Hate is Beautiful When You Let Go

Harmi etten saa vielä puhelimestani ulos kuvia, mutta sitten kun saan, pitänee vaihtaa tämä kuva. Mutta nostalgiaa tämäkin, kuten koko Joulu omalla tavallaan, harvinaisesti lunta ja noin, you know.

Kävelin tuossa jouluaattona yöllä kotiin ystäviltäni, oli niin hiljaista ja rauhallista, lunta satoi verkalleen, saapastelin 10 senttiä syvässä lumihangessa sen narskuessa korkojen alla. Lumi kerääntyi kevyenä peittona hiuksiin, takkiin ja laukun pintaan. Hengitin syvään. Oli niin hiljaista. Vaikka mieleni työskentelikin ankarasti.

Miksi me huolimme niin paljon? Miksi minä. Oli niin kaunista ja niin seesteistä ja se valui sisälleni sitä mukaa mitä lumi leijaili alas, kuin hellästi pesten pois kaiken kiukun ja pahan. Ymmärsin, kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin niin kauan kuin tiedän että maailmassani on kauneutta ja rauhaa, ja näitä asioita minullakin on.

Sodin vastaan tuulimyllyjä, mutta sentään hetkittäin ymmärrän päästää irti, ihan kaikesta, jopa siitä josta minun on vaikeinta päästää irti. Eilen yöllä päästin irti vihasta, ja minulla oli kaunis olo. Muistan sen hetken varmasti pitkään. Oli niin helppo hengittää, oli helppo olla, yksinäisyys tuntui hyvältä, jotenkin puhtaimmalta olotilalta koskaan, ja jätin syvät urat taakseni kävellessäni kotia, mutta minun oli kevyt olla.

Se oli paras joululahja se, lumen antama kaste.

Dark December Downfall

Olen tuohtunut itselleni, ja sille, että Kokkolan johto on ehdottanut itselleen 30% palkannostoa, vaikka kyseisen rahan voisi syytää paljon enemmän tarpeellisiin kohteisiin. Aika saatanan ryöhkeetä.

Itselleni olen tuohtunut kahdesta asiasta. Miksi en saa otetta itsestäni ja omasta niskastani? Miksi se, että tiedän asioita ei auta niitten toteuttamiseen? Voi olla, että minä itse olen syytön noihin asioihin, tai sitten ei. Masennukseni on muuttumassa alakulosta ja hienoisesta kapinoinnista raivoon ja silmittömään eeppiseen vihanpurkaukseen. Pinna on kireällä, en tahdo nukkua, en tahdo puhua, en tahdo nähdä ketään, en tahdo kuulla kysymyksiä, en kuulla edes omia kysymyksiäni, ei kiinnosta apu, ei kiinnosta taistella mahdollisesta avusta. Alan olla pisteessä, jossa ei enää tiedetä mitä tehdä, ei voi nähdä kuin sen pisteen, jolla seisoo, ja kauhukuvia rajattoman suuren tilan seinillä, jotka kertovat vain tulevasta tuhosta.

On vaikeaa nukkua, vaikea kiinnostua siitä, että pitäisi sulkea silmät ja painua unimaailmaan hetkeksi. Toisella kannalla on se, että on äärimmäisen vaikeaa avata silmät ja alkaa liikuttamaan itseään sitten kun herääminen alkaa. Minun pitäisi olla viisaampi. Olen jo todennäköisesti aiheuttanut tällä itselleni vapisevan palikkatornin verran vaikeuksia. Ja minua ei kiinnosta se pätkän vertaa, ei yhtään. En ole mennyt yhteenkään tapaamiseen psyk.polille tai psykologille nyt varmaan kuukauteen. Ajatus kuvottaa minua, mennä puhumaan jollekulle asioista. En yksinkertaisesti usko, että mikään auttaa.

Tavallaan tuntuu, että minut on kiedottu kylmään tunteettomuuteen, ja samalla olotilani hipoo ukkosensynkkää raivoilua. En tiedä mitä siitä ajatella, toisaalta en ajattele siitä mitään. Minun ei tee mieli nähdä ihmisiä ja teeskennellä sitä, että minua kiinnostaisi mikään. Tai vielä pahempaa, teeskennellä, että asiat ovat hyvin, tai huonosti. Olen aina vihannut sitä, että joku kysyy iloisesti lirkuttanut "No, mitäs sulle kuuluu?" Ainut mitä minun tekee mieli sanoa että "Ja mitä vittua se sinulle kuuluu?" Se melkein pakenee huulilta, kunnes ne jäykänlaisesti, melkein kuulen ruosteisen narinan, vetäytyvät hymyyn ja sanon "Ihan hyvin, siinähän se potkii." Vihaa, vihaa, vihaa, vihaa, vihaa, vihaa, silmitöntä raivoa. Näen punaista edes ajatellessani sitä.

Tämä koko vuosi on ollut elävän palava helvetti jossa olen paistunut kuin kalkkuna vartaassa. Olisin ehkä voinut pysäyttää sen, mutten tehnyt niin. Miksi? Olenko oikeasti niin kusipää ja kärsimyksestä nauttiva yksilö? Voi helvetin helvetti.
Tämä vuosi on ollut paska.

On pakko uskoa, että seuraava vuosi ei ole saman toistoa. Minun on pakko, pakko, pakko, pakko, pakko, pakko uskoa, että voin vielä muuttaa sen, että voin vielä palata jollekin polulle, ja lopettaa tämän putoamisen.
En vain yhtään tiedä, miten sen teen.
Mutta on uskottava, en keksi muutakaan.