Syysmelankoliaa

Kaikista suomen hienoista vuodenajoista syksy on aina ollut se mieluisin kautta aikain. Jotain siinä tuoksussa, kuolleet, märät lehdet ja tuulen pureva vihellys korvissa on aina ollut se juttu. Yritin tässä tänään miettiä, miksi usein on sattunut aina niin, että syksy on tuonut myös tullessaan myös paljon rankkoja, raskaita asioita. Tarkemmalla syynäyksellä kävi ilmi, että rankkaa on ympäri vuoden ollut jo monia vuosia. Tämä tietysti pisti hiukan naurattamaan.
Ei, mutta syksyn tuomat haasteet ovat tietysti aina olleet hivenen erilaisia. Ennen ne olivat koulut, niitten aiheuttamat ihme kalabaliikit, raiskaus, uusi outo suhde, suhteen rikkoontuminen, raskaaksi tuleminen ja nyt vauva. Ja vauvan vanavedessä paljon kaikkea uutta, outoa asiaa. Se on hiukan niin kuin että kun yhden saa alta pois niin seuraavaa pukkaa melkein väkisellä. Kuka suunnitteli näin tiukan aikataulun?
Masentuneisuuteen taipuvaisena ihmisenä (eihän se piirre mihinkään katoa, vaikka olisikin ajoittain aivan kunnossa) joudun nyt pitämään erityisen tarkkaa huolta siitä, etten masennu uudestaan. Vauvan hoitaminen ja sen kanssa kokoajan yksin oleminen on rankkaa, sama miten päin sitä vääntelisi. Vielä vaikeammaksi se muodostuu, kun kaikenmaailman neuvolatätit jaksaa toitottaa että kai sulla nyt on hyvä tukiverkosto ja kai nyt äiti auttaa ja blaa blaa. On ahdistavaa joutua selittelemään, että vaikka on läheisissä väleissä omien vanhempien kanssaan, on meillä aikalailla pärjää itekses meininki. Tuntuu siltä, kuin omat vanhempani joskus ajattelisivat että vaikkapa 20-vuotta täyttäminen on jonkinlainen dealbreaker, että sitten pitää pärjätä omillaan. Nyt omia vanhemmuuskriteereitään ja ajatuksiaan tarkkaillessa ymmärtää, ettei niin voi ajatella. Oma lapsi on aina oma lapsi, ei vain silloin kun "sopii". Jos Kristian tarvitsee vaikka nelikymppisenä tukeani ja apuani niin hemmetti kyllä sitä antaisin! Kaikista pahinta lienee kasvatuksen aikaansaama häpeä pyytää apua omassa tapauksessani. Eikä tätä ilmiötä lievennä lainkaan se, että aina kun soitan avun tarpeessa, en sitä saa, koska on jotain muuta tärkeämpää tai sitten sitä saa, mutta kumma kyllä sellaisella asenteella, että sitä pitäisi anteeksi pyytää ja tuntea olonsa jotenkin kauhean syylliseksi.
Kuten isosiskolleni puhelimessa sanoin, olisi mukava saada apua sen verran, että voisi välttää sellaisen tilanteen, että masentuu täysin ja tulee tarpeen mennä taas terapiaan. Niin kuin ehkäistä sellainen tilanne.
ARGH!
Lapsen isän vanhemmat ja isosisko ovat kyllä sanoneet, että jos koskaan apua tarvit niin soita milloin vain, mutta se jotenkin nolottaa, koska en ole sitä omilta vanhemmiltani sitä koskaan kuullut, ja juuri ne sanat haluaisin kuulla. Tuntuu vaikealta pyytää vieraammilta ihmisiltä apua, kun on niin perkeleen hankalaa pyytää omiltaankaan.
Niinpä sitten istun kauhean pölymäärän keskellä ilman leipää. Ja kohtuullisen vittuuntuneena. (joskus täytyy saada valittaa)
Niinpä tähän olotilaan kaikin puolin sopii HIM, joka taustalla pauhaa.
Ja todella toivon, ettei musta tule koskaan niin kylmää vanhempaa Kristianille kuin mun omat vanhemmat on mulle.