BringDeathCorporation

Nocturnal behaviour osa 53; Suon silmässä

2011-07-27T19:10:00.002+03:00

Lennän maiseman yllä. Vesi on noussut niin ylös, että se on peittänyt alleen suurimman osan niemen asutuksesta. Niemi on kadonnut ahnaan meren syliin ja muuttunut hetteiseksi, arvaamattomaksi suoksi.
Katson mennyttä muistellen kuinka maailma on muuttunut toiseksi paikaksi.
Laite, jonka avulla liidän, kiidättää minut tasaisin väliajoin lähemmäs suon vetisen pinnan rajaa, rehevää kasvustoa, jonka tunkee läpi likaiselta näyttävän veden. Kun melkein uin tunkkaiselta tuoksuvan suoveden seassa, laite kohottaa minut taas ylös, ja liidän kaarevasti kohti suota.
En pidä tästä paikasta, enkä pidä tästä lentämisestä joka kiskoo minua kuin kuollutta lehteä syystuulessa.

Ajelemme autolla niemen nokalle. Maisema on kallioinen ja nousee hurjasti kuin ajelisimme vuoren rinnettä ylös. Sinä sanot että sinua ahdistaa tämä vuoristo ja en voi ymmärtää. Kerron, kuinka rakastan vuoria ja kallioita ja muistelen ala-asteen luokkaretkeä, jonka tähtikohta oli Kajsats-vuorelle kiipeäminen.
Välillä tuntuu kuin auto kippaisi ihan pian ympäri, koska nousu on niin kaltevaa. Tien vierellä vasemmalla puolella kasvaa ennen viimeistä, korkeaa nousua sankka kuusimetsä, jonka tumma syli kutsuu minua. Hämmästyn käsittämättömän suuren kuusen kohdalla. Se on kaatunut muitten kuusien syliin ja sen runko on paksu kuin maailma. Ystäväni kertoo sen kaatuneen viimeisimmän ukkosmyrskyn aikana, ja että harva kuulemma edes huomaa sitä. Ihmettelen kuinka kukaan voi olla huomaamatta sitä.

Suomaisemaa halkovat satunnaiset asutukset, osa puoliksi uponneina veden huomaan, osa seisoo huterasti hiukan vakaammalla suomaalla, sekä valtaisat suonsilmät sekä suurehkoilta lammilta näyttävät vesistöt. Jotkin suonsilmistä ovat kauhistuttavia kurimuksia, kuin maailman pintaan porattuja aukkoja, jonne vesi pyörii kontrolloimattomasti. Ne luovat imun, jota vastaan taistelen joka kerta kun joudun sellaisen lähelle. Ne saavat sisälmykseni kääntymään ympäri silkasta kauhusta. Mihin joutuisin, jos en kykenisi taistella niiden vetoa vastaan?

Lennellessäni huomaan hetteellä vilkkuvan pienen punaisen valon. Liidän sitä kohti ja poimin sen ylös. Se on hätäsignaali. Pienen pieni radio yskii rätisten ilmoille yksitoikkoista avunpyyntöä miehen äänellä. Päätän yrittää etsiä hätäsignaalin lähettäneen henkilön ja auttaa häntä. Paikallistan, mistä signaali on tullut ja suuntaan heittelehtivän lentoni kohti oikeaa suuntaa.

Olemme saapuneet kallioiselle rannalle ja ihailen autosta astuttani maisemia. Ystäväni tuntuu olevan yhä kovin ahdistunut. Meri tyrskyää herkeämättä rantakallioihin ja heittää valkoista vaahtoa ilmaan. Ryntään rantatörmälle ja kurkistelen alas aallokkoon.
"Älä mene sinne!! Tiput alas ja aallokko murskaa sinut kallioihin!!" Kuulen ystäväni huutavan aaltojen kohinan yli ja huudan takaisin etten tipu. Maailma tuntuu kallistuvan, tunnun olevan vain jalkapohjieni varassa kiinni kalliossa, tuntuu kuin koko maailma pyörisi ympäri, välillä olen ylösalaisin ja roikun kalliosta sormillani ja kaikki huutavat ympärilläni että tipun vaikka vakuutan, etten aio tippua. Vesi näyttää yhtäkkiä samealta ja uhkaavalta, liian syvältä ja näen sameudessa nousevia teräviä kiviä. Otteeni alkaa lipsua kalliosta mutta silti en ymmärrä olla kauhuissani, vaikka ystäväni kirkuu jossain lähelläni, en näe muuta kuin tuon veden kurimuksen allani. Maailma jatkaa outoa kallisteluaan ja yhtäkkiä olemme takaisin autossa, ajamme liian lujaa kiemuraista ja jyrkkää tietä alas niemen nokalta. Pelkään, että suistumme uhkaavasti lainehtivaan mereen. Se tuntuu lainehtivan kokoajan lähemmäs rantaa.

Olen saapunut ihan sen alueen reunalle, josta signaali on tullut. Alue on kiellettyä aluetta, vaarallista aluetta. En kuulu sinne, mutta olen itsepäinen, tahdon auttaa sitä henkilöä, jonka avunpyyntöön törmäsin. Aluetta ympäröi tarkasti vartioitu raja-aita, joka on korkea ja sähköistetty. Pohdiskelen hetken, miten pääsen aidan yli ilman, että saan fataalisen sähköiskun. Valjastan lentolaitteeni ottamaan sähköiskun itseensä ja rysäytän aidan läpi. Syöksyn alueella jatkuvaan suohon ja kuulen takanani alkavan nousevan ja laskevan hälytyssireenin ulvonnan. Lentolaitteeni on ylikuormittunut sähköiskusta ja juodun pakenemaan syvemmälle suoalueelle taistellen tieni läpi mudan, liejun, kasvien ja likaisen veden. Takanani rapisee ja kuulen vartijoiden äänet, he etsivät minua kuumeisesti.

Teen äkkikäännöksen sankkaan korsikasvustoon ja sukellan sen läpi kiemurtelevan uoman veteen. Yritän pysytellä mahdollisimman kauan veden alla ja haukata happea ihan kasvuston reunoilla. Karistan tehokkaasti vartijat kannoiltani ja jatkan matkaani puoliksi uiden, puoliksi rämpien melkein mangrovemetsikköä muistuttavan puukasvuston seassa. Keskellä metsää vastaani juoksee kolme ajokoiraa, jotka tuntuvat jahtaavan jotakuta, mutta minua ne eivät pysäytä. Ne juoksevat korvat ja kielet heiluen ohitseni. Jatkan matkaani kohti signaalin lähettäjää. Hätäsignaalin radioon asennettu jäljityslaite välkkyy nyt paljon tiuhempaan tahtiin, alan olla lähellä.

Veden nouseminen on aiheuttanut sotatilan maailmaan. Etsin jotakuta, joka voisi auttaa meitä pakenemaan turvalliselle maalle. Samaan aikaan koen vahvaa déja vu - tunnetta, kuin tämä kaikki olisi vain vanhaa toistoa. Kuin olisin ollut olemassa jo ensimmäisen vedennousun aikaisen sodan aikana. Tunnistan miehen, jota etsimme kun hän viheltää vanhaa laulua. Se on niin tuttu ja melkein kieleni päällä. Tunnistan sen pian, se on vanha kehtolaulu, ja sitä käytettiin ensimmäisen sodan aikana hälytysäänenä tulevalle hyökkäykselle. Alan laulaa likaisessa kafeteriassa lentokentällä laulua ja mies nyökkää minulle.
Seuraamme häntä lentokentän naistenvessaan.

Siellä kohtaamme oudon näyn. Vessatiloissa istuu vanha mies ruskeassa kangastakissa ja huopahattu päässään. Miehen täytyy olla ainakin 80-vuotias, niin ryppyinen hänen naamansa on. Hän tirkistelee meistä välittämättä kahta nuorta naista, jotka istuvat vessakopeissa pissalla ja huomaamme pian miehen vetävän ahkerasti käteensä. Tytöt nauravat vessakopeissa ja toinen heistä pieraisee kovaäänisesti ja avaa sitten oven. Tuijotamme hämmentyneinä kun tyttö alkaa seistä käsillään vessapytyn päällä ja ruiskauttaa kuirupaskat pitkin vessakopin takaseinää. Vanha mies onanoi äänekkäästi voihkien ja laukeaa sperma roiskuen vessan oville.

Tytöt sipsuttavat hihittäen pois ja kolmas tyttö tulee eräästä yksinäisestä kopista. Hänen liekinpunaiset, lainehtivat hiuksensa muodostavat pitkän ponihännän hänen selkäänsä. Naisella on päällä kafeterian työntekijän univormu ja hän hymyilee hellästi vanhalle miehelle "Senkin vanha pervo." Hän sipaisee miehen sänkistä poskea ja mies näyttää hypnotisoituneelta kuin saalis käärmeen edessä.
Nainen paljastaa pitkät, terävät hampaansa ja pureutuu miehen kaulaan rusahduksen saattelemana. Peräännymme vessasta kammottavan näyn edestä takaisin lentokentän päärakennukseen.

Saavun hiukan kiinteämmälle maalle ja huomaan sankan pajukon takana seisovan erittäin ränsistyneen talonhökkelin. Radion signaali ei enää vilku vaan pieni valo loistaa jatkuvasti. Olen saapunut avunpyynnön lähettäjän luokse.
Kiertelen ympäri hökkeliä ja sen takana olevaa rähjäistä pihaa, joka koostuu ruosteisista rautaromuista, rikkonaisista autoista ja kodinkoneista ja kanaverkolla ympäröidystä pienestä laitumesta, jolla kymmenkunta kalkkunaa hytkyttelevät uteliaina helttojaan minulle. Kukaan ei tunnu olevan likaisessa hökkelissäkään kotona, jonne uskallan kurkistaa varovaisen koputuksen jälkeen.

Seison pihalla orpona kun joku törkkää minut maahan ja heittäytyy päälleni, ilma pakenee keuhkoistani ja yritän haukkoa happea, en edes tiedä mitä tapahtui, näen vain tummaa, kunnes erotan ylläni makaavan miehen. Mies pitelee käsiäni maassa ja tunnen hänen olevan vahva, liian vahva, että voisin tapella irti hänen otteestaan. Miehen maantienvaaleat, lyhyet hiukset ovat likaiset ja hän hymyilee minulle inhottavasti. Jokin hänen silmissään kertoo vaarallisesta mielipuolisuudesta.
"Tiesin, että joku vielä tulee, mutta enpä arvannut, että ihan näpsäkän vaimon saisin!" Vedän terävästi henkeä ja yritän sanoa jotain vastaan, mutta mies iskee minua napakasti kasvoihini avokämmenellään ja korvissani soi ja en näe taas hetkeen mitään iskun aiheuttaman kivun takia.
"Minun vaimoni on sitten kuuliainen vaimo, ja tekee kuten miehensä käskee!"
Muutaman napakan lisäiskun saattelemana mies repii vaatteet yltäni ja raiskaa minut pihamaallaan raivokkaasti. Kauhuni ei tunne rajoja, tiedän, etten pääse karkuun, etten koskaan pääse pois tuon mielipuolen kynsistä. Yöllä en enää edes itke kun mies sitoo minut sänkyynsä ja raiskaa minua läpi yön aina aamun pikkutunneille asti hakaten minua samalla armottomasti. Jäjellä on vain hirvittävä kipu.

Olemme saapuneet turvaan ja meidät on ohjattu asumaan pieneen mökkiin kaupungin reunamilla. Mökki ei ole mitenkään erityisen hyväkuntoinen, mutta se välttää niin kauan kuin on kesää jäljellä. Käymme vierailulla ystäväni talolla, ja pääsen pitkästä aikaa käymään internetissä. Joku on laittanut linkin facebook-profiilini seinälle, mitä hän löysi kun googletti nimeni. Linkki ohjaa minut ylilaudan tapaiselle sivustolle, jossa on useita kuva- ja videokollaaseja elämästäni, ne on parodioitu mahdollisimman loukkaaviksi. Ensimmäinen kuvasarja kulkee nimellä "Kauniista Goottivalaaksi" ja siinä muutun ruipelosta 18-vuotiaasta lihavaksi kolmekymppiseksi minuksi. Toinen on videosarja nimeltä "Näin Goottivalas epäonnistuu elämässä" ja siinä on kuvamateriaalia elämäni synkimmistä hetkistä ja jokaisesta epäonnistuneesta suhteestani, sekä kirjoituksiani henkilökohtaisista asioistani, omaa käsialaani, kirjoista, joita kukaan ei ole lukenut. Ketjuja on monia muitakin, jotkin apinoivat wowin pelaamistani ja kuvaavat noloimpia virheitäni raideissa.
Kumma kyllä en suutu vaan pidän juttujen tekijää lähinnä naurettavana ja säälittävä ihmisperseenä, joka on onnistunut hakkeroimaan ja keräämään minusta näin mittavia tietoja ja vääntämään ne oman mielensä mukaisiksi. Kaikista eniten nauran kyyneleet silmissäni hysteerisesti videolle, joka on tituleerattu "Sekopää Goottivalas sekoilee". Siinä on minusta ilmeisesti salaa kuvattua videota, jossa pelleilen vetäen jotain roolia. Ketjun ideana on saada minut näyttämään mahdottomalta idiootilta ja tyhmältä, pinnalliselta ja surkealta ihmisrauniolta.
Puistelen päätäni ja mietin, kuka on mahtanut käyttää aikaansa tähän.

Elän hirviön vaimona. Se tuntuu pelkältä vitsiltä, koko vaimo- sana, mutta sillä tapaa hän kutsuu minua, samoin koko muu kylä, joka on täynnä sisäsiittoisia idiootteja, toinen toistaan typerämpiä ihmisiä. Tunnen olevani heitetty keskelle kauhuelokuvaa. Olemme kylällä kirjastossa käymässä, kun "mieheni" yltyy haluamaan seksiä siellä. Tiedän etten voi edes kieltäytyä. Hän vain hakkaisi minut kahta kauheammin. Olen muuttunut apaattiseksi ihmisraunioksi, mitään toivoa paosta ei ole.
Mies raahaa minut ranteesta puristaen kirjaston erääseen huoneeseen, mihin on varastoitu kirjoja, ja jossa kylän pappi kopioi jotain kirjoituksia.

Pappi katsoo miestäni hetken ja mies kertoo hänelle mitä hän aikoo tehdä minulle. Pappi innostuu ja hymyilee puoliksi hampaatonta hymyään. Hän lupaa auttaa miestäni ja kutsuu paikalle kanttorin, jonka kanssa hän aikoo auttaa ja samalla harrastaa reipasta sodomiaa toverinsa kanssa. Tunnen syvää epätoivoa, mutten voi sanoa sanaakaan. Niin mieheni heittää minut huoneen pöydälle ja virittää alleni uuden viikatteen, jonka hän osti kaupasta. Viikate painaa selkääni jos herkeän pitämästä kehoani epäinhimillisessä asennossa. Pappi ja kanttori vetävät käsiäni toiselle puolelle ja pitävät minut paikoillaan kun mieheni aloittaa raiskaamiseni innosta puhkuen. Kuulen kuinka pappi ja kanttori puuskuttavat toisiaan vasten takanani ja toivon, että kuolisin.

Herään puhelimen pirinään ja kiitän mielessäni henkilöä joka herätti minut painajaisesta, joka ei tuntunut loppuvan millään.

Kun

2011-06-07T21:40:00.002+03:00

..jokainen asia on vain epävarmaa.

..jokainen askel jonka otat, on haparoiva.

..et tiedä, mihin tämä kaikki johtaa ja vie.

Olen sinnitellyt viimeiset 15 vuotta enemmän ja vähemmän. Osa vuosista on niin huuruisia, etten muista niistä itsekään paljoa. Ne asiat, jotka muistan ovat sekavassa sopassa kelluvia rippeitä, niin kuin jonkun toisen ihmisen elämästä.
Mielikuvissani seikkailee minulta näyttävä ihminen, joka vaikuttaa kaikin puolin minulta, mutten yksinkertaisesti tunne sitä itsekseni.

Äitini on vuosikausia sanonut minulle että olen vain laiska. Varmasti moni muukin ihminen on ajatellut niin. Moni pitää minua aika rauhallisena ja seesteisenä, tai ainakin niin olen käsittänyt. Se on hienosti rakennettu valhekuva, manipulaatio, projektio jostain, joka ehkä tahtoisin olla mutta en oikeasti koe olevani.

