The Way The Dead Do

Jotenkin kai on inspiroiva hetki, mutta sitten kun aion jotain kirjoittaa.. en keksikään mitään nasevaa. Mitä siis sanoa? Mitä tehdä? Nukkua pitäisi. Mutta aivot eivät sitä salli, enkä tiedä miksi. Joten hajoamispiste lähenee ja minä en sano mitään.

Kuinka kauan pystyy pitää salaisuuksia, jos niitä on? Onko tämä joku kyselytunti? Ehkä!

Omalla tavallaan joka päivä pelottaa. Sillä joka päivä on syvemmällä, kaikenlaisissa asioissa. Ehkä minun pitäisi vain saada nukkua kunnolla. Häiritsemättä, niin kauan että ei enää nukuttaisi väärään aikaan ja valvottaisi väärään. Vai onko se vain tämän yhteiskunnan meihin iskostama iso valhe, että kaikkien pitäisi olla tiptop hereillä ja tuottavina ihmisinä ainakin 8 aamulla jo. Mielestäni on ja vielä enemmän se on paskaa mielestäni, mutta olen myös vastuussa jostakusta joka haluaa herätä ainakin 9 useasti.

Ehkä vaan en osaa kysyä oikeita kysymyksiä, vielä vähemmän antaa oikeita vastauksia.

I Dared Myself

Nimi varmaan kertoo kaiken.

Ajattelin olla rohkea ja.. eihän tämä oikeastaan edes ole mikään epäsiveä kuva, vaan aika hyvin onnistunut otos - kiitos siitä rakkaalle ystävälleni, joka sen napsaisi. Ja tiedäpä tuota ketä kiittäisi siitä pokasta, että kehtaan tämän tänne laittaa.. hehe.

She is Hiding

Sinne meni suhde. Meni joku kuukausi sitten, ei tuo aika oikein pysy aina kovin hyvin käsissä. Se lipsuu - aivan niinkuin kaikki muukin.

Se on kumma juttu, en ole koskaan ollut hyvä näissä suhdejutuissa. Varsinkaan siinä kun pitää erota. Inhoan sitä ja ne jutut inhoaa mua. Ja silti ne aina löytää minut vaikka kuinka olisin piilossa.

Olin eilen aika kännissä, en nyt tehnyt mitään normaalista poikkeavaa hulluutta, mutta olisi pitänyt tietää vanhasta kokemuksesta, että kun alkoholia on mennyt jonkin verran alkaa miettiä kaikkia sellaisia juttuja, joita ei välttämättä niin kannattaisi edes miettiä. Seurauksena on yleensä niitä surullisen kuuluisia kännikyyneliä, joita tuli runsain mitoin tälläkin kertaa.

Siellä vaan sitten istuin suntin reunalla, puisella penkillä pimeässä ja kylmässä ja itkin. Kuinka goottia! Saatana.

Sitten aamulla hävettää kun herää, nolottaa että piti taas olla herkkä. Carma-tätihän on kova kuin kivi, eikös? Eipä taida kyllä olla, ei. Mutta joskus.. aivan joskus olisi mukava olla, ettei tarvisi itseään kiusata.

Tai sitten minun pitää vaan piileksiä vielä kovempaa.

Camouflage, baby.