Pakko ottaa kantaa, muttei kantaa

Kävin tuossa juuri lueskelemassa Janin ja Uguksen kirjoituksia tietotulvan tyhmentävästä vaikutuksesta. Mieleeni tuli muutama ajatus, joten ajattelin että miksenpä niitä kirjoittaisi tänne muitten "tiedonnälkäisten" nähtäväksi.

Ei sillä, että mielipiteeni tästä kulutusmaailman sekunttitiedosta joka korruptoi saatavuudellaan nuorisomme, mutta kuten jokaiselle asialle on monta näkökulmaa, niin on myös tälle.

Varmasti ollaan menossa suuntaan, jossa jonkinlainen ääritilanne tulee olemaan arkipäivää. Että kaikki mitä kukaan voisi koskaan tahtoa tietää, olisi käden ulottuvilla ilman mitään ponnistusta kuin nappia painaa. Ja että moinen asioitten helppous laiskistuttaisi ihmisten aivot ja kaikki muuttuu pinnalliseksi ja upottavaksi muusiksi, kun jokainen suu suoltaa pelkkää pikselimössöä USB-hampaiden välistä.
Ja pelottava ajatushan se onkin - hyi!

Mutta kaikki kulminoitunee kuitenkin siihen, minkälainen on luonne ihmisolennon. Ahne ja laiska ja ikuisesti tyytymätön. Pahimmillaan. Paitsi että tyytymättömyydellä on kultainen kääntöpuoli, joka näyttää kasvonsa vain niissä tilanteissa, missä on synkintä. Jokaisen uuden keksinnön kanssa ihminen joutuu syteen ja sitten saveen, jonka jälkeen yhden järkevän ihmisen ansiosta alkaa eripura levitä kuin öljyinen peitto. Ja pian alkaa suurosa ihmisistä olla sitä mieltä että suuntaa pitää muuttaa, vaikkakin asiat olisivat menneet jo pahasta huonommaksi. Se on ihmisen suunta. Alas, alas, alemmas ja sitten ylös.

Ajatellaan vaikka teknologian kehittymistä. Kun ihminen keksi tehtaat ja teknistää ne, alkoi ainakin koko länsimainen maailma teknistyä "ajan tasalle", eikä tuskin kovin moni miettinyt, mitä sellainen suurlisäys uusia ja erilaisia saasteita tekisi ekosysteemille, eikä ihmiskunta vieläkään ole täysin kääntänyt suuntaansa tässä lähinnä ihmisten massan ja suurkulutuksen ja ties minkä ekonomian takia kääntänyt, mutta ollaan sentään keksitty tapoja vähentää saasteita lisänevässä määrin.

Mitä tahansa ihminen keksii, on hetken kaikki vain sitä, kunnes huomataan että se yksi juttu ei teekään maailmaa täydelliseksi, ihanaksi paikaksi, vaan lohkaisee aina palan pois jostain muualta, niin voin ainakin henkilökohtaisesti luottaa universaalin tasapainon ja ihmisen nerokkaan tyytymättömyyden takia siihen, että jos suunta menee tähän tietoteknologialobotomian suuntaan, kyllästyy yksi ihminen ja lähtee asumaan metsään metsästämään ja viljelemään ja vot, pian istuu kymmenen ihmistä piirissä ja keksii uudestaan tuulen ja veden ja sammalen ja pian istuu tarpeeksi monta, että herkkä tasapaino on hetkeksi ainakin saavutettu taas.

Ihmiskunta on omanlaisensa aalto, joka korjaa itsensä.