Kärsin pahasta ahdistuksesta, tuntuu että harva ymmärtää sitä. Se on jatkuvaa, silloinkin kun se ei ole, se on taustalla kuin jatkuva tinnitus. Pahimmillaan se on tuskallinen olotila ja teen kaikkeni jotta se ei näy kenellekään ulospäin, se voi olla jopa niin paha, etten voi mennä ulos.

Minun on vaikea tarttua asioihin aika ajoin. En välttämättä kykene tekemään juuri mitään ja nekin tekemiset ovat raskaiden ponnistuksien päässä ja tuntuu, että kukaan ei ymmärrä sitä, joten en puhu siitä mitään. Tietysti se kuitenkin näkyy. Olen ammatiton 30-kymppinen nainen, jonka lapsi asuu isänsä luona ja raha-asiani ovat päin helvettiä enkä kykene tekemään töitä.

Olen taiteellisesti lahjakas ja joskus uppoudun siihen niin, että kaikki muu katoaa. Olin sitten aktiivinen tai ei, unirytmini ovat aivan toisella planeetalla ja se varmasti vain lisää kaikkeen yllä mainittuun ongelmallisuutta.

Loppukuusta minulla on aika psykiatrisen polikliniikan lääkärille, arvioinnin jälkeen. Se on vitun pelottavaa, koska arvioijalle yritin kertoa kaikesta elämässäni mahdollisimman rehellisesti, mitä en ole KOSKAAN tehnyt. Olen pitänyt tuskallista kulissiani yllä, ja pidän yhä, "normaali elämässäni" vaikka tekisi välillä repiä se alas mutta pelottaa, kuinka kävisi jos en pidäkään sitä päällä.

Arvioija ei tietysti reagoinut mihinkään kertomaani millään tavalla, eikä kaikkia aiheita edes käsitelty. Tuntui, että arviointi oli kaiken kaikkiaan melko pinnallinen. Pelottaa, mitä lääkäri sanoo. Saanko diagnoosia koskaan? Kun saan, mikä se on? Tuntuu, että tulevaisuus on täysin vieraissa käsissä, mikäli sitä on lainkaan.

Kaiken tämän keskellä minulla on valtava huoli. Romahtaako normaalin elämän kulissi ympäriltäni kokonaan? Tuntuu, ettei sitä tue tällä hetkellä mikään ja raha-asioitteni puolivuotinen alasuunteinen matka vain jatkuu ja tuntuu ettei loppua ole. "Mene töihin." -se olisi valtavan hienoa, jos se olisi mahdollista. On vaikea kuvitella, että siitä tulisi mitään tässä kunnossa. Mitä voi tehdä kun ei voi oikein tehdä mitään? Kuka auttaa? Kuka kuuntelee? Mitä voit tehdä kun on liian monta asiaa hoidettavana jota et voi hoitaa?

Tuntuu, että olen ehtynyt. Kuihtunut ja karille ajautunut. Tuntuu, että joku on kääntänyt minut "off"-asentoon.

Miksi juuri minä? Miksi minussa on vikaa.

Nocturnal Behaviour osa 52; Perijätär

2011-03-03T23:05:00.002+02:00

En tiedä miksi on niin, että he kaikki pelkäävät minua niin. Tiedän jollain tasolla, että en ole terve - että olen hullu ja siksi he pelkäävät. Ei, en suostu ajattelemaan sitä, he pelkäävät minua ja olen surullinen.

Istun nurkassa ja katson seremoniaa. Hänet kruunataan minun paikalleni. Yritän nousta ja minua tartutaan kädestä.
"Istu alas!" Mies sihahtaa minulle vihaisesti. Niin he minua pelkäävät. Rypistelen kulmiani, koska tiedän että minun pitäisi olla tuolla punaisella matolla, kruunu päässäni, valtikka kädessäni, ja silti siskoni seisoo siellä. Erehtyivätkö he henkilöstä? Olen niin kovin hämmentynyt ja todellisuus iskee hetkeksi puuroiseen, udun peittämään mieleeni ja näen itseni riehumassa väkijoukon keskellä. Revin tauluja alas, paiskon tuoleja ja huudan kuin mielipuoli - kauniisti kiharretut hiukseni monimutkaisessa asetelmassa ovat valahtaneet ympäri kasvojani, koruni roikkuvat kaulallani miten sattuu. Kaunis taftipuku on revennyt useasta kohtaa. Hulluuden väräjävä kuvajainen.

Mikaela oli koko valtakunnan perijätär, kunnes jo lapsuudesta asti satunnaisia merkkejä näyttänyt hulluus puhkesi kukkaan hänen mennessä naimisiin. Tuleva Kuningatar sekosi hääyönä ja siitä asti Hovi eli jatkuvassa pelossa. Koskaan ei tiennyt, milloin Perijätär saisi kohtauksen ja tekisi jotain väkivaltaista. Hallituksen oli pakko äänestää puoltavasti, että Mikaela todettaisiin asemaan sopimattomaksi ja hänen pikkusisarensa ottaisi Valtakunnan omakseen. Päätös oli ensimmäinen lajissaan, ja raskain mielin tehty. Mikaela oli kovasti perheensä rakastama, mutta hänen psyykkeensä tila oli liian vakava. Maria oli onneksi täysin selväjärkinen ja vakaa nuori nainen ja oli suostunut siihen, että valta siirtyisi hänelle Joulujuhlassa.

Makaan lattialla ja huudan huudan huudan huudan, heidät pitää tappaa koska se tarttuu, se on kuin rutto, kuin rutto, ja se leviää ilmassa eikä kukaan ole turvassa minä tiedän sen aivan-aivan-aivan varmasti ja tiedän, että jos lasten kurkkuja ei viilletä auki koko Valtakunta kaatuu. Se kaatuu kuin lahon syömä puu ja silloin madot leviävät koko Valtakuntaan ja kruunu, se sulaa sulaa sulaa ja minä huudan huudan huudan, potkin ja yritän päästä irti hirviön otteesta ja se hirviö kiskoo minua huoneisiimme ja siellä se levittää minuun tautiaan ja minä muistan siitä joka hetken, ihan jokaisen minä tiedän me pidimme kyytä povellamme eikä kukaan muu ymmärrä MIKSI KUKAAN EI YMMÄRRÄ ETTÄ ME KUOLEMME TÄHÄN ME - LAPSET - AIVAN KAIKKI .. on kyse vain pienistä hetkistä..

Kaikki olisi mennyt sutjakkaasti, ellei Mikaela olisi lääkityksestään huolimatta seonnut seremonian aikana. Edes hänen miehensä ei kyennyt pitämään hulluuden kouriin joutunutta naista. Mikaela heittäytyi lattialle ja kirkui suu vaahdossa kunnes hänet raahattiin huoneisiinsa seremonian loppuajaksi. Hulluuden purkaus loi synkän varjon koko juhlan ylle.

Jos kaikki onnettomuus olisi ollut siinä, olisi valtakunta ehkä selvinnyt, mutta yksi seurasi toista ja toinen kolmatta. Jo pitkään Strahnbadien valtakuntaa kohtaan juonitellut naapurivaltakunta, Eriyestes toteutti huolella suunnittelemansa hyökkäyksen illan aikana. Hovin lapset katosivat sinä iltana, ihmisten suunnatessa seremoniahallista juhlasaliin, jossa illallinen ja illan ohjelma nautittiin.

Koko Hovi oli täydellisessä kaaoksessa illan päätteeksi. Eriyestesin ampujat piirittivät linnaa ja Maria oli vaatimalla vaatinut päästä ritareiden mukana taistelun tiimellykseen. Ensimmäisten kahakoiden tapahtuessa linnan ulkopuolella Maria oli jo kadonnut taistelussa. Kukaan ei tiennyt oliko Kuningatar kaatunut vai kidnapattu vaiko vain tajuttomana puskissa tai ojissa. Oli liian pimeää nähdä. Marian ja Mikaelan serkusta Iidasta kruunattiin hätäseremoniassa sijaishallitsija luomaan jotain turvaa kansalaisille siitä, että linnassa hoidettiin asiat yhä hyvin.

Pikaisessa hätäkokouksessa armeijan johtajat, kenraali ja hänen marsalkansa lähettivät parhaimmat ja tehokkaimmat vakoojansa kostamaan Eriystesin valtakunnalle ja niin myös Eriyestes menetti ylhäistönsä lapset panttivangeiksi.

Minä näen ne ruumiit. Ne ovat kuin lakaantuneita kukkia pitkin linnan pihaa ja toivon että joku edes muistaisi kastella pihatupien kukat vielä näinä päivinä ja tiedän että hymyilen kun näen orvokkien vielä kukkivan. Täällä haisee kuolemalta ja kärsimykseltä ja mietin miten tämä voi olla totta vielä eilenhän Maria oli niin kaunis ja nyt niin kadonnut.. hänellä oli minun kruununi, miten minun kruununi voi olla kenelläkään muualla minä vannon että vedän sen irti vaikka joutuisin vetämään koko pään irti. Katson Iidaa. Hän seisoo keskellä pihaa ja sitten istuu väsyneesti tuolille ja minun kruununi on hänen päässään. Hänen korpinmustat hiuksensa ovat niin kaunis varjo, enkä tahdo vetää hänen päätään irti joten hiivin lähemmäs ja yritän hymyillä..

Sijaishallitsija Iida oli tehnyt ratkaisun. Eriyestes oli valmis neuvottelemaan oman valtakuntansa ylhäiset lapset Strahnbadin lapsiin, ja oli tehty alustava sopimus, että vaihdon jälkeen allekirjoitettaisiin rauhansopimus. Sijaishallitsija Iida oli koonnut ryhmän hakemaan lapset turvallisimmasta paikasta jonka hän vain oli keksinyt. Hovin noidat olivat ottaneet yhteyttä henkiin ja pyytäneet turvallista piilopaikkaa lapsille toiselta tasolta ja henget olivat olleet suotuisia.
Iida ja hallituksen tärkeimmät vaikuttajat sekä hullu kuningatar Mikaela miehineen astuivat noitien kutsumaan alukseen matkaamaan vedenalaiseen turvapaikkaan.

Alus lensi korkealla taivaalla valtakunnan läpi aina Itäiselle merelle asti ja jokainen aluksessa oleva näki syvän, tumman veden johon alus syöksyi korkealta kuin luoti ja he pidättivät henkeään kauhuissaan.
"Älkää huoliko, te voitte hengittää vedessä." Hovinoita sanoi ja he huomasivat hengittävänsä vettä kuin ilmaa. Alus ajalehti unenomaisesti veden alla syvemmälle ja syvemmälle rosoista kallionreunaa alas. Se pysähtyi pienen oven tapaisen luukun eteen ja noidat kutsuivat veden henkiä avaamaan luukun lukon.

Katson kuinka alus sukeltaa alaspäin ja näen sodan uhrit kalliolla vedenpinnan yläpuolella. Muumipeikko ja Nipsu olivat ensimmäisiä uhreja ja nyt Nuuskamuikkunen ja Muumipappa taistelevat verisesti ihmissusiolentoja vastaan. Pian he häviävät, sillä niitä on liikaa.. hampaat repivät heidän ihoaan ja näen verijäljet kalliolla. Muumista ei ole jäljellä enää kuin luuranko
En tiedä keitä he ovat enkä tiedä mistä tiedän heidän nimensä ja miksi se tuntuu oudolta että heidän ruumiinsa makaavat kalliolla.. kuolema on ollut ahkera taisteluiden ajan valkyriat kantavat ruumiiden sielut Valhallaan ja minä matkaan alas alas alas alas noitien kutsuman aluksen sisuksissa ja silti leijun kuin ajatuksen haiven pilvien seassa ja putoan alas alas alas alas ja näen kauhistuneet ilmeet tovereitteni kasvoilla kun alus syöksyy veteen..

Turvapaikan käytävät ovat tyhjät. Äänet kulkevat oudosti vedessä kun he huutavat lapsia. Henget toivat heidät tänne ja nyt vain muistot asuttavat tyhjiä huoneita ja käytäviä ja halleja. Mihin lapset ovat kadonneet? Sijaishallitsija Iida on kauhuissaan ja hallituksen vaikuttavat jäsenet hermostuneita ja Kuningatar Mikaela näyttää valmiina sekoamaan minä hetkenä hyvänsä.
Noidat patistavat heidät takaisin alukseen ja he palaavat ylös kalliolle. Jokainen on yhtä mieltä siitä, että täytyy selvittää, mihin lapset ovat joutuneet. Henki, joka lupasi turvapaikan oli nimeltään Ayleena - ilman hengetär. Noidat johdattavat kaikki piiriin ja siirtävät taioin heidät henkien kotoon.

He katsovat odottavasti miespuolista henkien sihteeriä joka vaitonaisesti kohauttaa hartioitaan kun noidat pyytävät päästä Ayleenan puheille. Hän ojentaa heille vanhan puhelimen ja luettelon, josta Ayleenan numero löytyy. Sijaishallitsija Iida istuu päättäväisesti pöydän ääreen.
"En lakkaa soittamasta, ennen kuin sieltä toimistolta vastataan." Iida sanoo teräksenlujalla äänellä kun vastaaja vastaa.

Katselen ympäriinsä henkimaailman toimistohelvetissä. Kaikkien kasvot ovat niin vakavat ja tunnen kuinka täälläkin, olemisen toisella tasolla hulluus hiipii kohti etsiessään minua. Tahdon juosta näitä portaita ikuisesti kun katson huoneen takaiseen rappusten sekamelskaan, jonne sihteeri katoaa korkea silinterihattu päässään. Jokin tärisee taskussani. Kopeloin hetken takkini taskua ja nostan pienen puhelimen ja vastaan siihen vihreästä napista (en tiedä miksi teen niin enkä tiedä mikä tuo on, tuo outo laite) sieltä kuuluu isoveljeni ääni (minulla ei ole isoveljeä) ja hän kuulostaa oudolta ja kysyn mikä on hätänä (vaikkei minulla ole isoveljeä?) ja hän sanoo ettei mikään mutta en anna periksi vaan kysyn tarvitseeko hän apua, tarvitseeko hän minua (minulla ei ole isoveljeä, ei varmasti ole!) ja hän alkaa itkeä ja hän sopertaa tarvisevansa minua ja alan itkeä myös ja lupaan tulla pian (ihan varmasti, minulla ei ole isoveljeä!!) lasken puhelimen alas ja katson hämmentyneenä huoneessa olevien kasvoja enkä tunne ketään..

Neiti Talviunen Puuroiset Mietteet

2011-03-01T14:25:00.002+02:00

Niin.

Tämä deittailu on kuulkaas aika stressaavaa ihmiselle. Tuntuu, että joudun kiistelemään sisäisen moraaliolentoni kanssa joka päivä, ja se on outoa koska yleensä olen ollut sen kanssa aika hyvissä väleissä - mitä nyt aika ajoin ollaan vähän yhteen otettu, ellei jopa ristiin menty.

On pakko tutustua potentiaalisiin ihmisiin sen verran, että osaisin sanoa, että ovatko he oikeasti sellaisia ihmisiä joihin voisin kuvitella ihastuvani. Jollakin tapaa se myös tuntuu aivan mahdottomalta. Ehkä minut sittenkin todella rikottiin, voisiko se olla mahdollista? Toivon että ei ole. Ja silti, tunnen että tulee kestämään pitkän aikaa, että uskallan ihastua.

Yleisesti vihaan ihastumista, koska se on niin valheellinen tila. Ihmisen psyyke tosin tuntuu vain toimivan niin, että ensin tulee ihastus, sitten vasta ne syvemmät fiilikset. Niin kuin se olisi tarpeellinen vaihe toiseen rakastumisessa.

Olen kohdannut ihmisiä jotka tahtovat silittää minua. Se tuntuu uppo-oudolta. Se tuntuu.. se tuntuu.. En tiedä miltä se tuntuu ja silloin pelästyn koska en toisaalta tunne mitään vaikka se fyysisellä tasolla tuntuu mukavalta. Kuin en uskaltaisi tuntea psyykkisellä tasolla mitään kun joku koskettaa minua. Niinkö paljon hänen ehti tehdä vahinkoa? Se kauhistuttaa.

