Arrows-otsikon teksti. höm.

Että painoin taas enteriä niin kerkevästi.

Mutta kuitenkin. Olin tuossa eräs maanantai psykologilla ja mammani katsoi Kristianin perään. Keskustelimme terapeutin kanssa kaikenlaisista asioista, vaikeistakin ja lähdin sitten kaupungin kautta kotia sen jälkeen.
Ensimmäiseksi kun aukaisen oveni alkaa mammani huutaa, kuinka minun pitää alkaa pitämään parempaa taloutta ja siivota paremmin ja että on kyllästynyt siivoamaan paskojani ja että hyi helvetti ja tule nyt tänne haista tuota ja vie roskat täällä on varmaan mädättäjäbakteereita ilma aivan täynnä kauheeta... blaa blaa blaa.
En sano mitään. Juuri perjantaina olin kuurannut koko kämpän. Eikä Ugus valittanut mitään sotkua vkonloppuna. Enkä ollut pyytänyt mammaa siivoamaan. Ja se mistä mamma noin kilahti, oli JacklynTheRipperin Laaserikissalle tuoma silakka, joka oli suljetussa laatikossa jääkaapissa, jonka löytymisen seurauksena mamma oli löytänyt myös kaksi pilttipurkkia joissa oli hiukan hometta. Maailma kaatuu.
Vein roskat sanomatta sanaakaan ja pihalla ajattelin että jos tuo nalkutus vielä jatkuu viisikin minuuttia, sitten kyllä sanon painavan sanan.

