An old Memento

Päästimme ajassa toisistamme irti ennenkuin sitä edes itse huomasimme.

Ajattelen, että miten tähän päästiin? Joitakin vuosia sitten, olisimme voineet sanoa olevamme niin läheisiä - nykyään kai emme edes tiedä mitä me teemme omissa elämissämme.

Välimatkat syövät joitakin tilanteita ja joitakin ihmisiä, tiettyinä hetkinä. Silloin täytyy tiettyjen asioiden täyttyä, ehtojen, jotka vetävät erilleen yhtä tehokkaasti kuin pikaliima liimaisi sijoilleen.

En tiedä mitä tapahtui. Tunnen irrallisuutta ilman vapaaehtoisuutta. Jollakin tasolla tuntuu, että se olin minä mikä tapahtui. Minä ja minun häilyväisyyteni. Tai ehkä se oli hän. Tuhosi kuin tuli, poltti tulisijan ja kaiken sen ympäriltä. Tai ehkä sitten se olin minä.

Koska luin sen tyrmistyksen kasvoiltasi kuin lastenkirjasta ensimmäisen tavutetun sanan. Polttomerkillä poltettu ja kissan kokoisilla rautalankakirjaimilla muotoillun. Hänen vuokseen olisin tehnyt jotain, mitä sinun vuoksesi en olisi tehnyt - niin sinun silmäsi sanoivat. Olin vihainen, koska olin pelon ja epätoivon pauloissa.

Nyt jäljellä on vain raunioita. En ole varma kasvaako niissä enää mitään. Paloiko maailma niin maan tasalle, ettei mitään enää koskaan kasvakaan. Ja alhaalla vankityrmissä vaeltaa menneisyyteni haamu, omassa hautakammiossaan. Se ei puhu, eikä toivo, eikä tunne.

Se, kuinka vahingoittunut olen, kävi selväksi viime vuoden aikana. Se ei ollut kaunista katsottavaa, eikä ole yhäkään.

Kumpa voisin unohtaa alhaalla menneisyyden haamun. Rakentaa uutta. Kaunista, todellista ja voimakasta.

Olen haaveileva tuuli raunioiden yllä.

Average lifespan of a Demented Voyerist

Joskus sitä tirkistelee omaa elämäänsä, pohtien, että mitä se ajattelee kun se tekee noin. Pohtii sen tarkkailtavan tekemisiä, sen valintoja ja päivittelee. Ehkä jopa tuntee perverssiä nautintoa siitä, että pääsee näkemään toisen elämään ilman että se toinen tietää että sitä tarkkaillaan.

Että on se ilmoja pidellyt.

En kyllä täysin keskitetyllä posiitivisuusasenteellakaan voi väittää, että asiat olisivat parantuneet. Elämäni ryömii eteenpäin omalla, omalaatuisella tavallaan - huolimatta siitä, voinko hyvin vai voinko huonosti. En tiedä mitä se vaatisi, että tämä elämänrämä saataisiin kuntoon. Ja että pitääkö sitä saada, onko se sittenkään rämä?

Tästä päästäänkin siihen, miten rämä elämä määritellään. Millaista on täysipainoinen elämä ja onko sellaista ollenkaan. Media uskottel. ee meille yhtä asiaa, kaikenmaailman hyvinvointilehdet väittävät toista ja yhteiskunta vaatii taas toisenlaista, että olisimme hyvin toimivia, tuottavia koneistoja tässä koneiden maailmassa. Todellinen elämä alkaa tuntua joltain LCD HD-näytöllä pyörivältä epätodelliselta simulaatiolta.

Haluan päästä siihen tilaan, että voin määrittää oman elämäni laadun ITSELLENI hyväksi. Eikä sen tarvitse miellyttää kenenkään muun mieltä, vaikka tiedän, että kun siihen pääsen niin joku alkaa ulista siitä, ettei se ole tarpeeksi jotain. Aina kaikki ei ole tarpeeksi jotain. Milloin on tarpeeksi yhtään mitään? Joku asia on tässä elämässä aina retuperällä ja toiset asiat hyvin.

Minut siunattiin monenlaisilla hyveillä ja kyvyillä tässä elämässä. Tuntuu usein uskomattoman epäreilulta, että odotetaan, että saavuttaisin muitakin kykyjä ja hyveitä, siksi koska olriasdgkmfnzsdmäxfuzklxdn,g. Ei siinä ole logiikkaa minun omaperäisen logiikkani mukaan. Vaaditaanko ihmiseltä, jota on siunattu kyvyllä olla suunnattoman säntillinen ja matemaattisesti lahjakas, että hänen täytyy osata myös piirtää, laulaa, sekä olla kätevä käsistään? No ei, koska sehän olisi aivan epäreilua ja mieletöntä!
Niin.. Sellainen olo minulle tulee kun minulta vaaditaan asioita, joita en ole alunalkaenkaan hallinnut kovin hyvin.

Siinä on monenlaista pähkinää siis purtavaksi. Pitäisi varmaan hankkia pähkinänsärkijä.