Pohdin myös, että kuinka nopeasti minut ehtisi taas totuttaa läheisyyteen, läheisyyden kaipuuseen. Totunko siihen vasta kun minulla herää jotain lämpimämpiä, syvempiä tunteita? Yksi asia ainakin on selvää.. Tarvitsen kärsivällisen ihmisen, joka ymmärtää sen, että minulle on tapahtunut paljon kaikkea. Joka ymmärtää, että kyllä, minä kärsin masennuksesta. Jonkun joka uskaltaa joskus potkia minua tarttumaan asioihin.

Toisaalta tuntuu imartelevalta, että niin moni tahtoisi minut, mutta tavallaan kyyninen paska sisälläsi sanoo, että ne ovat vain sanoja, että kukaan ei tarkoita sitä oikeasti. Ne sanovat niin vain saadakseen sen, mitä tahtovat. Täytyy tehdä salapoliisintyötä saadakseen selväksi itselle ovatko ne vain silmälumetta, kauniita sanoja ilman merkitystä.

*Haamuilee takaisin väsyneeseen todellisuuteen*

Ja pelkään

2011-02-23T01:48:00.002+02:00

Olen taas sen äärellä. Melkein ihan sanaton, mutta koskapa ne minulta loppuisivat? Harvat ovat ne kerrat, että minut oltaisiin tosissaan sanattomaksi saatu.
On vähän jäänyt tämä päivittely. Unia näen yhä, mutta tuli taas sellainen poukama, jossa ne katoavat sen sileän tien kun nousen ylös, vain jokin harmajava käsitys jää.

Tein tuossa jokin aika sitten jotain itselleni varsin uskaliasta ja erilaista. Päätin opetella päästämään irti ja siirtyä eteenpäin. Se on aina yhtä vaikeaa mutta alkoi tuntua siltä, että oli sen aika.
Nyt olenkin sitten taas niin sanotusti "Jännän äärellä".

Parisuhteet.. Mmmh. Ne ovat minulle pelottavia. Aina ovat olleet. Etenkin nyt hänen jälkeensä, sillä hän runtoi ja tuhosi ja poltti sen mitä ei osannut rikkoa. On ollut raskasta yrittää tunnistaa hänen tekemänsä vahinko ja yrittää kertoa itsellensä, ettei pidä enää antaa sitä valtaa hänelle, että se on kaikki nyt mennyttä. Kovasti silti pelkään yhä sitä, että hänen onnistui tartuttaa minut. Myrkyttää tunteeni, tehdä minusta samanlainen. Tunteeton. Toivon ettei niin käynyt. En halua elää kyynisyyden aikaan saamassa kuoressa lopun ikääni, vaikka tämä maailma tuntuu sitä yrittävän tehdä joka käänteessä missä vain saa tilaisuuden.

Uuden äärellä. Se pelottaa. Se pelottaa ihan vitusti. Hän on kohtelias, mukava ja lämmin ihminen. Hänen kanssaan aika joskus ikään kuin katoaa ja yhtäkkiä havahtuu että hei, eikös pitänyt mennä nukkumaankin. Tuntuu hyvältä löytää sellaista .. yhteyttä. Ja silti se pelottaa.
Mietin, mitkä ovat hänen vikojaan? Ovatko ehkä minun vikani jossain vaiheessa liikaa hänelle? Onko hän jo ihastunut? Näkeekö hän vain ne kaikki hyvät asiat minussa ja ohittaa ne huonot asiat pelkällä olan kohautuksella ja pian sitten ne ryömivätkin perässä ja havahduttavat hänet että hemmetti, oliko se sittenkin noin hankala?

Mitkä ovat minun vikojani? Ovatko ne todella sitten niin hirveitä? En tiedä. Jollekulle ne voivat olla yhdentekeviä, ja toiselle ne voivat lohkaista väliin valtameren.

Olen hiukan epävarma.
Joskus olen pelokas.
Olen rääväsuinen ja tykkään hiukan shokeerata.
Olen masentunut ja usein ahdistunut.
Stressaan helposti ja silloin sulkeudun kuoreeni.
Olen vähän laiska ja vähän kuriton itseni suhteen.
En saa unta tarpeeksi aikaisin ja nukun liian pitkään.
Vihaan kun minulta vaaditaan jotain ja silloin helposti kapinoin sulkeutumalla.
Motivaationi yhteiskuntakelpoisuutta kohtaan on pyöreä nolla.

Kaikkea tätä en tietysti ole kokoajan. Mutta joskus jopa pelottavan usein. Ne tulevat aalloissa ja laskevat puroina pois. Joskus ne satavat ripotellen ja joskus ne tulevat kuin pyörremyrsky. Nytkin on monta virallista asiaa, jotka minun pitäisi hoitaa ja tiedän jo olevani muutaman asian kanssa pulassa ja ei, minua ei vain yksinkertaisesti kiinnosta. Ne asiat vain ahdistavat minua ja minun ei tee mieli edes puhua niistä saati pyytää apua, mitä saattaisin nyt tarvita.

Ja kaikesta huolimatta tämä toiveikkuus.. se kasvaa kuin kukka läpi betonilaatan. Se on ihmeellistä. Koska joskus elin ilman toivoa.

Nocturnal Behaviour, osa 51; Saatanan Kakarat

2011-01-01T20:52:00.002+02:00

Kartano oli valtava lasipalatsi, keskellä vilkasta kaupunkielämää. Se seisoi jämäkästi, uudenaikaisena mutta silti kovin uhkaavana rinteessä, levittyen rinteen päälle korkeana, torneineen.
Se oli minun työpaikkani.
Edellinen lastenhoitaja oli lopettanut työnsä vain kahden päivän jälkeen, tiesin sen juoruista ja muista huhuista, joita liikkui kaikkien lasten kanssa työskentelevien parissa. Siellä kartanolla ei ollut kyllä kaikki kohdallaan. Lapset olivat hankalia, vanhemmat kaupungin arvostetuinta kermaa, vaikutusvaltaisia, törkeän rikkaita. Lapset kävivät koulua kartanossa, kotiopettajan opettamana, eikä kukaan tiennyt, kuka se ihminen oli.

Kartanon työntekijät asuivat kartanolla, eikä kukaan tiennyt heistä juuri mitään, paitsi sen, että he olivat hiljaisia ja jäyhiä kun heitä näki kaupungilla toimittamassa asioita.

Astuin sisään suureen eteishalliin ja ovi kolahti raskaasti takanani kiinni. Kaikkialla oli kauhistuttavan synkkää siitä huolimatta, että tilat oli sisustettu erittäin modernisti ja että lähestulkoon kaikki seinät olivat paksua, karkaistua lasia.

Hiljainen ja erittäin jähmeä palvelija saattoi minut kartanonherran toimistoon, jossa jykevä, hyvin päättäväisen oloinen mies istui tumman puisen työpöydän ääressä. Hänen ikäänsä oli erittäin vaikeaa arvioida. Hän oli komea, mutta ei silmiinpistävä, muutakuin olemukseltaan. Hänestä huokui jotain voimaa, josta en oikein ottanut selvää mitä se oli.

Sain työpaikan lyhyen haastattelun ja briefingin jälkeen, ja kartanonherra, lasten isä, johdatti minut lastenhuoneeseen. Osa nuoremmista lapsista istui kiltisti tietokoneiden ääressä ja tekivät kaiketi koulutehtäviään. Kaksi alle kouluikäistä lasta rakentelivat rakennussarjalla jonkinlaista arkkitehtuurista rakennelmaa keskustellen matalilla, melkein kuiskaavilla äänillä.
Koko tilanne tuntui oudolta ja absurdilta, koska jos lapset olivat näin kilttejä, miksi olin kuullut pelkkiä kauhutarinoita ja miksi edellinen hoitaja oli lopettanut vain kahden päivän jälkeen? Lapsia oli yhteensä seitsämän, mutta tilassa oli vain kuusi.

Lapset olivat kohteliaita ja esittelivät hiukan jopa ujosti itsensä minulle kun isä esitteli meidät toisillemme. Viimeinen lapsi, Aleksander, oli kuulemma kartanon tiluksilla skeittailemassa, tapaisin hänet myöhemmin. Aleksander oli vanhin lapsista, 12-vuotias ja isänsäkin mukaan erittäin vaikea tapaus. Isä varoitteli minua ja toppuutteli, etten saisi antaa periksi pojalle, joka varmasti yrittäisi kaikki kamalimmat temppunsa kanssani.
Lupasin pistää kovan kovaa vastaan.

Tapasin Aleksanterin ensimmäistä kertaa vasta seuraavana päivänä. Poika odotti minua huoneeni ulkopuolella ja katsoi minua päästä varpaisiin kun halpaa makkaraa. Hän ei sanonut mitään. Pojalla oli vaaleat, puolipitkät hiukset, joka tuntui oudolta, koska isä ja muut lapset olivat erittäin tummia väritykseltään. Sitten Aleksander sylkäisi päälleni. Tuijotin poikaa hetken pöyristyneenä ja sitten tartuin poikaa korvasta kovasti ja raahasin huutavan ja riehuvan esiteinin istumaan lasiportaikon nurkkaan.
"Mietipäs siinä, miten käyttäydytään."

Aleksanteri oli juuri niin hankala lapsi mitä isänsä oli povannutkin.. potenssiin kymmenen. Poika keksi koiruuksia ja täysvaltaisia julmuuksia ja inhottavuuksia niin luovasti, että eniten hämmästyin sitä, miten poika tuhlasi älyllisen potentiaalinsa siihen, että niskuroi. Poika niskuroi isällensäkin yhtälailla, kiusasi sisaruksiaan ja erityisesti hän vihasi minua. Hän oli päättänyt verisesti että ajaisi minut pois kartanosta.

Pysyin kartanossa lastenhoitajana melko pitkään. Jaksoin raskasta tehtävääni tasan kaksi kuukautta, jonka aikana rökitin Aleksanteria kuin vierasta koiraa hänen tekemien pahuuksien takia. Muut lapset pelkäsivät ja kunnioittivat minua, koska näkivät, ettei minulle kannattanut alkaa kenkkuilemaan - he näkivät miten suoraselkäisesti kohtelin Aleksanteria, vaikkei lähestulkoot väkivaltainen periksiantamattomuuteni pojan suhteen tuottanutkaan lainkaan tulosta.
Tehtävääni teki hankalammaksi se, että kartanon muut työntekijät suorastaan jumaloivat Aleksanteria, hänessä oli jotain outoa valovoimaisuutta, jota hän jakoi kyllä heille. Minuun, isäänsä ja sisaruksiinsa hän suhtautui kuin täysin eri olentoihin. Lasten äitiä en ollut koskaan vielä edes nähnyt, hän kuulemma sairasti, ja joutui viettämään aikaansa vuodepotilaana.
Usein kun tukistamisen tai korvasta vetelyn jälkeen talutin kiukkuilevan Aleksanterin lasiportaisiin istumaan, löysin pian sieltä istumasta jonkun kartanon toisen työntekijän, joka lohdutti ja leperteli nyt muka krokotiilinkyyneliä itkevälle pojalle. Kaikki yritykseni saada poika käyttäytymään valuivat hukkaan.

Lopullisesti kyllästyin, kun eräs työntekijöistä antoi 12-vuotiaan pojan käyttää vaippaa, kun poika oli tahallaan kussut vessanlattialle minua kiusatakseni, kun minulla oli kiire hoitamaan asioitani. Poika oli manipuloinut työntekijän uskomaan, että minä estin poikaa menemästä vessaan ja ties mitä valheita oli se pieni käärme luritellut.

Kaappasin pojan matkaan, revin häntä hiuksista lasiportaikkoon, vanhaan tuttuun paikkaan istumaan ja otin vaipan pojalta pois.
Kymmenen minuutin päästä löysin taloudenhoitajan istumasta poika sylissään portaikossa ja vihani kuohahti. Huusin mielipuolisesti naiselle, ettei kukaan enää saisi koskea poikaan, eikä edes puhua hänelle - että he tuhosivat yritykseni saada poika käyttäytymään.
Nainen lähti naama vihasta punaisena ja tiesin, mitä hän sanoisi muille työntekijöille. Katsoin virnuilevaa Aleksanteria, joka kuiskasi, "siitäs sait, vitun huora, nyt kaikki vihaa sua."

Se oli viimeinen pisara. Silmissäni suorastaan sumeni. Marssin suorinta tietä kartanonherran toimistoon ja sanoin etten enää jaksanut yrittää. Että kaikki yritykseni olivat turhia, koska Aleksanteri onnistui kääntämään kaiken päälaelleen sekunneissa ja oli saanut muut työntekijät ryhmittäytymään minua vastaan. Sanoin, että en yksinkertaisesti voinut enää jatkaa, olin liian turhautunut.
Hän vaikutti hyvin surulliselta päätökseeni, ja yritti saada minut vielä jäämään. Olin kuitenki päättänyt. En enää jaksanut. Sitäpaitsi.. Aleksanteri ja vihamieliset työtoverit eivät olleet ainoat syyt..

Kartanossa oli jotain hämärää. Kiltit lapset, ilkeä Aleksanteri. Sairasteleva, täysin näkymätön ja kuulumaton äiti. Outo isä, josta kukaan ei osannut sanoa, mitä hän itseasiassa teki työkseen, tosin joskus Aleksanteri oli satuillut minulle, että isä oli alamaailman vaikutusvaltaisin gansteri. Se kuitenkin kaihersi takaraivossani, sillä kartanossa oli paljon paikkoja jonne ei saanut mennä. Talossa oli yksinkertaisesti jotain.. outoa. En tuntenut oloani siellä enää turvalliseksi.

Kartanonherra oli hyvin surullinen päätöksestäni lähteä, sillä hän kehui minua lastenhoitajana maasta taivaaseen, joka tuntui oudolta, koska tiesin kasvatusmenetelmäni olleen epätavallisia Aleksanterin suhteen. Hän kutsui paikalleen myös isänsä, joka asui Kartanon yhdessä siivessä vaimonsa kanssa, en ollut koskaan nähnyt kartanonherran äitiä, ja vain muutaman kerran hänen isänsä, joka oli aivan käsittämätön ihmisjärkäle. Joka kerta kun olin nähnyt hänet edes kaukaa, ihmettelin, miten sellainen olento saattoi olla olemassa.
Mies oli kuin repäisty marvelin sarjakuvasta, hän oli käytävän levyinen, valtava järkäle mieheksi, joka liikkui aina tumma puku päällä, sikari kädessä. Mies ei ollut lihava, vaan valtava. Raamikas oli naurettava käsite tuon.. seinän kohdalla.

He eivät saaneet minua pyörtämään päätöstäni lähteä kartanosta. Joten he yhteistuumin päättivät, että he saattaisivat minut huomenna ulos. Se tuntui oudolta. Olisin tahtonut lähteä välittömästi, mutta he vaatimalla vaativat, että siihen tarvittiin oikeat seremoniat, piti odottaa huomiseen.

Kartano tuntui ylettömän painostavalta lähtöpäätöksen jälkeen. En saanut unta koko yönä huoneessani, vaan pyörin vuoteessa onnettomana. Toisaalta tuntui pahalta jättää nuoremmat lapset tyhjän päälle, uuden lastenhoitajan hoiviin, joka todennäköisesti päättäisi lähteä kahden päivän aikana, kuten tuntui olleen normikäytäntö ennen minua. Toisaalta en saattanut odottaa, että pääsisin vapaaksi. Siltä se tuntui, että pääsisin vapauteen.

Aamulla kartanonherra itse tuli herättämään minut, tai noutamaan minut huoneestani, sillä olin ollut hereillä koko yön. Olin hyvin hämmentynyt, sillä myös kartanonherran isä oli mukana. Sekä vaimot, joita en koskaan ollut nähnyt. Teki tiukkaa pitää naama peruslukemilla, sillä en voinut estää katalaa ajatusta pyörimästä mielessäni "ei ihme, etteivät he paljoa liiku ihmisten ilmoilla.."
Vaimot olivat pelottavia kopioita toisistaan, kartanonherran äiti tietysti vanhempi versio poikansa vaimosta. He olivat kummallisia ihmispökkelöitä. Muodottomia naissäkkejä, joita tuskin naisiksi tunnisti muista kuin vaatteista. Molemmilla oli lyhyet poikamaiset hiukset, nuoremmalla mustat, vanhemmalla raudan harmaat. Molemmilla tuntui olevan sama kyttyräselkä, sekä roikkuva, iloton naama. Vaimot löntystelivät kuin lehmät miestensä takana.

