Ankara *itutus

Miksi, miksi ihmeessä aina silloin, kun ruokasi on valmista, aiot syödä sen, alkaa vauva kirkua? Siis ihan oikeasti kirkua? Vaikka olisi aivan täyteen ahdettu maitoa tai muuta ruokaa, niin silti alkaa metakka kuin jostakin pahalaisesta, joka on kiusaksesi kaivautunut ylös suoraan Haadeksesta? Siis miksi? Ihan niinkuin stressiä ei joskus muutenkin omasta takaa olisi, niin lisätään sitä vielä ruokailuunkin! Kun ei ole kuin kaksi kättä ja suu täynnä ruokaa niin sitten vain tuijottaa sitä kummaa olentoa joka naama punaisena lattianrajasta huutaa niin että tuntuu että korvat putoavat päästä.
Voi vain miettiä mitä naapurit ajattelee. Se kun kuulostaa siltä että jotakuta joko tapetaan tai kidutetaan.
Voi jeesus että voi joskus väsyttää olla äiti. Että se voikin kuluttaa joskus voimavaroja, joita ei edes tiedä käyttävänsä. Jotkut päivät on yhtä helvettiä vaikkei mitään ihmeellistä tapahtuisikaan. Riittää joskus jo se, että lapsi kiemurtelee käärmeen lailla sylissä kun pitäisi syödä. Lapsia on niin vaikea pitää välillä sylissä, aina joutuu itse olemaan epämukavassa asennossa, jotenkin raskaassa kaikille lihaksille. Silloin pinnaa alkaa kiristämään, eikä edes tee mieli pitää sitä kiemuraa sylissä. Ja silloinkin pitää huutaa kun äiti pesee hampaita. Eikö hampaita vittu saa pestä?? Ei sitten. Saatana. Eikä saa tiskata, varsinkaan tiskata, ei ikuna. Mistäs sitten syöt ruoja? Lattialta kissakarvojako??!
On hienoa joskus päästä yksin vessassa käymään.
Sellainen on joskus lapsi: Kakkapötkö-Kiljumörkö.