Getting Closer

Eilen oli tutustuminen synnytysosastolle.

Mikään ei vain valitettavasti ole niin kauhistuttavaa, kuin steriili ympäristö täynnä steriilejä, outoja ihmisiä. Sairaalassa on valkeat seinät ja outoja, pelottavia kapistuksia ja se saa minut aina hermostuneeksi, sama mikä asia on kyseessä.

Lapseni isä vain naureskeli hermostuneisuudelleni. Ehkä se on naurettavaa, mutta eihän hän ole se, jonka pitää synnyttää. Ei sillä että välttämättä nimenomaisesti synnyttämistä pelkäisin. Joudun tekemään sen silti - enkä ole koskaan pakoista pitänyt ja toisekseen asiaan liittyy paljon muutakin kuin pelkkä se itse tapahtuma.

Haluan aina kaikkien pitävän minua äärimmäisen vahvana ihmisenä, ja usein ihmiset pitävätkin, mutta ei sekään ole koko totuus. Minussa on äärimmäisen haavoittuvia puolia, joita en tahtoisi kenenkään näkevän ja se lieneekin ongelma. Varsinkin ahdistaa ajatus synnyttämisestä, että jos en pysykään niin vahvana kuin tahtoisin, eikä siitä ole mitään takuita. Ihmiset joitten tahtoisin näkevän minut vahvana näkevätkin minut heikkona, ja se luo paineita jo valmiiksi. Se ahdistaa. Sanoinkuvaamattomasti.

Jotenkin nimenomaisesti se, että lapsen isä näkisi minut heikkona, on karmea ajatus. Olkoonkin että seurustelimme yli 2 vuotta. Ja olkoonkin että hän usein näki minut sinä aikana heikossa olotilassa, koska kärsin masennuksesta, mutta syy lienee perimmäisesti se, etten ole nähnyt häntä juuri koskaan heikkona. Kuin hänessä ei sellaisia puolia edes olisi olemassakaan.

Miten tällaisia ajatuksia voi kontrolloida? Ehkä jopa ääritarpeeni saada kontrolloida kaikkia mahdollisia tilanteita joissa olen(vaikkei se realistista olekaan, en ole koskaan ollut realisti), aiheuttaa nihkeyttä koko tilannetta ajatellen. Ja se peruuttamattomasti, etten tunne niitä ihmisiä, jotka ovat osana ehkä yhtä tärkeimmistä tapahtumista koko elämässäni!

RAAAAAGH! Tällaiset ajatukset saavat ihmisen hulluksi! Miten niistä pääsee??