Kartanonherran isä otti käteni ja piti sitä oman kätensä päällä, taputellen lohduttuvasti kättäni toisella kädellään. Kartanonherra taas käveli AIVAN selkäni takana, melkein kiinni minussa, käsi olkapäälläni. Se tuntui oudolta, liian intiimiltä. Miehet kehuivat minua kovasti, kertoivat pitkällisesti siitä, kuinka heitä harmitti se, että koin työni niin hankalaksi että halusin lähteä. He sanoivat, että olin jo perhettä, että olin paras lastenhoitaja, jota heillä koskaan oli ollut ja että lapset jumaloivat minua. Miesten puheet olivat niin lämpimiä ja melkein humoristisia, että minulle tuli sellainen olo, että tahdoin kiemurrella.

Matka etuovelle oli ahdistava. Koko talo tuntui hiljaiselta, lukuunottamatta miesten jatkuvia ylistyksiä ja yrityksiä saada minua jäämään. Kieltäydyin peräänantamattomasti, halusin jo pois. Sitten etuovi aukesi. Kaupunki marmoriportaitten päässä tuntui kaukaiselta ja oudolta asialta. Aurinko paistoi, mutta oli jotenkin silti todella pimeää.
Miesten äänet tuntuivat melkein hukkuvan ulkoilmassa ja kaupungin pienessä hälyssä. Kaikki tuntui jotenkin.. epäaidolta. Tajusin sen vasta kun jalkani osuivat katukiveykselle rappusten alapäässä. Se ei tuntunut betonilta jalkojeni alla. Kävelin puulattialla, tiesin että kävelin puulattialla, että olin yhä sisällä.
Kartanonherran hengitys tuntui kuumana niskassani, hänen suuri kehonsa melkein tuliselta vasten selkääni, vanhemman herran kädet puristivat omaani, johdatellen minua eteenpäin.

Kaikki vaistoni kirkuivat minulle, että en ollut ulkona, että sitä ei tapahtunut, paitsi näköni. Näköäni huijattiin. Aloin pikkuhiljaa tajuta, että näin kuvaelmaa, joka istutettiin mieleeni. Samalla hetkellä kun tuo taju tilanteesta alkoi valjeta minulle, myös kuvan mieleeni istuttava tajusi ymmärrykseni.
Vaikka näin kaiken, kuin olisin seissyt yhä suorassa, tunsin, että kartanonherra taivutti ylävartaloni kovakouraisesti alas, pidellen kiinni toisella kädellä lantiostani. Vaikka näin, että vanha herra piti kättäni, tunsin kuinka molemmat käteni vedettiin taaksepäin kivuliaasti, ja jotain terävää viillettiin pitkin käsieni sisäpintaa ja kuinka kuuma veri alkoi valua. Huusin kun tunsin kuinka kartanonherra nosti hameeni, veti alushousuni tieltä pois ja työntyi sisääni väkivaltaisesti.

"Sinä olet nyt osa perhettä, sinä olet osa meitä."

Se oli riitti. Tiesin olevani jossain kartanon alakerrassa, alueilla, jonne en ollut saanut astua. Minut initioitiin perheeseen. Samalla, kun minuun istutettiin pahuuden siemen, tai ehkä sitä vain rohkaistiin kasvamaan, vereni valutettiin pois. Mutta se korvattiin, se korvattiin silkalla pahuudella ja kylmyydellä. Olin minä, mutta en ollut enää sama minä.

Uni muuttuu hämäryydeksi ja pimeydeksi ja pelottaviksi, tunteettomiksi tapahtumiksi, joita seuraan ulkopuolisena niihin. Minusta tehdään osa perhettä, osa Saatanan perhettä. Aleksanteri oli hänen poikansa. Muut lapset olivat äitinsä lapsia, melkolailla yhdentekeviä Hänelle. Aleksanteri oli se, joka perisi hänen asemansa. Ja Aleksanterin kiintymys minuun oli ollut ratkaiseva tekijä. Saatana oli tunnistanut minussa jotain hänelle kuuluvaa siitä, kuinka hänen poikansa uskalsi paljastaa totuuden itsestään minulle, ja kuinka minä olin uskaltanut sivaltaa kun minua sivallettiin.
Minut lähetettiin pois kartanolta. Saatana sanoi, että olin Aleksanterille aivan liian tärkeä. Minun piti kasvaa voimissani, että voisin suojella häntä kun hän kasvaisi. Minusta tuli nuoren demoninalun henkivartija. Piileksin pimeydessä ja varjoissa ja vahdin hiljaisuudessa.

Kun Aleksanteri täytti 18, sain luvan näyttäytyä nuorelle miehelle. Saatana oli minusta hyvin ylpeä, minä olin ristiriitaisissa tunteissa. Samaan aikaan vihasin koko helvetillistä sotkua johon olin joutunut, toisaalta nautin siitä, että työtäni arvostettiin niin. Että olin niin korkealla Saatanan silmissä.
Aleksanteri oli kaahaamassa uudella autollaan kaupungilla ja näin mahdollisen vaaratilanteen. Ajoin moottoripyörälläni sateisessa yössä hänen autonsa perässä ja kurvasin sen vierelle. Koputin ikkunaa ja Aleksanterin jännityksestä hohkaavat silmät vilkaisivat minua. Kypärä peitti kasvoni ja nostin visiirin ja vinkkasin hänelle yhtä väritöntä silmääni.

Aleksanteri iski jarrun pohjaan ja kurvasin eteenpäin, tietäen, että aiheuttamani järkytys sai pojan tiputtamaan nopeuden ja säästymään pahalta loukkaantumiselta. Tiesin myös, että Aleksanteri ymmärsi kaiken minut nähdessään. Ymmärtäisi minne olin kadonnut. Ymmärsi, mitä minä merkitsin.

Heräsin.

Bitter, Saddest part of me

2010-12-19T11:08:00.002+02:00

Sinä sanoit että olit tosissasi kiinnostunut.
Sinä sanoit kaikenlaista, jonka perusteella sinusta sai kuvan.

En tiedä mihin se ihminen katosi, jonka tapasin silloin ensimmäisellä kerralla. En tiedä mitä tapahtui niille kaikille puheille, sanoille, joita me vaihdoimme suunnattomasti ennen sitä ja vielä sen jälkeenkin.

Sinä sanot aina että minulla on kauhean huono itsetunto. Yritit rutata minusta väkipakolla esiin jotain, mitä ei ole aina olemassa. Sinä vaadit, että hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin olet, tai lähtisit enkä enää kuulisi sinusta. Teitkö sinä saman? Yrititkö edes? Koska sinä sanoit ne sanat ensin.

Koko syksy on ollut henkistä sodankäyntiä itseni kanssa ja sinun kanssasi, sinun vaatimustesi kanssa. Joka ikinen asia, josta me puhuimme, muutti maagisesti muotoaan täysin päinvastaiseksi. Mikä taikatemppu!

Kaiken aikaa minä vain toivoin lapsenomaisesti, että se vielä muuttuisi takaisin. Koko ajan minä ihmettelin miksi sinä aina ihmettelit viattomuuttani ja nyt ymmärrän. Viattomuuteni oli uhraukseni sinulle. Sinä kiersit joka muurin jonka pystytin ja jokaisen, jota et voinut älyllä kiertää, rynnit pelkällä väkipakolla läpi. Pistit minut tanssimaan tulisilla hiilillä ja tökit minua kunnes räjähdin ja sitten tökit lisää ja pistit minut avautumaan. Teit jotain, mihin kukaan muu ei koskaan ollut pystynyt.

Olin niin naiivi. Uskoin että teit sen siksi, että todella halusit niin lähelle minua. Että sinä teit sen, koska sinulla oli niin vahvoja tunteita minua kohtaan. Sinä teit sen koska pystyit, koska sinä osaat tehdä sen ja olet siinä hyvä.

Menen rikki kuin ohut lasi.

Särjyn kuin lasi joka heitetään seinään.

Olen herkkä, tunteellinen, syvällinen, pohtiva, hiukan hajamielinen ja kaukainen. Olen höperö ja taikauskoinen ja mietin liikaa. Olen varovainen, hiukan hiljainen ja nautin ihmisten seurasta.
Herkkyyteni ei ole heikkous.
Tunteellisuuteni ei ole heikkous.
Itsetuntoni ei ole täydellinen, mutten ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi sellainen. Minun on vaikea pitää itsestäni, koska tiedän millainen olen, enkä aina haluaisi olla sellainen.
Depressiivisyyteni on heikkous.
Pelkoni on heikkous.

Ehkä en sitten ollut sitä, mitä ajattelit vaikka luulen ainakin yrittäneeni antaa todenmukaisen kuvan itsestäni. Minä en tiedä mitä sinulle tapahtui.
Joten sanoit, että tahdot olla vain ystäväni, ettet ole enää ihastunut, että se oli haipunut. Se sattui valtavasti, koska minun toiveikkuuteni on ylläpitänyt ihastustani. Eikä se tunne katoa, vaikka toivon että se menisi pois.

Nyt kun en enää ole sinun, sinä puhut minulle päivittäin. Sinä aloitat keskustelun minä en. Ennen se meni aina toisinpäin. Nyt sinä haluat että laulan sinulle. Nyt sinä puhut tunteista. Nyt sinä keskustelet kanssani, et paasaa minulle.

Kuinka kehtaat.

When Shit Hits the Fan

2010-12-09T02:04:00.002+02:00

Olen aina erityisesti pitänyt tuosta sanonnasta. Koskaan en tosin pidä siitä, mitä se todellisuudessa tarkoittaa, kuulostaa hauskalta, tuntuu.. no, siltä kuin paskaa lentäisi tuulettimeen.

On tässä ollut taas monenlaista, kohkausta, saatana. Ajattelin, että paras kirjoittaa jotain muutakin kuin pelkkiä unia, vaikka ne varmasti kertovat omaa karua tarinaansa.

Luulen, että olen saavuttanut tietynlaisen välinpitämättömyyden tilan. En nyt sitten osaa sanoa lainkaan, onko se hyvä vai huono - kai siinä on omanlaista levollisuuttaan. Aika näyttää, niin kuin aina etc etc muuta samantapaista paskaa.

No paskaa, sitähän aina riittää. Tällä kertaa finansiaalisessa muodossa enemmän kuin haluaisin myöntää, joten ei puhuta siitä. Taidan nyt tyytyä tähän maton alle lakaisuun tässä aihelmassa, poissa silmistä, poissa mielestä. Ja onhan minulla yhä tämä tavallaan osa välinpitämättömyyttä parhaimmillaan; "asiat aina järjestyvät". Mutta kun se on totta. Stressaamallahan se ei ainakaan parane. Teet sen minkä voit, milloin voit.

Tämä selkä nyt aiheuttaa ahdistusta eniten tällä hetkellä, niin kuin aina kaikki terveyteen liittyvä. Kun se alkaa rakoilla, tulee oma kuolevaisuus mieleen ihan eri tavalla ja toisaalta siinä on tietynlaista vapauttavaa henkeäkin. Tässä hengessä ostin ensimmäisen savukeaskini. En aio nyt mitenkään puolustella tätä tekoa tai selitellä. Minä vain totean, ostin savukkeita, poltin yhden. Huomenna poltan toisen. Korsteeniksi ei ole tarkoitus alkaa.

Olen monella tapaa irrottautunut vanhoista uskomuksistani, osa pitää yhä toiveikkaasti kiinni, ajatellen, että otan ne vielä takaisin. No, kaiken oikeellisuuden nimissä, joskus on hyvä pitää tiettyjä asioita "avoimina", mutta kun lopullisesti ymmärsin elämässäni vallinneen aivopesumenetelmän, täytyy sanoa, että vedin siitä aikamoisen kokoiset herneet nokkaani.
Että sen seurauksena tuli sekin ajatus, että ehkä on vaan parempi olla kuuntelematta liikaa muita ja todeta asiat itse. Kai siinä on osittaisesti sitäkin, että elää niin kuin olisi viimeinen elämä jonka elät. Olen aina kovasti nimittäin uskonut siihen, että sielu vaeltaa. Valitettavasti joudun nyt todeta, että omalla tavallaan se on hemmetin kaunis ajatus, toisaalta hirvittävä, sillä siihen sisältyvät kaikenlaiset henkiset karman lait, joista on kirjoitettu ja varmasti vielä jaaritellaan monet sadat opukset.

Onko olemassa jotain ehdotonta, absoluuttista totuutta kuitenkaan sillä tavalla, että sen voisi sanoiksi painaa? Hmm.. sehän on melkein filosofinen ja teologinenkin pohdinto - josta voisi jaaritella, ja onkin jaariteltu tämänkin blogin elossaoloajan verran. Yhteen johtopäätökseen olen tullut, tämä on minun elämäni. Jos minä tahdon polttaa tupakan, minä poltan tupakan. Sitä ei tarvitse selittää, tai pyytää anteeksi, karman laki ei tule ja läpsäise minua naamaan sen takia.

Ja koska voisin nyt tästä samaisesta aiheesta jaarittaa vaikka koko loppuyön, teen ainakin puolittaisesti viisaan päätöksen mennä nukkumaan.

Hyvää yötä.

Nocturnal Behaviour osa 50: Keltaisen Linnun Kirous

2010-11-29T14:04:00.002+02:00

Elämäni on hyvin monimutkaista.

Perheeni on hylännyt minut ja elän yksin, kiertäen maata impulssien mukaan. Seuraan tarkoin minulle annettuja vihjeitä ja ohjeita. Jos en noudata niitä, vajoan katatoniseen tilaan, en voi puhua, tuskin liikkuakaan.
Impulssit, joiden mukaan toimin, eivät ole omiani.
Sanon sitä keltaisen linnun kiroukseksi.

En muista miten se kaikki sai alkunsa, mistä lintu tuli ja miksi. Miksi se valitsi juuri minut? Mitä se loppujen lopuksi tahtoo tästä kaikesta? Tuntuu, että olen oikeudenmukaisuuden epäoikeudenmukainen uhri.

Se ilmestyy aina tielleni kun se tahtoo jotain, silloin en voi kieltäytyä enkä kääntyä pois, minulla ei ole vapaata tahtoa. Jos joku esittää kysymyksen tai pohtii ääneen jotain asiaa, keltainen lintu saattaa pakottaa minut lupaamaan, että selvitän asian. Ja kun olen selvittänyt mysteerin, lintu tulee, vie ääneni, osan sieluani ja kehoni putoaa katatoniseen koomaan.

Olin ollut samalla paikkakunnalla jo melko pitkään. Siellä oli paljon salaisuuksia, asioita, joita keltainen lintu tahtoi minun selvittävän.
Eräs mies oli rakastunut minuun kun olin selvittämässä erään hänen tuttavansa ongelmaa. Olin pääsemässä ratkaisuun kun mies pyysi minua treffeille hänen kanssaan ja jouduin kieltäytyä häveliäästi. Tiedän että mies on ymmällään käytöksestäni, mutta miten hän voisi ymmärtää, minkä mukaan elämäni määräytyy?
Hän on niin pettynyt kun kieltäydyn, että sydäntäni vääntää. Olisin niin tahtonut sanoa kyllä, koska pidän hänestä aivan yhtä paljon.
Seuraavana päivänä ymmärrän viimeisen johtolangan ja ratkaisen "asiakkaani" ongelman. Myös minuun rakastunut mies on siellä. Hän katsoo minua kuin toivoisi minun nyt myöntyvän treffeihin kun työt on tehty. Sydämeni alkaa hakata nopeammin ja tiedän, että minun täytyy päästä pois - keltainen lintu vie minun sieluni taas pian.

Livahdan paikalta ja lähden pyörällä niin nopeaa karkuun kuin vain pääsen. Toivon taas pääseväni karkuun keltaista lintua, vaikka tiedän sen todellisuudessa olevan mahdotonta.
Pyöräilen hurjasti pitkin metsätietä kun silmäni tavoittavat keltaisen pilkahduksen sivutieltä. Ei. Keltainen lintu on löytänyt minut.
Se tanssii kuin väräjävä kuvajainen, hohtaen kultaa, kirkasta keltaista ja oranssia kuin pieni aurinko ja laulaa ja sen ääni tavoittaa minut.
Huomaan tiellä edessäni minua kohti ajavan punaisen auton. Se on hän, mies joka on rakastunut minuun. Kasvoni valahtavat valkoisiksi ja rukoilen, ettei hän näe, yritän kääntyä ympäri mutta keltaisen linnun laulu tavoittaa minut juuri silloin.
Näen miehen ilmeen kun putoan hidastetusti pyörän satulasta ja tuuperrun maahan.
Tiedän, että hän näkee linnun tanssivan takanani. Sitten se katoaa.

