Aikuinen vs. Lapsi

Joskus tulee ihmeteltyä kaikkia niitä eri tapoja, joilla lapsi katsoo maailmaa, tai millä tavoin voisi itse kuvitella lapsen maailmaansa katsovan omien tarkkailujensa perusteella. Kristian esimerkiksi on ilmiselvästi älykäs yksilö, vaikka joskus käyttäytyykin kuin ei tietäisi mitään, lähinnä silloin kun haluaa pitää päänsä.

Söimme äsken iltapuuroa ja hän leikki samalla pakasterasian kannella. Keksi laittaa nokkamukin kannen päälle ja juoda mukista niin, että piti vain rasian kannesta kiinni ja nosti siitä, eikä mukin korvista. Vaikeaahan se oli, mutta ilmeisen tärkeää, ja mielestäni äärettömän kekseliästä. Ja kaikista ihmeellisintä oli se, että tajusin itse katselevani tilannetta aivan eri tavalla. Olen ollut niin pitkään niin väsynyt ja toisinaan myös epätoivoinen ja tiennyt kokoajan käyväni jollain mitä ei edes ole, etten ole oikein tajunnut nähdä mitään kehitystä missään, tai nauttia siitä mitä näen. Ei kaikki väsymys ja ärtymys ole tietenkään väistynyt, lord no! mutta ehkä joku taonnassa rikkoutunut rauta alkaa taas muodostua sisään ja muotoutua muotoon, missä se tukee eikä tuskastuta.

Enemmän huomaan katsovani lasta, joka on silmissäni kaunis ja ihana ja suloinen, kuin vain jotain, jonka loputon nälkä kaikkeen syö elävältä. Sillä siltä se on tuntunut enemmän tai vähemmän, nykyään vähemmässä määrin.

Kun astuu vieraalle polulle ja kulkee sitä peläten ja kammoten ja näkee vain kärsimystä kaikkialla, kulkee ihminen polkua, jolla pimeys on vallassa. Ihmisessä on kuitenkin kaiken synkän lisäksi se olento, joka tarvii aurinkoa elääkseen ja optimismia ollakseen ihminen. Niinpä polku, joka ensin on pelkkä alamäki pimeään orapihlajapusikkoon, muuttuu yhtäkkiä poluksi, jolla huomaa jokaisen kastepisaran oksan piikillä ja kuinka kauniin punaisia marjat ovat ja miten ihmeellisesti pienet kivet polulla makaavat. Ja niin elämä on matka. (jossa koskaan ei pääse perille.)