Kiinnostaa Kiviäkin
Olen lopettanut terapiassa käymisen. Lähinnä pakottavista syistä. Syy on yksinkertaisesti siinä, etten pääse sinne mitenkään, eikä mitään terapiaa anneta enää neljän jälkeen (???).
Äitiltäni en oikeasti oikein viitsi pyydellä apua tähän asiaan että tulisitko silloin ja silloin katsomaan, koska vastavalituksen prosentuaalinen mahdollisuus on liian suuri, ja kotiapupalveluun olen turvautunut kerran, mutta sieltäkin tylysti sanottiin (kun olin tilannetta selittänyt), etteivät he voi tarjota mitään säännöllistä apua. Niinpä sitten peruin aikani, enkä varannut uutta. Terapeuttini kyllä soitti sitten kahden viikon sisällä ja sanoin vain etten pääse. Hän kyseli josko minusta tuntuisi siltä että minun pitäisi siellä käydä ja että onko kaikki hyvin ja teki mieli huutaa että saatana ei ole hyvin ja kävisin mielelläni, mutta sanoin vain että otan yhteyttä sitten kun alkaa tuntua siltä että pitäisi tulla. En jaksanut yksinkertaisesti kertoa että vaikuttaa siltä että ketään ei kiinnosta minun mielenterveyteni, joten miksi pitäisi minua kiinnostaa? En voi jättää Kristiania yksinkään kahdeksi tunniksi terapian ajaksi, eikä kukaan häntä voi hoitaa aamupäivällä. Enkä voi ottaa mukaankaan, sillä kuka nyt haluaisi vaikeista asioistaan puhua juoksemalla yksivuotiaan tenavan perässä, joka kiskoo kaiken esillä olevan alas ja etsii ne mitä ei näy. I don't think so. Hmm.
Toivomme parannusta tähän tilanteeseen vaikka sitä tuskin on odotettavissa. Karu on se elämä, jossa ei voi kenenkään apuun luottaa. Ei kenenkään.
(Synkkää tilitystä, beibe.)
Äitiltäni en oikeasti oikein viitsi pyydellä apua tähän asiaan että tulisitko silloin ja silloin katsomaan, koska vastavalituksen prosentuaalinen mahdollisuus on liian suuri, ja kotiapupalveluun olen turvautunut kerran, mutta sieltäkin tylysti sanottiin (kun olin tilannetta selittänyt), etteivät he voi tarjota mitään säännöllistä apua. Niinpä sitten peruin aikani, enkä varannut uutta. Terapeuttini kyllä soitti sitten kahden viikon sisällä ja sanoin vain etten pääse. Hän kyseli josko minusta tuntuisi siltä että minun pitäisi siellä käydä ja että onko kaikki hyvin ja teki mieli huutaa että saatana ei ole hyvin ja kävisin mielelläni, mutta sanoin vain että otan yhteyttä sitten kun alkaa tuntua siltä että pitäisi tulla. En jaksanut yksinkertaisesti kertoa että vaikuttaa siltä että ketään ei kiinnosta minun mielenterveyteni, joten miksi pitäisi minua kiinnostaa? En voi jättää Kristiania yksinkään kahdeksi tunniksi terapian ajaksi, eikä kukaan häntä voi hoitaa aamupäivällä. Enkä voi ottaa mukaankaan, sillä kuka nyt haluaisi vaikeista asioistaan puhua juoksemalla yksivuotiaan tenavan perässä, joka kiskoo kaiken esillä olevan alas ja etsii ne mitä ei näy. I don't think so. Hmm.
Toivomme parannusta tähän tilanteeseen vaikka sitä tuskin on odotettavissa. Karu on se elämä, jossa ei voi kenenkään apuun luottaa. Ei kenenkään.
(Synkkää tilitystä, beibe.)
posted by Carmabal at 12:22 ip.
1 Comments:
No on se nyt kyllä Saatana. Pari tuntia on todella vähän aikaa itseltä pois, että voisi katsoa lapsen perään, mutta ihmiset ovat joskus niin pirun itsekkäitä. Tähän asetelmaan päädyn itsekin, sillä on pakko olla koulussa (syyt tiedetään). Sieltä, kun pääsen pois niin sitten kyllä. Miksiköhän elämä on täynnä semmoisia ristikkäisasetteluja? Jos haluaa valita ensimmäisen mahdollisen vaihtoehdon niin sen tiellä on jotain ja toinen mahdollisuus näyttää yhtä inhalta. Peruuttaakaan ei voi eikä mennä eteenpäin. On siis jäätävä paikoilleen, mutta ei voi tehdä niinkään. Viimeiseksi voisi räjäyttää päänsä ja perseensä irti, ripustaa ne seinälle esitellen niitä satunnaisille vieraille, mutta kun sekään ei käy.
Lähetä kommentti
<< Home