Makaan maassa kykenemättä liikkua. En koskaan pysty liikkua juuri kun lintu on saanut minut. Tuijotan suoraan eteeni kun hän ryntää nimeäni huutaen autosta.
Hän on hämmentynyt ja yrittää saada minua virkoamaan. Hänen kauhistuneet silmänsä tuijottavat suoraan omiini, jotka vaikuttavat siltä, etteivät näe mitään.
Hän nostaa minut ylös, vilkuillen ympärilleen ja vie minut autoonsa.
Pikkuhiljaa automatkan aikana alan virota. Hän huomaa kun räpytän silmiäni ja katson häntä tiiviisti.
Hän aloittaa kysymystulvan ja aukaisen suuni ja yritän vastata, suustani karkaa vain vaimea linnun laulu, epätoivoinen huuto, joka kuulostaa kaukaiselta. Mies säpsähtää ja pysäyttää auton. Linnulla on ääneni ja kyyneleet valuvat kasvoillani, en voi edes selittää. Käteni ja jalkani ovat vielä täysin toimintakyvyttömät.
Tuntuu siltä, kuin jokin raskas lepäisi päälläni, enkä voi toimia.

Hän ajaa meidät motelliin paikkakunnan reunamilla ja vie minut sisälle ja vuokraa meille yhteisen huoneen. Hän selittää minulla olevan sairauskohtauksen ja hän istuttaa minut aulassa olevaan nojatuoliin.
Motellia pitää nuorehko pariskunta, jolla on varhaisteini-ikäinen poika, joka riitelee isänsä kanssa tiskin takana olevassa huoneessa. Kuulen keskustelun vaimeasti kun isä tivaa pojalta, missä tämän säästölipas on. Poika kiistää tietävänsä ja isä luovuttaa ja uskoo poikaansa, että lipas on kadonnut.

Vaatimus on kuin salama sisälläni ja se repii hermojani ja henkäisen tuskissani. Mies kiirehtii luokseni, kysyen mikä on vialla. Tuijotan mitään näkemättä sivulla aukeavaan käytävään. Nousen ylös salamoiden kiitäessä sisälläni, se on pakoite ja kehoni suorastaan kouristelee kun pakoite liikuttaa minut avoimen huoneen ovelle. Mies seuraa minua hämmentyneenä. Katson huoneeseen ja siellä leijuu yksi keltainen sulka. Menen huoneeseen ja poimin sen ylös.
"Lipas. Minun pitää selvittää missä lipas on" Sanon ääneen ja mies tuijottaa sulkaa kädessäni kalpeana. Keltainen lintu tahtoo minun selvittävän tämän ja olen saanut ääneni takaisin.
"Mistä tässä on kysymys, Susan?"
Katson miestä surullisena ja alan selittää parhaani mukaan.
Lopulta istumme motellin baarissa ja saan vihdoin tarinani loppuun. Painan pääni uskaltamatta katsoa häntä.
Mies tarttuu leukaani ja nostaa kasvoni.
"Minä rakastan sinua siitä huolimatta. Minä autan sinua tästä lähin selvittämään nämä asiat. Linnun on jätettävä sinut rauhaan joskus. Ja vaikka se ei jättäisi, minä pysyn rinnallasi."
Hän suutelee minua kun alan itkeä.

Esittäydyn motellin omistajille yksityisetsivänä ja kerron kuulleeni heidän kiistansa ja sanon kiinnostuneeni asiasta. Mies esittäytyy kolleganani ja miehenäni. Juttelen pojan kanssa säästölippaasta. Siellä oli aika paljon rahaa. Näkökenttäni vilkkuu täynnä punaisia sulkia kun puhun pojalle. Poika vaikuttaa kiltiltä ja mukavalta, mutta hän on valheita täynnä. Jopa hänen paitansa kauluksesta tursuaa punaisia sulkia. Jossain on jotain mätää.

Lopulta pojan tarina alkaa saada erikoisia käänteitä alkaessani selvittää lippaan katoamista. Pojalla on vähän ystäviä, kolme poikaa jotka käyvät samaa koulua hänen kanssaan. Äidin mielestä muut pojat ovat huonoa seuraa, isän mielestä pojat ovat poikia. Näen muut pojat kerran motellilla ja heidän yllään sataa purppuroita sulkia.
Katson motellin omistajan poikaa ja hänen paidan helman alta tunkee yhä verenpunaisia sulkia. Vihje on kuin tuskallinen piikki aivoissani, hirvittävä vaatimus. En ymmärrä mitä se tarkoittaa ja tiedän että minun täytyy kyetä pääsemään totuudesta perille.

Lippaan mysteeri kiertyy auki pikkuhiljaa. Yksi vaihe kerrallaan pojan vastaukset ovatkin täyttä palturia, ja vastaus toisensa jälkeen paljastan totuuden, kunnes se lopulta paljastuu.
Pojat olivat koulussa sopineet siitä, että he keräisivät rahaa ja maksaisivat paikalliselle hämärämiehelle, että hän tappaisi opettajan vaimon. Vaimo oli syyttänyt poikia siitä, että he sotkivat heidän talonsa. Motellin omistajan poika vihaa opettajan vaimoa. Siihen ei ole erityistä syytä. Pojan mielestä niin tylsä, ruma ja kamala ihminen ei ansaitse elää. Säästölipas on luolassa kaupungin reunamilla, missä pojat olivat sopineet tapaavansa murhamiehen.

Kohtaan pojan yksin, yrittääkseni selittää pojalle, että hän ei voi päättää toisen elämästä tai kuolemasta, että hänellä ei ole siihen oikeutta. Haluan tietää, miten niin nuori poika voi ajatella, ettei toisella ole oikeutta elämään.
Poika on täysin tunteeton ja kylmä kun yritän puhua hänelle. Hän on puumajassaan ja juttelen hänelle seisten korkean puun runkoon hakatuilla lankuilla. Punaiset sulat ovat vaihtuneet vihreiksi, nyt näen sen, mitä poika on todellisuudessa. Täydellisen tyhjä tunteista, empatiasta ja inhimillisyydestä.
Pojan silmät ovat jäänkylmät.
"Nyt kun sinä tiedät totuuden minusta, sinunkin pitää kuolla."
Poika nostaa majassaan olevan jääkiekkomailan ja hutkaisee minua sillä päähän.
Koko maailma pyörii ja putoan, käteni tarttuu epätoivoisesti majaan johtavan aukon reunaan ja roikun siinä avuttomana kun isku sekoittaa päätäni.
Näen keltaisen linnun tanssivan taivaalla ja kuulen sen laulun, ei! Ei vielä, ei nyt!
Poika valmistautuu lyömään minua uudestaan ja hänen nuorilla kasvoillaan on hirvittävä, julma hymy.
Alan huutaa ja suustani kuuluu vain linnun huuto, kimeä kiraus. Olen selvittänyt mysteerin ja keltainen lintu on vienyt taas sieluni, en hallitse kehoani, tunnen kuinka voimani pakenevat keltaisen linnun mukana, joka lentää kauemmas taivaalla ja toivon epätoivoisesti että joku kuulee huutoni.
Maila laskeutuu raskaasti päähäni, silmissäni mustenee ja tipun.

Hän sai minut kiinni. Hän kuuli huutoni ja tunnisti linnun äänen ja hän arvasi mitä tapahtui. Olen täysin jähmettyneessä tilassa vaikka kuulen ja näen. Tuijotan tyhjästi eteenpäin, kun vanhemmille selviää pojan todellinen luonto. Heidän tuskansa korventaa minua, mutta kun poliisiauto ja ambulanssi kaartavat motellin pihaan, tiedän, että näin on parempi. Ehkä poikaa on nyt estetty tekemästä kauheita asioita tulevaisuudessa.

Ambulanssimiehet eivät saa minua virkoamaan ja mies lupaa pitää minusta huolta. Hän valehtelee sujuvasti, että minulla on harvinainen hermostollinen tauti, joka aiheuttaa tällaisia halvautimiskohtauksia ja että palaudun pikkuhiljaa.

Ajamme päämäärättömästi eteenpäin, kunnes keltainen lintu tuo minut taas takaisin.

Nocturnal Behaviour osa 49: Selviä hengissä, Puolusta itseäsi, Petetty!, Tapa tai Kuole, Julma Kosto, Muista se mitä et halua muistaa.

2010-11-22T18:00:00.004+02:00

Liu'un sisään ja ulos unesta ja tietoisuudesta, joka vaihtelee todellisuuden ja unen maailmoitten välillä. Hengitän, tiedostan, kuinka vääntelehdin todellisuudessa kun unessa minulle tapahtuu pahoja asioita..

1: Selviä hengissä.

Postapokalyptinen maailma. Vain harvat ovat selvinneet hengissä maapallonlaajuisesti levinneistä ärhäköistä tautiepidemioista. On jo pimeää ja olen yksi niistä harvoista, jotka ovat elossa ja taistelevat hengissä pysymisestä. Olen ollut sen tehtaan takana jo aika kauan, se on kohtuullisen turvallinen paikka. Tehtaan sisällä on vain viisi työntekijää, jotka pyörittävät sitä. He eivät näe minua koska olen vain osa varjoja, enkä minä tahdo törmätä muihin ihmisiin. Harvat ja valitut ovat vaarallisia näinä päivinä, osa on tautien infestoimia, osa muuttunut väkivaltaisiksi selvittyään siitä yhdestä taudista, osa on vain itsensä raunioita. Muuta ei ole kuin tämä selviäminen. En ajattele, en tunne. Katson pimenevää taivasta, se näyttää oudolta, liian tummalta, liian värikkäältä silti. Jos minä vielä tuntisin, niin ajattelisin että siinä on vikaa ja se ahdistaisi minua. Suljen silmät ja nukun.

2. Puolusta itseäsi.

On jo kirkas päivä kun herään. Kissoja on valtavasti, ne selvisivät hengissä tautiepidemioista, toisin kuin niin monet ihmiset. Ne ovat tulleet villiksi selvitessään yksin, niin kuin monet ihmisetkin.

Tehtaan takana olevat valtavat sorakasat olivat hyvä paikka piileskellä vaikka ne kuhisivatkin kissoja. Ne olivat ympäröineet minut kun nukuin, valmiina hyökkäämään. Pikkuhiljaa ne hiipivät lähemmäs ja olin valmiina. Tätähän tapahtui alati.
Mouruten ne hyökkäsivät ja heittelen ne kauemmas mouruten itsekin kuin kissa. En ymmärrä sitä sillä tavalla, minulla ei ole muistikuvia että olisin ihminen. Minä vain selviän.
Lopulta kissat luovuttivat ymmärtäessään että tämä iso nisäkäs oli vallannut niiden reviiriltä oman reviirinsä, antaen silti niiden kulkea sillä, jos ne eivät häirinneet tätä nisäkästä.

Hyppään suurelle, litistettyjen pahvilaatikoiden täyttämälle rekkalavalle nukkumaan taistelun jälkeen, sillä niiden keskellä on pehmeä nukkua. Tehdas on tänään erityisen hiljainen, kauempana vain yksi kone siirtelee soraa kasoihin. Kaivaudun puolittaisesti pahvilaatikoihin ja lipsun taas verkkaiseen uneen.

3. Petetty!

Uni unen sisällä. Tuntuu kuin minua katseltaisiin. Varjo peittää auringon hetkeksi ja käännän kylkeä ja nukahdan syvempään.

Herään kun minua ravistellaan.
"Hei, herää tyttö!" Joku repii olkapäätäni ja mouruan kuin kissa takaisin, sihisen ja puolittaisesti unen vallassa hyppään kauemmas. Ihmiset huoneessa tuijottavat minua ja tuijotan takaisin.
"Se on mennyt hulluksi." Joku sanoo. Ihmetyksekseni tajuan ymmärtäväni muiden nisäkkäiden puhetta ja lopulta pikkuhiljaa tajuan että minäkin olen ihminen. Trauma sai minut unohtamaan sen ja hetken oli vain selviytyminen. Nousen hitaasti päkiöiltäni seisomaan, muut näyttävät varovaisilta.
"Ei.. olen.. kunnossa." Puhuminen tuntuu uppo oudolta suussani, sanat ovat puuroisia ja vaikeita muodostaa. Jokin häilähtelee muistini reunoilla mutten saa siitä otetta, nykyhetki on tärkeämpi. Ymmärrän että minut on petetty, minut on löydetty ja viety jonnekin. En tiedä miksi.
Huoneen yksi sivu on peililasia ja kauhistun nähdessäni kuvajaiseni. Vaatteeni ovat likaiset rääsyt ja hiukseni ovat melkein rastoilla. Kasvojeni poikki kulkee kammottava haava, se alkaa hiusrajastani, kulkee otsan kautta vasemman silmäni sisäkulmasta poskea pitkin leuan rajaan asti. En muista lainkaan mistä olen sen saanut. Se on hiukan tulehtunut, enkä ole kiinnittänyt sen aiheuttamaan kipuun huomiota ollenkaan.
Yritän hiukan katsoa sitä peilistä ja irvistän. Muut ihmiset näyttävät kauhistuneilta. Hekään eivät ole erityisen puhtaita, mutta paljon puhtaampia kuin minä.
"Sinulla on tainnut olla rankkaa." Yksi vanhempi nainen sanoo ja tuijotan häntä sanomatta mitään. Eräs mies pyörittelee silmiään. "Meillä kaikilla on ollut." Muut nyökkäilevät. Käsite säälistä on minulle täysin outo enkä ymmärrä mitä ihmiset tekevät. Nyökkään vain ja yritän hiukan setviä hiuksiani.
"Muistaako kukaan miten me jouduimme tänne?"
Kukaan meistä ei muista. Ihmiset näyttävät pelästyneiltä.
Ovi aukeaa huoneen perällä ja kirkkaassa valossa kylpevä käytävä näyttää kutsuvalta. Kukaan ei liikahdakaan, kunnes jostain kaiuttimen tapaisesta kuuluu ääni.
"Poistukaa huoneesta. Teillä on päivä aikaa selvittää rata ja selvitä hengissä. Vain yksi voittaa."
Vanhempi nainen alkaa itkeä ja muut näyttävät vain ilmeettömiltä. Eräs mies tarttuu naista päästä ja vääntää, kuuluu äänekäs napsahdus ja kaikki ihmiset lähtevät rynnimään käytävään. Hiivin perästä ja tekeydyn näkymättömäksi, kaikki "kissan" aistini naksahtavat taas päälle.
Muistan, että ihmisiä kannatti välttää. Julma maailma on synnyttänyt julmat huvit niille, joilla on valtaa muiden yli.

4. Tapa tai kuole.

Melkein päivä on kulunut. Tiedän, että vain se mies joka tappoi vanhan naisen jo alusta on hengissä minun kanssani. Olen pelannut ovelasti, en ole itseasiassa tappanut vielä ketään, olen hiipinyt kissana varjoissa ja nähnyt kuinka muut ovat taistelleet toisiaan vastaan. Tiedän oveluuden voivan viedä minut voittoon, selviytyminen on minulle tärkeää, teen sen huolellisesti, en väkivalloin, kuten tuo mies.
Hän seisoo aivan allani valmiina astumaan edessä olevaan huoneeseen. Olen kyyryssä metallirakennelmien päällä korkeassa käytävässä. Mies ei edes käytä vaistojaan tajutakseen, että olen niin lähellä häntä. Mies astuu huoneeseen, sen näköisenä, että on valmis tappelemaan vaikka koko maailmaa vastaan.
Kaksi minuuttia ja huoneesta alkaa kuulua huutoa ja taistelun ääniä. Kuten arvelinkin, pelissä on aina loppuvastustaja. Joku, joka todella osaa taistella. Miehen kauhunhuudot olisivat sydäntäsärkevää kuunneltavaa jos ajattelisin sitä sillä tavalla. Lopulta ne loppuvat.
"Heidi ********, sinä olet selvinnyt hengissä viimeiselle vastustajalle. Et voi paeta enää taistelua."
Luulen, että nimellä tarkoitetaan minua, vaikkei se herätäkään minussa mitään tunteita. Tiedän vain, etten ole pakoillut taistelua vaan säästänyt voimiani ja valinnut taisteluni hyvin.
Laskeudun alas metallirakenteilta ja hiivin kohti huonetta.

