7.6.11

Kun

..jokainen asia on vain epävarmaa.

..jokainen askel jonka otat, on haparoiva.

..et tiedä, mihin tämä kaikki johtaa ja vie.

Olen sinnitellyt viimeiset 15 vuotta enemmän ja vähemmän. Osa vuosista on niin huuruisia, etten muista niistä itsekään paljoa. Ne asiat, jotka muistan ovat sekavassa sopassa kelluvia rippeitä, niin kuin jonkun toisen ihmisen elämästä.
Mielikuvissani seikkailee minulta näyttävä ihminen, joka vaikuttaa kaikin puolin minulta, mutten yksinkertaisesti tunne sitä itsekseni.

Äitini on vuosikausia sanonut minulle että olen vain laiska. Varmasti moni muukin ihminen on ajatellut niin. Moni pitää minua aika rauhallisena ja seesteisenä, tai ainakin niin olen käsittänyt. Se on hienosti rakennettu valhekuva, manipulaatio, projektio jostain, joka ehkä tahtoisin olla mutta en oikeasti koe olevani.

Kärsin pahasta ahdistuksesta, tuntuu että harva ymmärtää sitä. Se on jatkuvaa, silloinkin kun se ei ole, se on taustalla kuin jatkuva tinnitus. Pahimmillaan se on tuskallinen olotila ja teen kaikkeni jotta se ei näy kenellekään ulospäin, se voi olla jopa niin paha, etten voi mennä ulos.

Minun on vaikea tarttua asioihin aika ajoin. En välttämättä kykene tekemään juuri mitään ja nekin tekemiset ovat raskaiden ponnistuksien päässä ja tuntuu, että kukaan ei ymmärrä sitä, joten en puhu siitä mitään. Tietysti se kuitenkin näkyy. Olen ammatiton 30-kymppinen nainen, jonka lapsi asuu isänsä luona ja raha-asiani ovat päin helvettiä enkä kykene tekemään töitä.

Olen taiteellisesti lahjakas ja joskus uppoudun siihen niin, että kaikki muu katoaa. Olin sitten aktiivinen tai ei, unirytmini ovat aivan toisella planeetalla ja se varmasti vain lisää kaikkeen yllä mainittuun ongelmallisuutta.

Loppukuusta minulla on aika psykiatrisen polikliniikan lääkärille, arvioinnin jälkeen. Se on vitun pelottavaa, koska arvioijalle yritin kertoa kaikesta elämässäni mahdollisimman rehellisesti, mitä en ole KOSKAAN tehnyt. Olen pitänyt tuskallista kulissiani yllä, ja pidän yhä, "normaali elämässäni" vaikka tekisi välillä repiä se alas mutta pelottaa, kuinka kävisi jos en pidäkään sitä päällä.

Arvioija ei tietysti reagoinut mihinkään kertomaani millään tavalla, eikä kaikkia aiheita edes käsitelty. Tuntui, että arviointi oli kaiken kaikkiaan melko pinnallinen. Pelottaa, mitä lääkäri sanoo. Saanko diagnoosia koskaan? Kun saan, mikä se on? Tuntuu, että tulevaisuus on täysin vieraissa käsissä, mikäli sitä on lainkaan.

Kaiken tämän keskellä minulla on valtava huoli. Romahtaako normaalin elämän kulissi ympäriltäni kokonaan? Tuntuu, ettei sitä tue tällä hetkellä mikään ja raha-asioitteni puolivuotinen alasuunteinen matka vain jatkuu ja tuntuu ettei loppua ole. "Mene töihin." -se olisi valtavan hienoa, jos se olisi mahdollista. On vaikea kuvitella, että siitä tulisi mitään tässä kunnossa. Mitä voi tehdä kun ei voi oikein tehdä mitään? Kuka auttaa? Kuka kuuntelee? Mitä voit tehdä kun on liian monta asiaa hoidettavana jota et voi hoitaa?

Tuntuu, että olen ehtynyt. Kuihtunut ja karille ajautunut. Tuntuu, että joku on kääntänyt minut "off"-asentoon.

Miksi juuri minä? Miksi minussa on vikaa.