Vihalla pääsee ja Ketutuksella juoksee

Että voi ihminen olla vihainen. Niin vihainen että melkein hukkuu suoltamiinsa kirouksiin eikä sitten oikeastaan edes tiedä mistä ihmeestä voi edes olla niin vihainen. Vain on.
Paitsi että pakon edessä aloin asiaa syvällisemmin pohtimaan. Ei voi olla vihainen pikku lapselle, joka ei sitä todellakaan ansaitse. Jokohan se olisi aika jättää semmoinen kamala vihaisuus taakseen.
Joten pohdin. Ja pohdin. Ja pohdin. Koko eilispäivän. Ja tämän päivän. Ja sitten tiskatessa se alkoi valjeta (niinkuin hämmästyttävästi moni asia valkenee tiskauksessa kuin ne paskaiset lautaset ja muut), viha peittää alleen yllättävän diversiteetin muita tunteita. Alas! Se on kuin karkea, vintiltä löytynyt epämukava kaapu, jonka voi ylleen heittää unohtaakseen sen tosiasian että ei ole kattoa pään päällä, sisuksissa on matoja, on joutunut velkavankeuteen ja makaat kusisessa mutalammikossa. (Ei, en ole joutunut noin pahoihin vaikeuksiin, se oli vain sellainen esimerkki, kuten tiedätte.)
Sitten aloin pohtia, että mitäs tunteita sitä nyt ei tahdotakaan sitten tuntea, jos pitää olla niin järkyittävän vihainen mieluummin.
Yksinäisyys? Lohduttomuus? Epätoivo? Pelko? Riittämättömyys? Avuttomuus?

BINGO!

Kai niitten täytyy antaa tulla. Vaikka sekin ahdistaisi.