Tuli mieleeni
Oleskelin juuri tuossa äsken Marginaali-blogissa ja kaikki puhe koulukiusaamisesta herätti kovasti muistoja. Joten ajattelin ehkä itsekin kirjoittaa jotain aiheesta. Tai lähinnä vielä henkilökohtaisemmasta aiheesta - eli lapsuuden *ystävien* kiusaamisesta, sillä öiset unenikin veivät sinne, jostain kumman syystä.
Lapsena en itsekään tietenkään ollut mikään pulmunen, kiusasin varmasti joskus samoja ihmisiä, jotka sitten kiusasivat minuakin, mutta selvästi muistan, että isommassa mittakaavassa oli minun kiusaamiseni. Ja kaikista käsittämättömintä on aina se, kun vanhemmat vihaavat joitain lapsia, kuten minua. Terapeuttini arveli sen johtuneen siitä, että kun osasin jo lapsena käsitellä joitain sellaisia asioita, joita aikuisetkaan eivät välttämättä osaa käsitellä ja se aiheutti pelko- sitten vihareaktion.
No. Eräs lapsuudenystäväni oli varsinainen tapaus. Kaikki mitä hän teki tai sanoi tai oli, oli aina parempaa kuin se mitä itse vastaavasti tein, vaikka todellisuus olikin toisinaan jotain ihan muuta. Kyseinen henkilö, nimetkäämme hänet vaikkapa Ursulaksi ihan sarkasmin nimissä siksi, että hän piti itseään maailman kauneimpana tyttönä. Ursula usein peilaili itseään peilin edessä, huokaili ja jauhoi loputtomasti kauneudestaan, isoista silmistään ja tuuheista ripsistään jne jne. Näitten lauseitten perään tuli myös yhtä usein kommentti, - Voi Carmabal, miksi olet niin ruma? Näytät aivan liskolta!
En oikein osannut vastata moiseen, enkä totisesti pitänyt itseäni rumana, saati liskonnäköisenä, mutta vuosien vakuuttelu toisen paremmuudesta sitten kai vakuutti jossain vaiheessa minutkin. Olin astinlautana moiselle Ursulankusiaiselle.
Joka leikki, joita leikimmi, sain *eli jouduin* olemaan pahis, ja yleensä miespuolinen, joten siitä tuli minulle itsestään selvyys, että olen paha. Ja maskuliininen. Ja minun piti aina langeta kauniin Ursulan pauloihin, sama mitä sitten leikimme. Sairasta, vai mitä? Mietin joskus kuinka paljon lapsen psyykeeseen vaikuttaa tuollainen jatkuva ehdollistaminen johonkin tiettyyn asiaan? Varmaan paljonkin. Koska olen lapsesta asti nähnyt itseni jollakin tavalla pahana ja jokin siinä myös kiehtoi, pitkästi aikansa, vaikka olen jo hiukan päässyt siitä.
Tulee mieleeni eräs kerta kun tulin Ursulalle ja serkkuni Arsenikki oli hänen kanssaan leikkimässä Ursulan kotitalon vieressä olevalla pellolla. Ursula ja Arsenikki lyöttäytyivät usein yhteen kiusatakseen minua. Ja puhuihan Arsenikki Ursulan tapaan sujuvasti ruotsia ja oli ruotsinkielisessä päiväkodissa, minä en. Menin leikkimään tyttöjen kanssa, sillä Ursula oli saanut hienon heliumilla täytetyn ilmapallon lahjaksi joltain perheenjäseneltään. Hetken päästä Ursula ja Arsenikki jättivät minut yksin pallon kanssa pellolle, sillä heidän piti mennä hakemaan jotain sisältä. Jäin ulos korvissani heidän myrkyllinen varoituksensa - Äläkä sitte riko sitä palloa!. Lupasin että en riko.
Mutta tuuli kovaa ja pelto oli juuri puimuroitu viljastaan, ja kaikkialla ympärilläni oli siis noin kymmenen sentin pituisia, teräviä korsia. Eikä aikaakaan *mikä lie karu kohtalo ollut* kun tuuli puhalsi, otti pallosta kiinni ja painoi sen armotta kohti teräviä korsia.
