikkeaan päästäkseen masennuksestaan, jotta olisi päässyt takaisin lapsensa huoltajaksi. Toinen oli se, että kyseinen henkilö kärsi aivan valtavasti siitä, että oli joutunut päästämään irti lapsestaan.

Syviä ajatuksia, syviä asioita. Ja moni asia laittaa minut usein pohtimaan, miksi me voidaan niin hemmetin huonosti tässä meidän "hyvinvointi" yhteiskunnassa, missä pitäisi tehdä töitä kuin kyntöhevonen, olla onnellinen ja pystyä kaikkeen, mitä media meille tuputtaa. Roskaa. Osaako ihminen enää löytää niitä asioita, jotka oikeasti tekevät onnellisiksi? Osaanko minä? Joutuuko aina sotimaan sen eteen, että pitäisi itsensä terveenä, että tietää rajansa ja käyttäytyy sen mukaan, koska se ei muille sovi.

Se ihmetyttää.