5. Julma kosto.

Huoneessa on väliseinä ennen suurempaa tilaa. Haistan ilmassa verta ja sen rautainen tuoksu täyttää tilan. Täällä on taisteltu ennen tuota miestäkin, joka äsken kohtasi loppunsa. Julmat huvit ja niineestepäin.. Tiedän, että tätä taistelua ei hiiviskelyllä voiteta. Nyt on edessä brutaali kaksintaistelu. Vedän henkeä ja astun sisään suurempaan tilaan.
Näyttämö on maalattu ruosteen punaisella. Verta on lentänyt pitkin ja poikin seiniä, lattiaa, kattoa. Katson valtavaa miestä joka seisoo keskellä tuota hirvittävää näytöstä. Sen taudin runtelemat kasvot kielivät mielipuolisuudesta, joka on jäänyt jäljelle taudin näivetettyä sen aivot. Se urisee ja puhkuu minut nähdessään lähes innokkaasti, varmaan kuvitellessaan sisukseni sen kaulakoruna vain hetken päästä. Tiedän, että voimissa en voita tuollaista hirviötä, mutta oveluudessa pesen sen mennen tullen.
Otus rynnistää minua kohti ja tuntuu kuin koko huone tärisisi sen raskaiden askelten mukana. Liu'un sen alle kun se huojauttaa nuijamaiset kätensä minua kohti, kaapatakseen minut tappavaan syleilyynsä, ja samalla kun se rynnistää ylitseni, tartun kynsilläni sen housun riekaleisiin ja kamppaan otuksen.
Se kaatuu lattialle rysähtäen ja murahtaen ja nopeasti heitän kankaanriekaleen sen nilkkojen ympärille ja pakenen sen käsien ulottuvilta.
Se nousee ylös ja yrittää singahtaa perääni mutta kamppautuu uudelleen jalkoihinsa asettamani ansan takia. Kynsin pikaisesti sen silmiä ja liikun kauemmas olennosta. Nyt se on todella vihainen, veri valuu pitkin sen naamaa ja se näyttää ällistyneeltä.
Tiedän, että tämä tulee olemaan väsytystaistelu.
Tanssiessani hirviön kanssa jotain syttyy sisuksissani, raivokas tarve, raivokas viha koko tilannetta kohtaan, kun tavallaan palaudun lisää, vaikka käytänkin selviytymistaitojani. Lopulta olen saanut muilutettua hirviömiehen huoneen perälle, ikkunarivistölle, ja tavallaan kietonut sen omien vaatteidensa riekaleitten verkkoon. Hirviö on puolustuskyvytön.
Etsin nopeasti huoneesta kaikki köydeksi kelpaavat riekaleet ja sidon olennon kiinni rautapalkkeihin, jotka työntyvät lattian sementistä esiin kuin rikkinäiset hampaat. Näen rikkaat ja etuoikeutetut, jotka katselevat vain metrien päässä olevan toisen kerrostalon ikkunoista esitystä. He ovat puhtaita ja hienostuneita ja ilmeisen kauhistuneita siitä, että olen vanginnut olennon, jota nähtävästi kukaan ei ole vielä voittanut.
Punahehkuinen raivo korventaa sisuksiani ja korvani humisevat hirviön huudoista ja adrenaliinista joka virtaa suonissani ja tuijotan ikkunasta ihmisiä, todellisia hirviöitä tässä pelissä.
Mieleeni juolahtaa ajatus, jonka ymmärtäisin järkyttäväksi jos kykenisin ajattelemaan sitä sillä tavalla. Tungen vaateriekaleen hirviön suuhun vaimeentaakseni sen ärinät ja revin sen vaatteet irti, jättäen silti sen paikoilleen sitovat vaateriekaleköydet paikalleen. Ihmiset tungeksivat lähemmäs ikkunaa, ne haluavat nähdä kaiken.
Nain kiimaisesti kiihottuneen hirviömiehen kanssa ja revin kynsilläni haavoja sen ihoon. En näe enkä tunne enää mitään muuta kuin tuon raivon ja kiiman ja sen hetken. Tarpeen repiä ja raastaa ja tuhota.
Orgasmin räjähtäessä sisuksissani putoan lattialle hirviön sylistä ja isken nyrkilläni ikkunan säpäleiksi. Tartun verisellä kädellä sirpaleeseen ja viiltelen sen avulla hirviön peniksen irti ja heitän sen katsojia kohti. Kuulen vaimennettuna kuinka ihmiset kirkuvat. Taidan kirkua itsekin.
Jokin räpsähtää kiinni minuun ja menetän tajuntani.

6. Muista se mitä et halua muistaa.

Herään harmaantuvaan auringonpaisteeseen. Joku ravistelee minua olkapäästä ja hypähdän kauemmas kauhuissani, ei taas uusi peli, eihän.
Hitaasti silmäni alkavat toimia ja katselen hätääntyneenä keski-ikäistä miestä hiukan kuluneissa vaatteissa, mutta kohtuullisen siisteissä sellaisissa.
"Ei hätää.. yritin vain herättää sinua."
Tarkastelen itseni hädissäni. Veri on pesty minusta, samoin lika. Päälleni on puettu tavalliset, hiukan kuluneet vaatteet. Mies katselee minua hiukan surullisesti. Hän näyttää pelottavan ystävälliseltä, hiukan väsyneeltä.
"Missä minä.. olen." Mutisen, käteni puristelevat ahdistuneesti mekkoani. Muistan mitä tein sille hirviölle ja sappi polttaa kurkkuani. Hitaasti ymmärrän että ympärillämme on muitakin ihmisiä. Samanlaisissa, hiukan kauhtuneissa vaatteissa olevia, kohtuu puhtaita, kiltin näköisiä ihmisiä. He kaikki näyttävät hiukan eksyneiltä ja kovin väsyneiltä.
Olemme jonkin suuren rakennuksen parkkipaikalla, katoksen alla. Parkkipaikalla on kolme likaista bussia, joihin lastataan tavaraa. Ymmärrän että rakennus on vanha supermarketti. Taivas näyttää utuiselta.
"Oletko kunnossa?" Mies tulee lähemmäksi ja koskettaa kättäni ja säpsähdän. Hän tarttuu hiukan kovemmin minua kädestä ja puristaa rohkaisevasti. Mies hymyilee surullisesti ja yritän nyhtää kättäni irti hänen kädestään.
"Toivoisin ettet pelkäisi minua niin kovasti. Me kuitenkin olemme nyt naimisissa."
Tuijotan miestä suu auki ja tunnen täriseväni. En ymmärrä mistään mitään. Vilkuilen ympärilleni ja näen vanhan supermarketin ikkunasta kuvajaiseni, kasvojeni kauhea haava on hoidettu, ja se on yhä punainen, mutta jo arpeutumassa. Koskettelen kasvojani vapaalla kädelläni. "Olet silti kaunis mielestäni, Heidi." Mies sanoo ja silittää toisella kädellä hiuksiani.
Yritän änkyttää kysymystä kun bussien luota kävelee meitä kohti mies armeijan puvussa. Hänellä on kädessään papereita ja kynä. Hänellä on ankara ilme.
"Uudelleenasutusprojekti nro. 14, ryhmä 5, valmiina ryhmittäytymään kuljetusajoneuvojen luokse.." Armeijamies alkaa luetella nimiä ja ihmiset asettuvat parijonoon busseja kohti. Hän sanoo myös minun nimeni ja ilmeisesti mieheni nimen ja hän nostaa minut hellästi ylös asfaltilta. Tärisen jaloillani ja minua heikottaa.
Muistot palautuvat tuskallisen hitaasti mieleeni. Se, kuinka jouduin taudin hirviöksi muuttaneen naisen hyökkäyksen kohteeksi siellä kadulla kun etsin jotain. Sain haavani kasvoihini silloin, vaikka sain tapettua naisen. Silloin menetin itseni ja aloin vain selviytyä. Muistan pelin, taistelun hirviön kanssa ja päivät villiintyneitten kissojen kanssa ja kuinka minut vietiin sieltä, ne pukumiehet. Ne veivät minut peliin. Muistan kuinka minuun ammuttiin tainnutusnuoli kun olin voittanut. Hämäriä mielikuvia siitä kuinka minua vietiin paareilla pitkin sairaalamaisia käytäviä, pestiin, haavat hoidettiin, rokotettiin, tutkittiin, yritettiin saada minua puhumaan mutta olin vain shokissa.
Sitten muistan sen. Lääkärin, joka katseli papereitani.
"Potilas nro 4761. Nainen, valkoihoinen. Nimi, Heidi *******, 29 vuotta. Yksi lapsi, Kristian ********, poika, 5 vuotta. Kadoksissa.."
Alan täristä hillittömästi ja jotain märkää valuu kasvoillani. Mies, joka pitelee minua yrittää kysyä mikä on vialla. Alan taistella häntä vastaan holtittomasti. Huudan sanattomasti ja yritän päästä irti.
"KRISTIAN!!! KRISTIAN!!!" Huudan uudestaan ja uudestaan kunnes ääneni särkyy ja huudan silti yhä. Tuntuu kuin kehoni olisi täynnä lasinsiruja, valtavia ja raastavia. Mies pitelee minua hiljaa, hänen kasvonsa ovat niin surulliset. Yritän päästä irti mutta hänen otteensa on hirmuisen vahva. "KRISTIAN!!!!!"
Minä olin etsimässä Kristiania. Niiden ensimmäisten räjähdysten jälkeen kun kaikki oli vain sekavaa. Koska en löytänyt Kristiania mistään. Ja sitten minä unohdin, kaiken traumatisoimana ja aloin vain selviytyä.
Kristian oli yhä kateissa. Kristian on vain viisi vuotta. Olisiko hän voinut koskaan selvitä tällaisessa maailmassa yksin? Olisiko? Minun piti löytää hänet, minun oli pakko.
"KRISTIAN! KRISTIAN!!!" Kirun mielipuolisesti ja itken ja mies ei päästä minua irti. Armeijamies tuijottaa minua vihaisesti muttei sano mitään. Kaikki ovat menettäneet niin paljon. Yksi joka on menettänyt jotain ei ole mitään uutta. Kukaan ei käske minua olemaan hiljaa ja huudan tuskissani, mutta minua ei päästetä irti.
Lopulta mies yrittää vaimentaa minua silittämällä hiuksiani lisää.
"Rauhoitu Heidi, ajattele tulevaa lastamme. Rauhoitu nyt, ole kiltti."
Tuijotan miestä suu auki, ja kyyneleet valuvat pitkin kasvojani. Haavaa kasvoissani kirvelee niiden suolaisuuden takia.
Tuijotan mielettömänä horisonttiin, ja vaikerran nyt hiljaa. Menetyksen tuska on aivan liikaa, enkä minä tahdo toista lasta vaan tahdon Kristianin, minun poikani, minun rakkaan poikani.
Eikä se ole sen miehen lapsi, vaan sen hirviön siittämä.

Herään.

We are eating ourselves up

2010-11-15T20:56:00.002+02:00

Lueskelin tuossa puolijärkyttyneenä noita hurjia keskusteluja kiusaamisesta, mitä nyt on myllytetty isolla pyörällä mediassa. Sitten luin tavallaan asian ytimeen kohdistuvan Uguksen blogikirjoituksen, vaikka aiheesta poikkeaakin.

Tätä minä olen pohtinut jo hetken.

Miksi kaikesta tehdään ylianalyyttistä? Tavallaan tuntuu, kuin epäonnistumisemme ihmiskuntana on nyt laajennettu massaan, venytetty syynääväksi verkoksi kaikkien ylle, pyritty ottamaan jokainen tähän tukalaan tilanteeseen. Ja mitäkö tarkoitan ihmiskuntana epäonnistumisella? No, periaatteessa en osaa täysin selittää sitä koska kyse on niin isosta kokonaisuudesta, että vaistoan palasia sieltä täältä enkä osaisi sanoa mistä tämä kaikki on edes lähtenyt.

Selvää on kuitenkin se, että jossain kohtaa jotain outoa on tapahtunut, kun puhumattomuus on vaihtunut siihen, että kaikki tabut ja vaikeat asiat tuodaan esille ilman työkaluja ja vaadittavaa älykkyyttä ymmärtää niitä asioita ja puida niitä asioita niin että kaikesta siitä hulabaloosta olisi todellista hyötyä.

Joku sanoo jotain väärin, jonkun sanoja vääristellään ja yhtäkkiä ovat käsittämättömät määrät ihmisiä nousseet barrikadeille huutamaan toinen toistaan kovempaan, ilman todellista halua selvittää tilannetta, vain saada oma äänensä kuulumaan kaikista kovimpaa. Minä en siihen ala. Minä selvitän ne asiat mitkä voin itse omassa elämässäni selvittää, koska minulle on selvää, että tätä ei tule hetkeen vielä tapahtumaan isommassa mittakaavassa.

On aivan vitun pelottavaa, että kaikkeen on aplikoitu tämä järjetön täydellisyyden haku. Ylianalysointi ja tarve tehdä kaikesta tavallisestakin jotain älyttömän ihmeellistä. Jos olisin yhtään vainoharhaisempi ihminen, voisin melkein kuvitella, että tällaisella yritetään kansainvälisesti kääntää huomiota pois jostain paljon tärkeämmästä, kuka tietänee ja ketä kiinnostanee, kun pitää olla täydellinen suhde, täydellistä seksiä, olla täydellinen perheenjäsen, täydellinen työntekijä, täydellinen koululainen, täydellinen kuluttuja ja täydellinen, piste.

Ei siis helvetti mitä paskaa! Tänään minä itsekin pysähdyin tätä ajattelemaan. Maailma ei ole täydellinen, eikä koskaan tule olemaan. Me emme tule keksimään täydellistä kasvatusmenetelmää, me emme kykene tekemään täydellistä yhteiskuntaa, emme sitten millään, emme näillä eväillä. Miksi haihatella sen perään mitä ei voi olla. Utopistinen unelmointa voi olla hauskaa pakoilua todellisuudesta, mutta jossain vaiheessa on pakko vetää pää ulos perseestä ja tajuta se, että niin ei vain ole.

Minä en aio antaa kuin yhden ohjeen ja vain itselleni.
Elä - Ajattele - Tunne - Toteuta.

Nocturnal Behaviour osa 48; Pieces of a Puzzle

2010-11-08T17:07:00.002+02:00

Palasia siellä täällä. Häipyviä mielikuvia, tunteen häiveitä, harmaita ja utuisia ja kuin välähdyksiä strobovalon välkkeessä.
Kasvot, jotka vaihtuvat kun vilkaisee muualle.

Kävelemme pitkin vanhaa metsätietä. Keskellä kasvaa heikosti jo ruohoa. Vieressä virtaa vuolas koski. Sinä kerrot tarinaa metsässä asuneista ihmisistä, kylästä niemen nokassa, joka hylättiin kauan sitten, vain aaveet kulkevat kallioilla.

Kosken kohina peittää alleen lehtien havinan kovassa tuulessa. Tiedän, että ylösviettävän ja kaartuvan tien takana alkaa se kylä, että siellä on vain epäelämää. On virhe astua enää askeltakaan ja silti en voi estää uteliaisuuttani.

Tuulenpuuska tarttuu hiuksiini ja repii minut erilleen tästä tajunnasta. Ajaudun kuin mitätön hiukkanen paikassa jossa ei ole mitään, ja silti kaikki.

Talo on maalattu näkymättömäksi. Sen sisällä asuu vain aaveita, kuiskauksia, pelkoja ja sanomattomia kauhuja. Unohdettuja asioita maailmojen laidoilta. Jo se, että lähestyn tuota taloa nostaa iholleni kylmiä väreitä. En voi mennä sen sisälle, mutta minua ajetaan kuin karjaa. En tahdo mennä. En tahdo mennä. En tahdo avata ovea. En kykene astumaan ja minut nostetaan kynnyksen yli kauhujen keskelle.