PAU!!!
Ja pallo hajosi ja ääni kiiri pitkin mäkeä. Oikein sydäntä puristi. Olihan minua juuri varoitettu etten saa rikkoa sitä palloa, vaikka eihän se minun syyni ollut, mutta ei sillä väliä - pallo oli rikko. Ja tytöt saapuivat tietä pitkin pellolle, näkivät että pallo oli rikko ja olivat vihaisia kuin ampiaiset. Mitä pieni Carmabal poloinen siinä tekemään? Minut raahattiin sisälle ja Ursula itkeä tihrutti isosiskolleen, sille joka oikein erityisesti vihasi minua (luultavasti samanikäisempien sisarusteni takia) ja sain kimppuuni kyseisen isosiskon, joka ravisteli minua kovakouraisesti ja ääni kimeänä huusi, kuinka kallis pallo oli ollut, mistä asti se tullut jne jne. Olin aivan kauhuissani, en edes kyennyt selittää, etten ollut tahallani rikkonut sitä penteleen palloa. Vihdoin minut päästettiin ja sysättiin ulos.
Ursula ja Arsenikki nauroivat minulle ilkeästi ja sanoivat että me mennään nyt tanssimaan, etkä saa tulla mukaan, kun et edes osaa tanssia!
Itkien parkana juoksin kotia ja mamma ihmetteli saunanpesun lomassa, että mikä niin katkerasti itkettää. Selitin ja mamma sanoi että on ne sellasia paskiaisia koko porukka. Mutta ei se lohduttanut. Vahinko oli jo tapahtunut.
Lapsena en itsekään tietenkään ollut mikään pulmunen, kiusasin varmasti joskus samoja ihmisiä, jotka sitten kiusasivat minuakin, mutta selvästi muistan, että isommassa mittakaavassa oli minun kiusaamiseni. Ja kaikista käsittämättömintä on aina se, kun vanhemmat vihaavat joitain lapsia, kuten minua. Terapeuttini arveli sen johtuneen siitä, että kun osasin jo lapsena käsitellä joitain sellaisia asioita, joita aikuisetkaan eivät välttämättä osaa käsitellä ja se aiheutti pelko- sitten vihareaktion.
No. Eräs lapsuudenystäväni oli varsinainen tapaus. Kaikki mitä hän teki tai sanoi tai oli, oli aina parempaa kuin se mitä itse vastaavasti tein, vaikka todellisuus olikin toisinaan jotain ihan muuta. Kyseinen henkilö, nimetkäämme hänet vaikkapa Ursulaksi ihan sarkasmin nimissä siksi, että hän piti itseään maailman kauneimpana tyttönä. Ursula usein peilaili itseään peilin edessä, huokaili ja jauhoi loputtomasti kauneudestaan, isoista silmistään ja tuuheista ripsistään jne jne. Näitten lauseitten perään tuli myös yhtä usein kommentti, - Voi Carmabal, miksi olet niin ruma? Näytät aivan liskolta!
En oikein osannut vastata moiseen, enkä totisesti pitänyt itseäni rumana, saati liskonnäköisenä, mutta vuosien vakuuttelu toisen paremmuudesta sitten kai vakuutti jossain vaiheessa minutkin. Olin astinlautana moiselle Ursulankusiaiselle.
Joka leikki, joita leikimmi, sain *eli jouduin* olemaan pahis, ja yleensä miespuolinen, joten siitä tuli minulle itsestään selvyys, että olen paha. Ja maskuliininen. Ja minun piti aina langeta kauniin Ursulan pauloihin, sama mitä sitten leikimme. Sairasta, vai mitä? Mietin joskus kuinka paljon lapsen psyykeeseen vaikuttaa tuollainen jatkuva ehdollistaminen johonkin tiettyyn asiaan? Varmaan paljonkin. Koska olen lapsesta asti nähnyt itseni jollakin tavalla pahana ja jokin siinä myös kiehtoi, pitkästi aikansa, vaikka olen jo hiukan päässyt siitä.