Palaan sisälle. Nalkutus ja nääkytys jatkuu taukoamatta, aina siihen asti kunnes käännyn ja huudan "Nyt suu kiinni! Nyt loppuu tuo ja olet hiljaa ja kuuntelet! Teen täällä sen verran kun ehdin ja jaksan enkä kaikkea ehdi ja jaksa!" Mamman ilme vaihtelee raivosta (koska sanon vastaan) sellaiseen stupified ilmeeseen. Huomautan samassa purkauksessa myös siitä, kuinka tuntuu pahalta kun mammalle ei kelpaa mikään mitä teen, mikään mitä sanon tai mikään mitä aion tehdä. Sanon että erityisen pahalta tuntuu, jos soittaa kertoakseen mielensä päällä olevista asioista, eikä toiselta saa mitään empatiaa, vaan piilovittuilua, sellaista se nyt ikuisesti ja aina on ja suorastaan kylmiä kommentteja. Huomautan myös että on täysin sopimatonta alkaa huutamaan toiselle asiasta, josta on alkanut olla ylpeä (kotinsa siivosta, sillä imuroin 1-2 vkossa, tamppaan matot kerran vkossa, tiskaan joka päivä, pölyt pyyhin n kerran 2 vkossa, jos se ei ole hyvin niin mikä sitten? niin ja pesen pyykit ennekuin kertyy kasoja),kun tulee terapiasta. Mikään ei kelpaa.
Mamma suuttuu silmittömästi siitä empatiajutusta. Kuule mulle kaikki vaan valittaa en jaksa kuunnella sitä. Kysyn että eikö se ole etuoikeus saada tietää mitä lastensa mielenpäällä on? Ei sellaisia asioita kaikille kerrota, sitä paitsi soitan ehkä kerran viikossa, enkä edes aina valita, eikä sen oven takana kukaan jatkuvalla syötöllä raavi ja itke että MAMMMAaaaa!! Sanon myös mammalle että jos arvostelee toisia, antaa muille luvan arvostella itseään. Mamma vastaa ivaa pursuvalla äänellä että jaa, no niin se varmaan sitten on. No niin se justiinsa on!
Mamma yrittää lähteä karkuun kun sanon että kaikki mitä hänelle puhun saa vain negatiivisen vastaanoton ja että olen kyllästynyt siihen. Jos kerron että tein tosi hyvää tietokonepeliä, onnistui tosi hyvin, sanoo mamma kauhistellen että istunko vain kokoajan tietokoneella kun kristian on hereillä. Istun siinä yleensä vain silloin kun kristian nukkuu, muulloin aika mahdotonta. Jos sanon että oli baarissa kivaa, tanssimme kavereitten kanssa, mamma kauhistuu että miksi olen siellä ja muistuttaa vanhempien vastuista. Kaverini voivat todistaa etten ole baarissa nakit silmillä ylenpalttisesti hölmöilemässä. Jos kerron aikovani mennä tekemään vaatetusalanopintoni loppuun, saan kuulla että minun ei kannata, olen jo yrittänyt kaksi kertaa ei siitä mitään tule. Jos mietin voisinko ostaa asunnon, vastaus on ei todellakaan, ei lainkaan mahdollista. Jos kerron kaipaavani jotain kumppania elämääni saan kuulla että minun ei kannata alkaa tapailemaan ketään. Siis mitä pirua voin siis tehdä????? En ilmeisesti mitään. Siivota kokoajan.
Mamma yrittää siis karkuun joten vaadin häntä nyt kuuntelemaan nyt kyllä keskustellaan tämä asia. Mamma on sitä mieltä ettei keskustella mistään. SAnon että meidän perheessä puhutaan paljo asioista, mutta harvoin niistä joilla oikeasti on väliä, johon mamma sanoo että joka perheessä on asioita joista ei puhuta, sanon että ehkäpä jonkun pitäisi olla vain tarpeeksi rohkea ottaakseen ne puheeksi.
Mamma tekee lähtöä. SAnoo että olen kiittämätön kun en arvosta sitä että hän on yhdeksältä aamulla ajanut 30 kilometriä katsomaan kristiania että pääsen terapiaan. Vastaan, etten ole sitä kritisoinut millään tavalla. Sitä paitsi, ei se tunnu auttamiselta, kun se tehdään pitkin hampain, siitä valitetaan että joudutaan oikein auttamaan. Mamma sanoo ettei enää tule koskaan tekemään sitten mitään kotiani. Sanon ettei tarvi ottaa noin lapsellista asennetta. Siinäpä lause, jota en koskaan uskonut joutuvani sanomaan 50-vuotiaalle äitilleni.
Mutta mamma karkaa, hän ei halua kohdata sitä, että minulla olisi huomautettavaa hänen käytöksestään. Millä oikeudella hän sitten minulle huomauttelee kaikesta mitä teen? Miten hän voi aina saarnata että olen nyt sitten aina ja ikuisesti kristianin äiti ja vastuussa hänestä, jos hän ei edes ole kiinnostunut omien lapsiensa elämistä, ellei ne ole sellaisia että hänen läheisyyttään vaaditaan? Miten hän voi saarnata että lapset opettavat vanhempiaan jos hän ei edes tahdo kuulla jos meillä olisi jotain sanottavaa josta hän voisi oppia? Olemmeko niin arvottomia olentoja hänen silmissään? Hänen joka on viisas ja kokenut ja henkinen? Ehkä joskus, mutta ei enää. En tahdo apua, josta joudun maksamaan emotionaalisen konkurssimaksun: sen että tunnen oloni huonoksi tyttäreksi, jos minulla on asioita, joihin tarvitsen apua tai tukea.
No ainakin tiedän mitä yritän tehdä oikein oman lapseni kohdalla. Kuunnella kun halutaan puhua, vastata vaikkei mieli tekisi. Olla läsnä silloin kun siihen pystyn, toivottavasti paremmin sitten joskus.
Mamma oli sen verran vihainen ettei tullut edes Kristian yksivuotissynttäreille. Todella lapsellista kostaa se lapselleni. Enkä päässyt tänään terapiaan koska en saa ketään aamupäivällä katsomaan kristiania. Joten soitin kotipalveluun. Sentään pääsen sitten torstaina. Ompahan taas vuodatettavaa.