Kierin levottomasti ajatuksesta toiseen, tajuan olevani hereillä ja että joku hengittää vieressäni ja hänen kätensä on ihan kyljessäni kiinni ja liu'un takaisin usvien takaiseen maailmaan.

Olemme taas lapsia juoksemassa alas mäkeä. Ne ovat taas meidän perässämme ja minä tiedän että nyt on kiire, että on päästävä kauemmas, että meitä ei saa nähdä tässä paikassa. Se on liian myöhäistä jo, he huutavat takanamme. Me juoksemme lujempaa. Sinä kompastut rinteessä.

Me kävelemme pitkin soraista maantietä. On keskikesä, kuuma ja tukahduttava ilma. Oli suunnitelmia. Ajatuksia ja kaikenlaisia toiveita. Ajattelimme tehdä sen tänä iltana, enkä voi muistaa keneltä kuulin siitä ohjelmasta.
Että sitä ei voi katsoa ilman että tulee hulluksi ja haamut hakevat sinut pois ja muutut yhdeksi niistä. Sinä puristat videokasettia tiukasti pienessä, hikoilevassa kädessäsi ja me kierrämme kukkulan kautta kotia.

Avaan oven ja tiedän että portti toiseen maailmaan on jo auennut. Mahdollisuus kulkemiseen on tehty oikeaksi ja pian aurinko laskee ja koko paikka täyttyy niistä. Pelko on sähköä iholla ja jokainen meistä tuntuu sen. Joku sanoo ettei sitä voi katsoa tällaisessa talossa, että me ei pystytä siihen. Minä nauran ja se kuulostaa itkemiseltä ja sanon että me tehdään se tänään. Nyt ei peräännytä.

Seinät repeävät, olen mustavalkokuva ja piirretty raatamassa orjana mansikkapellolla ja peltohiiri aikoo syödä minut elävältä ja tapan työnantajani haravalla ja uutistenlukija vanhassa rätisevässä teeveessä sanoo että ei tällaisia ohjelmia voi näyttää ja tapetit alkavat keriä itseään alas seiniä pitkin ja paljastavat kerran kuolleitten ihmisten kasvoja. Olen tomua, olen sähkökuva ja kaapelia pitkin kulkeva tiedonjyvä ja räjähdän kuvaputkessa ja istun lattialla suu auki tajuamatta että kaikkea sitä tapahtuu yhden sekunnin aikana ja se kärventää aivoni elävältä.

Kierähdän, hän huutaa vaimeasti vieressäni kuin näkisi tätä painajaista, jossa olen vankina ja ynähdän itsekin vaikka tajuan olevani hereillä. Lonkkani on tulessa ja selässäni tuntuu säteilevää kipua. Etsin parempaa asentoa ja katoan uudelleen.

Istun lattialla ja kaverini istuvat hiljaa kuin olisivat peloissaan. Tajuan itsekin olevani. Tajuan hitaasti että tapetit ovat aivan haalistuneet ja puoliksi homeensyömät. Lattia narisee, katto kolisee. Koinsyömät verhot liikahtelevat aavemaisesti ikkunan rakojen välistä ujuttautuvan tuulen mukana.
Teevee toisessa päässä huonetta on vanhempi kuin muistinkaan. En voi sulkea silmiäni vaikka tiedän että minun pitäisi. Pelottaa katsoa. Hirvittää. Se tekee meidät vielä hulluksi ja kun aurinko laskee, portti aukeaa kokonaan ja olemme mennyttä. Filmi vain valmistelee meitä, ei se ole ihmisten silmille, ei se ole lasten silmille.
En voi lakata katsomasta.

Sitä ei voi sanoilla kuvata, se on vain ideoita. Satanistista, sanoinkuvaamatonta pahuutta kuvina joita ei kykene olla katsomatta ja ne syöpyvät hapon lailla mieleeni.
Joku kirkuu enkä kykene sanoa kuka se on. Näen vain ne kuvat, kirkuja voi ihan yhtä hyvin olla minä, tai joku toinen lapsista.

Vain yksi älykäs ajatus kulkee läpi pääni.
Miksi tahdoin avata Pandoran lippaan?

Nocturnal Behaviour part 47; Lainatun Ajan Hinta

2010-10-18T17:48:00.002+03:00

Unen kaikki hahmot olivat disneyhahmoja.

He kaikki asuivat hyvin Kokkolan tapaisessa kaupungissa, disney twistillä. Kaupungin nimi oli kuitenkin Ankkalinna. Koko elinikäisten ystävien joukko asui kaupungin laitamilla, yhden kadun varrella.
Suurin osa asui tiilistä rakennetussa kerrostalossa, jonka seinänaapurina oli kadun häpeäpilkut, purkutuomion saanut, vanha hylätty asuintalo, sekä aivan sen vieressä, toinen purkutuomion saanut vanha teatteri. Kummatkin olivat hyvin ränsistyneitä, tavallaan olivat paikallaan sopimaton osa muuten siistiä katua.
Hessun, Mikin, Helunan, Akun, Hannun ja Pellen lapset olivat kaikki hyviä kavereita keskenään, niin kuin vanhempansakin. He leikkivät kadulla ja lähimetsissä ja koulujen pihalla, ihan niin kuin muutkin lapset.
Kerran Hessun poika kuuli kun isommat pojat puhuivat jostain kiinnostavasta jutusta heidän kadullaan. Pojat kertoivat juttuja teatterista, kummituksesta, joka asui raunioissa. Lapset kuuntelivat korva tarkkana isojen lasten juttuja siitä, miten vanhan asuintalon läpi piti kulkea tiettyä reittiä, että löysi tien ränsistyneeseen teatteriin. Ja kuinka siellä piti löytää portaikko, josta pääsi vintille.
Kahta porrasta piti varoa portaikossa, koska ne olivat olleet lahot aikojen alusta V
Vintillä piti ryömiä sortuneen oviaukon takaiseen takahuoneeseen, josta näki vanhaan pukuhuoneeseen, jossa kummitus asui.

Hessun poika oli vanhin lapsijoukkiosta. Hän sanoi, että uskaltaisi mennä sinne. Että hän halusi nähdä sen kummituksen. Isot pojat nauroivat ja lähtivät teilleen. Lapset istuivat alas ja alkoivat suunnitella. He kyllä uskalsivat, ja löytäisivät aivan varmasti tiensä sinne vintille. Huomenna koulun jälkeen he kokoontuisivat kerrostalon leikkikentällä ja menisivät.

Lapset katselivat iltapäiväauringossa surkean rämältä näyttävää taloa. Piha oli villiintynyt, puskat ja pitkät heinät peittivät kerran valkoisen aidan suurimmaksi osaksi. Maali oli jo aikaa sitten hilseillyt irti auringon valossa ja vääntyneet laudat olivat värittömän harmaat. Ikkunat olivat rikkinäiset hajanaisten laudoitusten takana. Matka alkoi rämän aidan aukosta pihan poikki talon erään ikkunan kautta sisätiloihin. Talossa oli ollut aikoinaan monta asuntoa, joten lapset etsivät aikansa tietä vanhaan teatteriin. Talossa oli vielä muutamia rikkinäisiä, hylättyjä huonekaluja, vanhoja tavaroita, entisten asukkaitten unohtamia ja hylkäämiä.

Akun kaksossisaret löysivät kapean oven teatteriin erään asunnon vaatekomerosta.
Lapset hiipivät sisään, jännitys tiivisti tunnelmaa entisestään. He olivat löytäneet tien! Olisiko tarina kummituksestakin totta? Kukaan ei tainnut ajatella asiaa sen vakavammin, sillä he kaikki halusivat löytää tien vintille.
Teatteri oli valtava. Ja vielä ränsistyneempi kuin vanha asuintalo. Huoneita täyttivät melkein tunnistamattomat kasat tuoleja, penkkejä, pöytiä, vanhoja näyttämövarusteita, pölyä, kankaita, hämähäkinseittejä, jotka roikkuivat pitkinä rihmoina irvistävistä kattolaudoista ja melkein irtonaisista lampuista. Nurkissa oli kasoja vanhoja käsiohjelmia ja näytelmien käsikirjoituksien harjoittelukappaleita.
Varjot olivat jo pitkiä kun lapset löysivät turvallisen tien siihen portaikkoon, joka johti ullakolle. Kukaan ei huomannut, adrenaliini kohisi lasten korvissa kuiskutellen seikkailuista. Kahta porrasta piti varoa. Ne tunnisti helposti. Lahot laudat repsottivat kammottavasti, paljastaen portaikon alaisen pimeyden.

Vinttikerros koostui suuresta etutilasta, jonka päätyseinässä oli rivi karkeasti laidoitettuja, pölyisiä ikkunoita. Lapset kurkkivat alas tutulle kadulle, joka tuntui olevan kokonaisen maailman päässä tästä unenomaisesta, kummallisesta paikasta. Mikin poika huomasi sen ensin.
"Katsokaa, aurinko on jo melkein alhaalla."
Kaikki jähmettyivät. Tuntui kuin koko vintti olisi yhtäkkiä herännyt pahantahtoiseen elämään. Jokaisen niskakarvat nousivat ylös. Siellä oli jotain. Jonkin läheisyys. Kuin heitä olisi tarkkailtu. Nurkat olivat jo pimeitä ja vanhat tavarakasat näyttivät uhkaavilta, matelevilta. Seinät narisivat ja katto paukahteli tuulen mukana. Jostain kuului kuiskaavaa, melkein kuulumatonta ääntä.
"Mennään pois. Ne pojat sanoivat, ettei sinne koskaan saanut jäädä kun pimeä tulee."
Kaikkia pelotti. Myös Hessun poikaa pelotti, mutta hän oli isoin, eikä hän aikonut alkaa vellihousuksi.
"Me tultiin tänne asti. Mä ainakin meen sinne takahuoneeseen, mä tahdon nähdän sen kummituksen."
Isoimman pojan itseluottamus valoi uskoa muihinkin lapsiin. Osaksi sortunut oviaukko oli ison vinttihuoneen takaosassa ja yksi kerrallaan lapset ryömivät sen kautta pieneen, oudon uhkaavan tyhjään huoneeseen. Siellä ei ollut mitään muuta kuin yksi pölyinen taulu, ei edes ikkunoita. Taulussa oli tunnistamaton hahmo, henkilö, jonka silmien kohdat olivat ammottavat aukot.

Hessun poika viittoi muita kohti taulua. Hän työnsi kasvonsa sen pintaan, kurkistaen rohkeammin aukoista, kuin edes tunsi kykenevänsä.

Huone oli vanha pukuhuone. Juuri se mistä pojat olivat puhuneet. Siellä oli peilipöytä, jonka pinta oli täynnä pölyn täyttämiä purkkeja. Tuolilla oli puolihuolimattomasti heiteltyjä vaatteita, nekin ajan ja pölyn haalistamia. Vanhalla senkillä oli lukuisia peruukkeja kasvottomien pääpatsaiden päällä. Näytelmien unohdettuja pukuja roikkui rikkinäisten, hämähäkin seittien peittämien mannekiinien yllä. Uhkaava tunnelma tiivistyi.
Rämällä sängyllä makasi ja istui lukuisia nukkeja. Puisia, täytettyjä, vahaisia. Nappisilmät tuijottivat tyhjyyteen.
Kattoparrusta roikkui narujen varassa ihmisen kokoinen marionettinukke. Se oli tyttönukke, haalistuneen sininen, rispainen balettipuku päällään. Kaunis, vaalea tukka oli aseteltu suurille kiehkuroille. Puiset kasvot olivat kerran olleet kuulaat ja herkät, nyt ne olivat haalistuneet ja eksyneet. Silmäkuoppiin asetetut lasisilmät olivat menettäneet ihanan sinisen värinsä ja värittömän maitoiset silmät toljottivat pölyisten, paksujen ripsien keskeltä kohti seinää.

Hessun poika tunsi kiristyksen rintansa ympärillä. Nukke oli kaunis, mutta kauhistuttava. Hän ei edes kyennyt säpsähtää kun nukke alkoi hitaasti tanssia narujen varassa, sen nivelten varassa oleva leuka alkoi laskeutua ja nousta hitaasti, kun se alkoi laulaa vanhaa, jo unohdetun näytelmän surumielistä rakkausballadia. Hitaasti marionetti kääntyili narujen varassa, nivelet nitkahdellen äänettömästi, puvun riekaleiden heiluessa aavemaisesti.
Muutkin kuulivat laulun. Sanat kertoivat nuoren naisen rakkaudesta, miehestä joka kuolee traagisesti ja naisesta, joka kuolee sydämen särkymiseen.
Hitaasti lapset tajusivat, että kaihomielinen laulu ei ollut ainoa ääni vintillä.
Laulun sanojen välissä kuului matalaa kuiskailua, vihamielisen äänen hirvittäviä uhkauksia murhaamisesta ja kiduttamisesta, sairaista menoista ja uhrilahjoista. Kun lapset alkoivat ymmärtää toisen äänen, sen voima alkoi kasvaa.

Paniikki iski kuin myrsky. Akun kaksossisaret olivat ensimmäiset jotka alkoivat kirkua, ja rynniä kohti pientä oviaukkoa. Ääni voimistui epäinhimilliseksi murinaksi ja huudoksi, valtavaksi ääneksi joka täytti tilan ja tajunnan. Seinät tärisivät, ilma painoi tonnin.
Mikin poika ehti ryömiä takaisin vintin etuhuoneeseen ennen Hessun poikaa, joka oli ollut täysin nuken tanssin lumoissa. Koko vintti tärisi ja Hessun poika kompastui ja kaatui. Mikin poika ojensi kätensä sortuneesta oviaukosta, ja tajusi että sortuma tuli kokoajan alemmas ja alemmas, ihan liian hitaasti ollakseen luonnollinen liike. Hessun pojan kimeä huuto kaikui läpi metelin kun se tuli läpi lattian, tarttuen poikaa jaloista, kiskoen tämän lattian läpi.

Lapset pakenivat paniikin ja kauhun täyttäminä läpi kauhistuttavan pimeän teatterin ja asuintalon.

Mikki ja Aku olivat kovin huolissaan. Kello oli jo yli kymmenen. Lapset olivat vieläkin jossain ja kotiintulo aika oli aina kahdeksalta. Lapset noudattivat aina sääntöjä.
Hessu tuli myös pihalle samaan aikaan kun lapset juoksivat autiotalon ränsistyneen aidan aukosta kerrostalon pihaan. Lapset olivat kovin kalpeita ja hengästyneitä.
Hessu huomasi heti, ettei hänen poikansa ollut joukossa. Hän kysyi missä poika oli. Helunan poika, toiseksi vanhin joukosta vastasi ensimmäisenä.
"Ei me tiedetä." Muut lapset tuijottivat jalkoihinsa ja sulkivat puoliksi jo aukinaiseet suunsa.
Mikki ja Aku veivät lapsensa kotia ja muut suunnistivat omiinsa. Hessu jäi mietteliäänä pihalle.

Kotona Aku huomasi että kaksosia vaivasi jokin. Kun hän peitteli poikaa yöpuulle, tämä purskahti lohduttomaan itkuun. Aku kuuli koko hirvittävän tarinan, ja sen että Helunan poika oli käskenyt kaikkia olemaan hiljaa asiasta. Ettei kukaan uskoisi. Tytär vain makasi täristen vuoteessaan ja nyökkäili kauhusta sanattomana, todistaen pojan tarinaa todeksi.

Aku ja Iines soittivat muille vanhemmille. Jokainen lapsi tunnusti saman tarinan lopulta. Hessun poika ei ollut tullut vieläkään kotia, eikä kukaan ollut nähnyt poikaa. Mutta se tarina, se oli aivan liian uskomaton. Heluna ei uskonut sitä. Hannu arveli varovaisesti, että ehkä lapset olivat olleet leikkimässä raunioissa ja Hessun poika oli ehkä tipahtanut. Kaikki olivat kauhuissaan.
Mikki lähetettiin etsimään Hessun poikaa, sillä Mikki oli pienikokoisin ja mahtui parhaiten kulkemaan raunioissa. Ja Mikki oli rohkein koko joukosta, sekä neuvokkain.