Tulee mieleeni eräs kerta kun tulin Ursulalle ja serkkuni Arsenikki oli hänen kanssaan leikkimässä Ursulan kotitalon vieressä olevalla pellolla. Ursula ja Arsenikki lyöttäytyivät usein yhteen kiusatakseen minua. Ja puhuihan Arsenikki Ursulan tapaan sujuvasti ruotsia ja oli ruotsinkielisessä päiväkodissa, minä en. Menin leikkimään tyttöjen kanssa, sillä Ursula oli saanut hienon heliumilla täytetyn ilmapallon lahjaksi joltain perheenjäseneltään. Hetken päästä Ursula ja Arsenikki jättivät minut yksin pallon kanssa pellolle, sillä heidän piti mennä hakemaan jotain sisältä. Jäin ulos korvissani heidän myrkyllinen varoituksensa - Äläkä sitte riko sitä palloa!. Lupasin että en riko.
Mutta tuuli kovaa ja pelto oli juuri puimuroitu viljastaan, ja kaikkialla ympärilläni oli siis noin kymmenen sentin pituisia, teräviä korsia. Eikä aikaakaan *mikä lie karu kohtalo ollut* kun tuuli puhalsi, otti pallosta kiinni ja painoi sen armotta kohti teräviä korsia.
PAU!!!
Ja pallo hajosi ja ääni kiiri pitkin mäkeä. Oikein sydäntä puristi. Olihan minua juuri varoitettu etten saa rikkoa sitä palloa, vaikka eihän se minun syyni ollut, mutta ei sillä väliä - pallo oli rikko. Ja tytöt saapuivat tietä pitkin pellolle, näkivät että pallo oli rikko ja olivat vihaisia kuin ampiaiset. Mitä pieni Carmabal poloinen siinä tekemään? Minut raahattiin sisälle ja Ursula itkeä tihrutti isosiskolleen, sille joka oikein erityisesti vihasi minua (luultavasti samanikäisempien sisarusteni takia) ja sain kimppuuni kyseisen isosiskon, joka ravisteli minua kovakouraisesti ja ääni kimeänä huusi, kuinka kallis pallo oli ollut, mistä asti se tullut jne jne. Olin aivan kauhuissani, en edes kyennyt selittää, etten ollut tahallani rikkonut sitä penteleen palloa. Vihdoin minut päästettiin ja sysättiin ulos.
Ursula ja Arsenikki nauroivat minulle ilkeästi ja sanoivat että me mennään nyt tanssimaan, etkä saa tulla mukaan, kun et edes osaa tanssia!
Itkien parkana juoksin kotia ja mamma ihmetteli saunanpesun lomassa, että mikä niin katkerasti itkettää. Selitin ja mamma sanoi että on ne sellasia paskiaisia koko porukka. Mutta ei se lohduttanut. Vahinko oli jo tapahtunut.
posted by Carmabal at 1:19 ip.
2 Comments:
Sillon kun minä olin nuori ja luin, niin jotkut kirjat sanoivat, että tytöt muodostavat pareja siinä, missä pojat viihtyvät enemmän laum... jeng... isoissa ryhmissä. Voi olla, että samalla, kun tällainen pariutuminen onnistuessaan antaa isoa ryhmää paremman empatiakyvyn sun muuta sellaista, siinä piilee myös riski tällaisille alistus- ja hyväksikäyttösuhteille ja niiden myötä se altistaa tyttöjä tunne-elämän ongelmille myöhemmällä iällä enemmän kuin ryhmät poikia. Omat ongelmansa niistä ryhmistäkin on tietysti, ja onhan meitä tunne-elämältään häiriintyneitä poikiakin, vaikka minä en tosin missään ryhmissä kyllä koskaan viihtynytkään.
Jaa...a. Musta on tuntunut läpi lapsuuden, että kolmen hengen ryhmissä on aina pahimmat epäoikeudenmukaisuudet. Ja jos yhdessäkään ryhmässä, oli se sitten tyttö- tai poikaryhmä, on sellainen muita hyväkseen käyttävä kusipää, niin ongelmia tulee takuuvarmasti.
Lähetä kommentti
<< Home