Lisää melankoliaa kansalle.

On joko itku herkässä jonkin muun herkkyyden takia tai sitten hormoonit hyrräävät, syytän auringonvaloa, mutta silti, syytöksistä ja selityksistä huolimatta aloin tänään tiskatessani itkeä aivan järjettömänä.
Ihmetys oli itsellä suuri. Kristiankin tuijotti sitteristä ja jokelsi avuliaasti, mutta ei se auttanut, itkeä sitten piti. Ja tiskata. Eikä syynä ollut se tiskaaminen, eikä se, että pitää tiskata joka päivä jolloin siitä tulee liian usein tapahtuva rituaali, vaan se, että vanhat muistot ne siellä tuskaa aiheuttivat. Ajan kultaamat, mutta silti äh niin syvältä riipaisevat.
Muistelin erästä entistäni. En tiedä miksi nyt juuri on kauhea tuska noista kaikista suhdeasioista tai lähemminkin niitten puutteesta, mutta siitäkin syytän auringonvaloa eli toisinsanoen kevättä.

Muistelin siis erästä entistäni. Vaikka sekin juttu loppui katkerasti, tajusin yhtäkkiä hänen olleen ainut minua todella lähelle päässyt mies. Hän oli aidosti kiinnostunut kaikista taiteilujutuistani ja sävellyksistäni ja kummista ajatuksistani ja usein nukkui nokoset pää sylissäni, kun lauloin hänelle. Jotain sielunkumppanuutta meissä oli, vaikkei siitä tullutkaan mitään kun molemmilla oli paljon oppimista elämisestä ja itsestä. Mutta silti se riipaiseva totuus oli, että se ihminen tietää mun syvinpiä saloja, kun muut saavat vain arvailla. Hänen jälkeensä tulleet ovat olleet visusti kädenmitan päässä tai kaukanampanakin.

Mietin vain jatkuvasti, onko sellaista yhteyttä enää mahdollista löytää? Entä jos olisikin, uskaltaisinko siltikään avata itseäni?
Olen nyt vuosia vanhempi tuosta ensimmäisestä "oikeasta" poikakaverista ja sulkeutuneempi kuin koskaan ennen. Ja juuri nyt se tuntuu kauhealta.