Jostain kumpuaa outo fiilis

Katselin tuossa suomen BigBrother ohjelmaa ja yhtäkkiä huomasin katselevani jotain, joka sai aikaan melkoisia tunnemyräköitä sisällä.
Asioita ei aina huomaa eikä aina tajua, mutta jotenkin tämä juttu niin sanotusti caught me off guard.
Tarkoitan sitä varsin mitättömältä vaikuttavaa kohtausta, jossa kaksi vasta tutustunutta, toisiinsa ihastunutta ihmistä kuhertelee sohvalla iltamyöhällä, toistensa sylissä, hyvin lähellä toisiaan.
Ensin tuli vain kumma tunne. Sitten vielä kummempi tunne, sitten jo hiukan paha olo. Sitten tajuaminen, mistä se johtui.
Onhan siitä nyt jo melkein vuosi. Olen elänyt sellaista kahden ihmisen välistä läheisyyttä ilman jo melkein vuoden. Sitä joskus ajatteli ettei se ole edes mahdollista. Kaipa se sitten on, vaikkei sen asian huomaaminen hyvältä tuntunutkaan.
Ei sillä, ettenkö olisi kaivannut sellaista läheisyyttä, mutta mystisesti sitä vain unohtaa sen, miltä se näyttää ja miltä se todella tuntuu. Ei elokuvissa näytelty läheisyys koskaan aivan sama asia ole. Tuossa BB-kohtauksessa vain oli jotain minun silmääni aitoa.
Sitten kun se nyt mieleen on noin saateltu, alkaa muistamaan kaikissa edellisissä suhteissa koettuja samankaltaisia hetkiä. Etenkin vahvana aina on ollut eräs entiseni, jonka kanssa usein oleskelimme sohvalla, hän pää minun sylissäni, minun käteni hänen hiuksissaan, taustalla soi musiikki ja lauloin mukana. Hän aina piti siitä erityisesti kun lauloin hänelle.
Tulee todella tyhjä olo kun edes ajattelee sitä. Ontto jollakin tavalla.
Ehkä myös osana tähän ns. romanttiseen heräämiseen (tai sen tajuamiseen ettei mitään sellaista ole, eikä ole ollut pitkiin aikoihin) on Kristian. Kristian on lähimpänä minua nyt kuin kukaan muu miespuolinen aikoihin. Ehkä pienen lapsen niin hämmästyttävän aito ja ehdoton läheisyys herättää aikuisessa tarpeen myös sellaiseen aikuiseen läheisyyteen.
Eikä siinä seksistä ole kyse. Vaan lähellä olemisesta, vaatimattomasta olemisesta ja siitä nauttimisesta, toisen läheisyyden kokemisesta, avautumisesta, huolettomuudesta.
Tulee myös sellainen melkoisen vainoharhainen ajatus, että entä jos sellaista ei enää koskaan saa. Jäänkö yksin, koko loppuiäkseni? Jeps, tiedän. Karkea taantuminen teini-ikään, tuollainen ajatus, mutta ihminen joka monella tapaa on ollut läpi elämänsä yksinäinen, ajattelee niin ainakin silloin tällöin. Varsin melankolinen ajatus. Ja syksyisin, vaikka syksyä rakastankin, melankolia valtaa aina ajatukset.
Olen aina ollut yksinäinen, ihan pienestä lapsesta saakka, joskus jopa sellaisessakin seurassa, joka on kaikista lähimpänä sydäntäni. Olen oppinut kai pärjäämään yksin, mutta aina kaivannut todellista kumppania jonka kanssa jakaa asiat. Olin yksin useissa suhteissani, yksin raskausaikana, yksin lapsen kanssa. Kuinka yksin ihminen voi olla? Yksin monen rankan asian kanssa ja silti ehjänä ainakin nyt. Mutta sekin olisi mukava jakaa jonkun kanssa.

Kappas – olihan siinä Carmabalissa herkkäkin puoli.