Silloin kun on matalalla

Jos kaikki ihmiskunnan väsymys kasattaisiin yhteen kohtaan juuri nyt olisi se varmaan minun muotoiseni kohta. On kauhean pelottava olo, pelokas olo, ohentunut ja sellainen ettei mitään pysty ottamaan vastaan ehkä. En tiedä. Johtuuko kaikki vain siitä että on väsynyt eikä uni oikein maistu eikä tule, vai johtuuko se siitä kun vallitsevat olosuhteet ovatkin yhtäkkiä erilaisia.

Joskus olen aika kangistunut omiin juttuihini, lähinnä oman pääni sisällä elämiseen ja kun se elämä sieltä painottuukin enemmän todellisen, fyysisen elämän puolelle saan jonkinlaisen shokin ja alkaa pelottamaan. Sillä todellisessa maailmassa kaikki haavoittaa, riipii, sattuu ja mahdollisesti jopa tappaa. Oman pään sisällä eläminen on lohdullista ja turvallista, ainakin omalla tavallaan, vaikkei olekaan kovin viisasta.

Sitä alkaa miettimään kaikenlaisia asioita joita tietää ettei kannattaisi miettiä ollenkaan! "Entä jos käy huonosti, entä jos taas sattuu, entä jos kompastuu, kaatuu, häviää ja katoaa?" Ja silti ne siellä myllyn lailla pyörivät ja laskevat likaista vettä korviin ja kohisee ja silmät sumenee ja sitten jo kurkkua kuristaa ja alkaa ahdistamaan. Ja sitten on myös välillä sellainen orastava toiveikas olo, mutta kun ei oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtauta; olisiko etäinen ja cool, antaisi sen lipua ja olla ja niin edelleen, vai onko se tikittävä pommi? Kaikkialla vaanii vaara.

Ottakaa nyt joku helvetti pois tämä kolhittu ja epätoimivä pää!!