Ja pelkään

Olen taas sen äärellä. Melkein ihan sanaton, mutta koskapa ne minulta loppuisivat? Harvat ovat ne kerrat, että minut oltaisiin tosissaan sanattomaksi saatu.
On vähän jäänyt tämä päivittely. Unia näen yhä, mutta tuli taas sellainen poukama, jossa ne katoavat sen sileän tien kun nousen ylös, vain jokin harmajava käsitys jää.

Tein tuossa jokin aika sitten jotain itselleni varsin uskaliasta ja erilaista. Päätin opetella päästämään irti ja siirtyä eteenpäin. Se on aina yhtä vaikeaa mutta alkoi tuntua siltä, että oli sen aika.
Nyt olenkin sitten taas niin sanotusti "Jännän äärellä".

Parisuhteet.. Mmmh. Ne ovat minulle pelottavia. Aina ovat olleet. Etenkin nyt hänen jälkeensä, sillä hän runtoi ja tuhosi ja poltti sen mitä ei osannut rikkoa. On ollut raskasta yrittää tunnistaa hänen tekemänsä vahinko ja yrittää kertoa itsellensä, ettei pidä enää antaa sitä valtaa hänelle, että se on kaikki nyt mennyttä. Kovasti silti pelkään yhä sitä, että hänen onnistui tartuttaa minut. Myrkyttää tunteeni, tehdä minusta samanlainen. Tunteeton. Toivon ettei niin käynyt. En halua elää kyynisyyden aikaan saamassa kuoressa lopun ikääni, vaikka tämä maailma tuntuu sitä yrittävän tehdä joka käänteessä missä vain saa tilaisuuden.

Uuden äärellä. Se pelottaa. Se pelottaa ihan vitusti. Hän on kohtelias, mukava ja lämmin ihminen. Hänen kanssaan aika joskus ikään kuin katoaa ja yhtäkkiä havahtuu että hei, eikös pitänyt mennä nukkumaankin. Tuntuu hyvältä löytää sellaista .. yhteyttä. Ja silti se pelottaa.
Mietin, mitkä ovat hänen vikojaan? Ovatko ehkä minun vikani jossain vaiheessa liikaa hänelle? Onko hän jo ihastunut? Näkeekö hän vain ne kaikki hyvät asiat minussa ja ohittaa ne huonot asiat pelkällä olan kohautuksella ja pian sitten ne ryömivätkin perässä ja havahduttavat hänet että hemmetti, oliko se sittenkin noin hankala?

Mitkä ovat minun vikojani? Ovatko ne todella sitten niin hirveitä? En tiedä. Jollekulle ne voivat olla yhdentekeviä, ja toiselle ne voivat lohkaista väliin valtameren.

Olen hiukan epävarma.
Joskus olen pelokas.
Olen rääväsuinen ja tykkään hiukan shokeerata.
Olen masentunut ja usein ahdistunut.
Stressaan helposti ja silloin sulkeudun kuoreeni.
Olen vähän laiska ja vähän kuriton itseni suhteen.
En saa unta tarpeeksi aikaisin ja nukun liian pitkään.
Vihaan kun minulta vaaditaan jotain ja silloin helposti kapinoin sulkeutumalla.
Motivaationi yhteiskuntakelpoisuutta kohtaan on pyöreä nolla.

Kaikkea tätä en tietysti ole kokoajan. Mutta joskus jopa pelottavan usein. Ne tulevat aalloissa ja laskevat puroina pois. Joskus ne satavat ripotellen ja joskus ne tulevat kuin pyörremyrsky. Nytkin on monta virallista asiaa, jotka minun pitäisi hoitaa ja tiedän jo olevani muutaman asian kanssa pulassa ja ei, minua ei vain yksinkertaisesti kiinnosta. Ne asiat vain ahdistavat minua ja minun ei tee mieli edes puhua niistä saati pyytää apua, mitä saattaisin nyt tarvita.

Ja kaikesta huolimatta tämä toiveikkuus.. se kasvaa kuin kukka läpi betonilaatan. Se on ihmeellistä. Koska joskus elin ilman toivoa.