Beneath the towers of my selfconfidence, eats away the worm of my selfhatred

Syvissä vesissä kahlailu on rankkaa, silti teen sen, kun tunnen pakottavaa tarvetta.
Aloin erinnäisten asioitten takia ja valossa miettiä erittäin syvällisesti sitä, miksi suhteeni epäonnistuvat, miksi miehet kävelevät ylitseni, vaikka muuten olen valtakunnallisesti tunnistettu vastarannan kiiski.

Vastaukset ja pohdinnan syvyys lähestulkoon järkyttivät. Matkasin ajassa taaksepäin kuin isäni sanoi minulle 16-vuotiaana uudenvuoden yönä kun yritin lopettaa vanhempieni välistä riitaa, että olen pelkkää paskaa. Pelkkää paskaa.
Seisoin siinä hetkessä ja tiesin, että vaikka tiedän ansaitsevani vain parasta, oli, sekä yhä on minussa osa, se, joka ei osaa puolustaa itseään ja uskoo sellaista roskaa, mitä isäni juuri minulle sanoi. Etten ansaitse mitään hyvää tässä elämässä, koska olen pelkkää paskaa. Se jäi mukaani tavalla, jolla en olisi sen halunnut, yritin ravistaa irti mutta se on vaikeaa.

Nyin eteenpäin ajassa, vanhaan kunnon Räisälään. Ensimmäinen rakkaus, johon sain vastakaikua, ja tietämättäni investoin sen henkilöön, joka oli luultavasti jatkuvasti aineitten alaisena ja häneltä sain kuulla, jos olin täysin oma itseni, että minussa elää demoni. Että jos olen sellainen kun olen, olen varmasti paha. Katsoin haamuna hänen silmiinsä. Niistä ei heijastunut hulluutta. Katsoin 17-vuotiaan itseni silmiin ja niissä suurta tyhmyyttä. Ääliöt. Ajattelin. Mutta tavallaan sekin jäi mukaan, tavalla jota en tahtonut.

Taas ajassa kohti nykyhetkeä, jo muutama aivan syteen mennyt parisuhde takana, viimeisen kaikista traagisimpana, sillä pelkäsin tulevani hulluksi, koska kaikki oli rikki ja siruina, aivan kaikki. Juuri poikki mennyt hyvältä tuntunut suhde. Ilman selityksiä, töytäisy kauas vain ja isäni soittaa minulle yöllä. Vastaan puhelimeen, siihen vanhaan kunnon rakkinekapineeseen joka painoi ainakin kilon, mutta toimi vielä. "Vittu sää et tajua mistään mitään, et elämästä, et rakkaudesta, sut pitäis hakata että tajuaisit mitään tästä elämästä,,(ömmömmöö, känninen örinä jatkuu). Huudan puhelimeen kuin vihainen merimies sanankäänteillä joita ei sovi toistaa ja lyön luurin kiinni. Kaikki siruina. Nyt vielä enemmän, sillä enhän tiedä mistään mitään ja minut pitäisi hakata vain.

No. Alkoi käydä ilmiselväksi miksi suhteeni eivät ota sujuakseen. Miksi en usko oikeasti ansaitsevani niin hyvää kuin mitä kaipaisin. Lapsesta asti isäsuhteeni on ollut jokseenkin kämäinen, ja asiat joita on vuosien varrella sattunut on sattunut niin syvälle, että ne ovat aiheuttaneet juopan sisimpään. Mutta ehkä on aika alkaa tekemään työtä sen eteen, että se juopa sieltä häviäisi.

Hiljaa hyvä tulee.