Kuinka yksin voi olla?

Consuming RAGE.

Sellainen olo on kyllä välillä ja sen olon aiheuttaa olosuhteet, väsymys sekä usein äitini. Ainakin silloin kun joudun asioimaan hänen kanssaan. En jaksaisi taas valittaa yksityiskohdista tai valittaa lainkaan! mutta jotain minun täytyy nyt kirjoittaa ainakin helpottaakseni omaa olotilaani.

Jotenkin tuntuu että aina kun tulee jotenkin erityisen vaikeaa ja tarvitsisi aivan erityisesti jotakuta auttamaan vähän, niin sellaista ihmistä ei ole olemassakaan, eikä kukaan tahdo nähdä sitä hätää, jota en edes osaa enää näyttää. Tosin epäilen, etten koskaan ole osannut.

Minulla on tiettyjä pakkomielteitä, ja yksi niistä on se, että en pysty ajattelemaan täysin uutta, vierasta ihmistä minun asuntooni, näkemään sellaisia intiimejä asioita minusta, joita en tahdo vieraitten näkevän omine nokkinensa. Kuulostaa ehkä hullulta ja jopa ristiriitaiselta niistä ihmisistä jotka minut tuntevat, mutta niin se on.

Kaiken tämän laittoi nyt liikkeelle se, että tarvitsen Kristianille hoitajan lauantaina kun on töitä 3 tuntia. Judi on siellä afrikassa ja tulee perjantaina, joten tokko jaksaa poikaa katsoa, oma isäni menee joihinkin häihin, Judin äiti juuri katsoi K tiistaina kun oli töitä Kannuksessa ja on auttanut muutenkin niin paljon, etten kehtaa apua pyytää, vaikka on varmaan pakko. Kun en tahdo että ihmiset näkevät minut jotenkin avuttomana, en silloinkaan kun olen.

Soitin sitten taas kohtuullisen toiveikkaana äidilleni, voisiko hän katsoa poikaa. Vastaus oli näryyntynyt ei. He ovat menossa maalle, metsäkämpälle ehkä lauantaina ehkä sunnuntaina. Kysyin että eivätkö he voisi mennä sitten sunnuntaina? Ei, ei voi luvata mitään ja taas sama rebuke siitä, ettei hän voi tulla aina kun minä tarvin apua. Ja että minun pitäisi hankkia jonkinlainen piiri, joka voisi auttaa. Sanoin että kyllä minun mielestäni hän kuuluu siihen halusi hän tai ei. Ja sanoin etten voi jättää poikaa jonkun ventovieraan ihmisen hoidettavaksi millään. En edes puolitutun jos en luota jostain syystä.

Mutta ei on ei äitini suusta ja sillä sipuli. Ei sitten. On vain äärimmäisen ahdistavaa, että kun yrittää kurotella sinnepäin niin sieltä tulee aina tiukka läpsäisy takaisin. Hän vielä sanoi, että hän aikoo mennä töihin jonka jälkeen mitään on sitten turha odottaa. Meinasin sanoa että no eihän se tilanne siis muutu. Mutta en sanonut. Sen voin sanoa että oli taas kovin vaikeaa saada pysymään itsensä rauhallisena sen puhelun aikana.

soitin sitten myöhemmin isosiskolleni, jonka ajattelin ymmärtävän, koska hän kokee samaa kohtelua äidiltämme, joskus jopa pahempaa. Isosiskoni on uskomattoman vahva ihminen, paljon vahvempi kuin kumpikaan meistä nuoremmista sisaruksista. Joten ymmärrän että hän ärtyi kun soitin aiheesta ja kerroin mitä oli tapahtunut. Hän sanoi että minun pitää nyt ruveta hankkimaan niitä vieraita ihmisiä kotiini, joka sai minut melkein itkemään. Sanoin vain että ei, enkä edes oikein jaksanut sitten selittää miksi en oikeasti tahdo sellaisia tänne. Mutta pointti oli se, että ei ollut ensimmäinen kerta kun olen ajatellut että isosiskoni voisi olla empaattinen olotilalleni, mutta hän on ottanut tämän haparointini jonkinlaisena loukkauksena, että en ajattelisi kuinka vaikeaa hänellä on! Kaukana siitä! Jos voisin ja kykenisin auttaisin häntä vaikka joka päivä!

Aina kun on haurain olo, ne ihmiset joilta tärkeimmin kaipaisi sitä tiettyä tukea, sitä henkistä aspektia, pistävät vain piikillä takaisin ja tuntee olonsa aivan nurkkaan ahdetuksi ja loppuun ajetuksi ja niin väsyneeksi kontaktin hakemiseen että menee taas aivan sulki. Aivan kuin tähti vajoaisi.
Ja juuri silloin on se yksinäisin olo. Ja lannistunut.

Eikä siitä edes osaa kirjoittaa niin hyvin kuinka kipeästi sen kokee.