Mikki ei löytänyt Hessun poikaa. Eikä edes portaikkoa vinttiin. Mutta Mikki tunsi pahantahtoisen läsnäolon hylätyssä Teatterissa. Ja tavallaan Mikki ei voinut tehdä muuta kuin uskoa - sillä hän oli kuullut samat tarinat lapsena. Teatteri oli ollut hylätty jo pitkään.
Aikoinaan se oli ollut kukoistava Teatteri. Loppuunmyytyjä esityksiä, lukuisia tähtinäyttelijöitä ja ylistäviä arvosteluja. Ja sitten se oli alkanut. Onnettomuuksia, tapaturmia, traagisia tapahtumia, jotka lopulta johtivat siihen, ettei kukaan enää halunnut työskennellä siellä. Puhuttiin pahoista voimista ja kummituksista ja vaikka mistä. Lopulta ei ollut enää kannattavaa pitää teatteria ja se laudoitettiin umpeen ja unohdettiin vaikka vanhat legendat paikasta kiersivätkin.
Siellä oli jotain. Mikki tunsi sen ja tiesi, ettei se tahtonut hänen löytävän vinttiä.

Mikki joutui kertoa surulliset uutiset Hessulle, joka uskotteli itselleen, että ehkä poika oli vain eksynyt leikkiessään metsässä, tai ehkä poika oli isojen poikien matkassa eksynyt jonnekin. Mikki näki epätoivon katseen Hessun tummissa silmissä eikä voinut estää itseään.
"Kyllä poika vielä löytyy. Teen sen vaikka mikä olisi."
Mikki ei halunnut kertoa, että poika todennäköisesti oli yhä teatterissa. Että lasten kauhea tarina saattoikin olla totta. Ei aikuiset uskoneet sellaiseen. Mutta Mikki oli ollut siellä. Hän tiesi, että ei kykenisi koskaan pitämään itseään niin hyvänä ystävänä Hessulle jos hän ei keksisi keinoa löytää edes pojan ruumis.

Mikki tiesi tarvitsevansa apua, että hänellä oli vastassaan nyt jotain yliluonnollista. Myös avun pitäisi olla samaa laatua. Etsiessään tietoa asioista Mikki kuuli siitä naisesta. Noitarouvaksi häntä kutsuttiin. Hänet löytäisi metsästä, Hanhivaaran ja Ankkalinnan välillä, järven rannalta, jossa hän asui.
Mikki sai kyytiä avuliaalta kaupunkilaiselta, joka oli kuskaamassa kauppatavaraa Hanhivaaraan. Mikki ei tiennyt missä järven rannalla nainen varsinaisesti asui, mutta luotti hyvään tuuriinsa.

Suurinpiirtein puolivälissä matkaa Mikki näki sen. Jokin kimalsi päiväauringon kirkkaassa valossa puiden välissä ja vain sattumalta hän näki vilauksen pienestä polusta, joka alkoi pähkinäpensaiden takaa. Jokin vaistonvarainen tunne kertoi Mikille, että se oli se mitä hän etsi. Kuskia kiittäen Mikki astui alas autosta ja palasi takaisin kunnes löysi polun.
Polku johti kiemurrellen metsän läpi järven rantaan, jossa vanhahko valkotukkainen nainen seisoi pienen pihakeinun vieressä. Nainen hymyili herttaisesti.
"Sinä olet varmaan Mikki Hiiri, ja sinä haluat minulta jotain."
Mikki oli sanaton. Nainen näytti vaarattomalta ja Mikki istui naisen viittomana pihakeinuun.

Mikki oli aloittamassa uskomatonta tarinaansa kun kolme rouvaa saapui järven rantaan. Naiset jutustelivat hilpeästi ja he ojensivat monen sadan markan setelit noitanaiselle joka hymyili hyväksyvästi.
"Oletko sinäkin tulossa noitaoppitunnille?" Rouvat kysyivät Mikiltä.
Mikki tunsi sydämensä vajoavan vatsaansa. Noitanainen oli huijari. Tämä oli ihan naurettavaa. Hän ei saisi tarvitsemaansa apua. Silti hän nyökkäsi myrtyneenä ja jäi kuuntelemaan noitanaisen oppitunnin. Se oli täyttä hömppää Mikin mielestä ja hän seurasi opetusta vain puolittaisesti. Tunnin lopussa noitarouva tuli Mikin luokse.
"Valitse näistä yksi kivi. Ja tee tästä itsellesi amuletti. Joka noitaoppilas tarvitsee amuletin." Naisen toisessa kädessä oli musta säkillinen kaikenlaisia erilaisia kiviä, sekä vanha hopeinen taskukello.

Mikki huokaisi syvään ja valitsi melkein kouransa kokoisen mustan, litteän kiven, ja ripusti kellon kaulalleen taskustaan löytyneeseen mittanauhaan. Noitarouva hymyili hyväksyvästi ja kolme rouvaa taputtivat iloisesti. Mikkiä sapetti.
Tunti oli lopulta ohi ja rouvat läksivät takaisin Hanhivaaraan. Mikki kääntyi lähteäkseen mutta vilkaisi vielä taakseen. Hän näki kuinka noitarouva raapusti jotain aukaisemaansa kalenterikirjaseen.
Tämän päivän kohdalle, joka oli keskiviikko, noitarouva kirjoitti tikkukirjaimin MIKKI HIIRI. Nimestä nainen veti viivan perjantaihin, ja piirsi nurinpäin olevan ristin.

Tuntui kuin Mikin sydän olisi vajonnut uudestaan. Hän ymmärsi, ettei nainen ollut huijari, hän ymmärsi, mitä se risti tarkoitti. Perjantaina Mikki kuolisi.
Noita kohotti katseensa, vakava ilme vanhoilla kasvoillaan, silmät surullisina.
"Sinä aiot vielä kohdata vastustajasi, eikö niin?" Noita kysyi.
Kyyneleet valuivat Mikin silmistä kun hän kääntyi lähteäkseen.
"Minulla ei ole vaihtoehtoa."
Noitanainen pudisti vain päätään ja sulki kirjansa.

Mikki liftasi takaisin Ankkalinnaan puristaen koko matkan mustaa kiveä kämmenessään. Hänen oli pakko uskoa, että sillä oli jokin tarkoitus.

Oli torstai-ilta kun Mikki oli takaisin kotonaan. Hessun poika ei ollut yhäkään löytynyt, ja Hessu oli lohduton. Poika oli hänen ainokaisensa, äiti oli kuollut synnytyksessä.
Mikki katsoi nukkumassa olevaa poikaansa, sydän puristuen. Hän oli luvannut, eikä hän pettäisi lupaustaan, edes sen uhalla, että se riistäisi hänen pojaltaan isän.
Mikki tarttui ovella Minniä kädestä ja käski olla Minniä seuraamatta häntä. Että Minni odottaisi kunnes hän palaisi.
Mikki sulki oven ja lähti kohti teatteria.

Teatteri oli pimeä kun Mikki pääsi sinne. Pahantahtoinen läsnäolo oli muuttunut, nyt paljon elävämmäksi ja inhottavammaksi. Koko paikka tuntui hengittävän ja liikahtelevan hiljalleen. Mikkiä karmi, mutta muisto Hessun itkuisista kasvoista oli liikaa. Hän aikoi löytää sen portaikon ja Hessun pojan.
Mikki ei laskenut aikaa, mutta lopulta hän löysi ne. Portaat nousivat jyrkästi tummiin varjoihin. Mikki muisti rikkinäiset kaksi porrasta viime tingassa ja pysähtyi sydän pamppaillen portaikkoon. Seinät tuntuivat värähtävän kuin varoitukseksi. Jostain kuului aavemainen, ohut nauruntapainen.
Mikki nousi portaat itsepäisesti.

Mikki kiemurteli vintin takahuoneeseen pienestä aukosta. Tunnelman paine tuntui kammottavalta puristukselta Mikin päällä, mutta tämä täytyi selvittää, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Ainakaan Hessun poika ei ollut tässä huoneessa.
Mikki katseli taulua epäilevästi. Silmäaukot tuijottivat melkein vihamielisesti häntä kun hän lähestyi sitä.
Mikki kurkisti pukuhuoneeseen.

Huone oli täydellisessä kaaoksessa. Kuin siellä olisi pyörinyt hurja tuuli. Ihmisen kokoinen tyttömarionetti pyöri vinhaa ympyrää, sen kauheat silmät toljottivat Mikkiin avuttomina. Suu liikkui hiljaa ja vaikka nukke pyöri hurjasti, sen laulu oli sama, hidas, kauhoisa balladi. Mikki puristi peloissaan kiveä taskussaan ja jostain alkoi kuulua kauhistuttavaa ärinää, suorastaan demonista huutoa joka särki hänen korviaan. Marionettinukke pysäytti pyörimisensä, mutta sen pää pyöri yhä ympäri, kirskuen. Nuken suu ammotti avoinna ja sieltä kohosi ohut kirkuna joka hädintuskin kuului demonisen huudon läpi. Silmät vuosivat verta puisille, kuluneille poskille.

Äkkiä Mikki tunsi jonkin jääkylmän tarttuvan jalkoihinsa ja kiskaisevan voimakkaasti ja hän vajosi lattian läpi. Mikki tipahti tummaan kuiluun ja syöksyi kontrolloimattomasti alaspäin, huuto repien hänen korviaan.
Mikki tömähti alas ummehtuneeseen kellariin. Haju tunki läpi hänen kätensä, se oli kammottava. Paksu ja tukehduttava. Hän erotti hämärässä Hessun pojan hahmon nurkassa, ja Mikki syöksyi tämän luokse. Poika hengitti mutta oli tajuton.
Mikki vilkuili ympäri pientä kellaritilaa. Sinne ei näyttänyt olevan muuta tietä kuin matalassa katossa ammottava kuilu.
Huone oli täynnä likaa ja pölyä ja vaatekasoja. Mikki tuskin ensin erotti sitä, mutta tullessaan lähemmäs hän huomasi betonilattian läpi rikotun kuopan. Kuopan pohjalla oli hajanaisia ihmisen luita sekä vaaterääsyjä, sekä yksi kallo.
Kallosta uhosi matala murina, joka värisytti koko huoneen ilmaan.

Mikki luuli ensin äänen tulevan kallosta. Mikki lähestyi kalloa kauhu kuristaen sydäntä, puristaen mustaa kiveä toisessa kädessään. Hän tarttui kalloon ja riuhtaisi. Se nousi kevyesti ja Mikki tömähti istualleen. Hirvittävä haju tiivistyi ja Mikki yökkäsi. Kallon alta paljastui juuri ja juuri käden mentävä aukko pimeyteen josta uhosi jokin niin sanoinkuvaamattoman kauhistuttava läsnäolo että se tuntui tiiviiltä puristukselta jokaisessa solussa.
Jokin intuitiivinen tajunta Mikin sisällä sanoi että hänen pitäisi laittaa musta kivi tuohon aukkoon. Heti kun ajatus kulki läpi Mikin aivojen, aukosta alkoi kohota ääntä, karmeaa kiroilua, uhkauksia, täydellistä verbaalista pahuutta.
Aukosta alkoi myös purkautua painetta, ensin se imaisi lähemmäs ja alkoi sitten sysätä ulospäin, Mikki hapuili kädellään ja alkoi tukkia aukkoa, paniikissa ei ollut sijaa millekään järkevälle ajatukselle tai edes oikealle pelolle.
Mikki survoi kaikin voimin aukkoon luita ja kankaan hapertuneita palasia ja yritti saada mustaa kiveä aukkoon. Ääni voimistui esteitten takana ja aukosta alkoi tursuta kaiken rojun läpi mustaa, käsittämättömän kauhistuttavan hajuista mätää. Mustaa limaa joka purskahteli vihamielisesti aukon reunoilta.
Mikki taisteli kaikin voimin ja survoi kiven aukkoon.

Kivi putosi aukkoon ja koko talo humahti. Ja alkoi täristä.
Mikki syöksähti Hessun pojan luo, kaapaten pojan olalleen ja alkoi kiivetä katossa olevasta aukosta kohti vinttiä. Koko teatterirakennus tärisi hurjasti ja demoninen ääni kirkui tuskaansa. Mikki haistoi ilmassa savun ja tiesi että jossain paloi. Kaikista vavahteluista huolimatta hänen onnistui kavuta ylös vintille, lattiasta olevasta salaovesta. Liekit nuolivat vintin seiniä ja koko rakennus ryskyi ja jytisi pelottavasti. Mikki tiesi, että jotain kauheaa oli tapahtumassa.

Hän pääsi hädintuskin tunkemaan pojan ja itsensä romahtaneesta oviaukosta vintin etuhuoneeseen, ja hämmentyi nähdessään Minnin siellä. Minni itki ja huusi. Mikki tajusi kuulleensa tuon saman äänen aiemmin, kun hän oli katsonut marionettinukkea - sen kirkuna olikin ollut Minnin huutoa. Se, miksi Minni oli seurannut häntä oli yhdentekevää, hänen täytyi saada Minni ja poika turvaan.
Minni osoitti kauhuissaan ikkunaa.

Mikki syöksyi ikkunaan ja järkyttyi nähdessään koko teatterirakennuksen ravistelevan itseään irti perustuksistaan ja nousevan ilmaan. Liekit nuolivat seiniä myös ulkopuolelta. Alhaalla kadulla Aku, Iines, Hessu ja kaikki muut huusivat ja viittoivat naapureita jotka toivat peitteitä kadulle. Mikki ymmärsi heti mitä toverit yrittivät.

Hän alkoi repiä ikkunan laudoituksia, välittömättä terävistä nauloista, jotka viilsivät hänen käsiään. Hän rikkoi ikkunan ja tökki laudalla viimeisetkin terävät sirut pois. Koko rakennus leijui jo korkealla ilmassa. Aku ja toverit venyttivät suurta kangasta alhaalla kadulla ja Pelle viittoi kiivaasti heitä hyppäämään. Mikki pudotti ensimmäisenä pojan. Poika putosi kuin kivi ja toiset alhaalla saivat napattua hänet turvaan. Minni ei tahtonut hypätä mutta Mikki ei antanut hänelle mahdollisuutta. Hän puoleksi sysäsi naisen alas ikkunasta ja kirkaisten Minni putosi... putosi.. ja laskeutui turvallisesti kankaalle.

Mikki huokaisi helpotuksesta. Hän oli tehnyt mitä oli luvannut. Talo alkoi nyt heittelehtiä villisti ja Mikki kuuli demonisen äänen karjuvan että se veisi hänet mukanaan, viimeisenä tekonaan, viimeisenä uhrina. Mikki vilkaisi alas. Koko rakennus oli ajelehtinut kauemmas kadusta, kohti tuntematonta päämäärää. Ystävien hahmot alhaalla kadulla olivat hyvin pieniä, heidän äänensä tuskin kuuluvia.
Mikki ei tahtonut kuolla teatterin ja sen pahan mukana. Hän tiesi, että kuolisi pudotuksessa. Mikki katsoi taivaanrantaan ja näki auringon nousevan. Oli jo perjantai.
Mikki hyppäsi.

....

Samalla hetkellä kun Mikki putosi alas koko teatterirakennus alkoi täristä ja kutistua, imeytyen johonkin ulottuvuuksien väliseen aukkoon, jonka läpi Mikki oli taikakiven pudottanut. Koko palava rakennus katosi itseensä natisten ja räiskyen. Vain hetki epäröintiä ja Mikki olisi kadonnut rakennuksen mukana.

....

Se olisi aivan erinomainen tarinan lopetus. Mutta se ei ollut tarinan loppu. Mikki hyppäsi ja laskeutui erään varastorakennuksen takana olleeseen tyhjien pakkauslaatikoiden päälle. Mikki selvisi muutamilla murtuneilla luilla, käsien haavoilla, sekä aivotärähdyksellä ja venähtäneellä olkapäällä. Herättyään sairaalassa Mikki pyysi saada kellonsa. Noidan antama taskukello oli pysähtynyt aamuyöhön, siihen hetkeen kun aurinko perjantaina nousi. Amuletti oli toiminut, Mikki eli lainatulla ajalla.

Olisi ehkä mukava ajatella, että kaikki sujui mukavasti ja kivasti. Että tarinan henkilöt elivät elämänsä loppuun onnellisina. Niin ei kuitenkaan käynyt. Mikki sai toisen mahdollisuuden, elämän laina-ajalla, mutta sen hinta oli kova.
Musta mätä, jota aukosta oli vuotanut oli jo ehtinyt imeytyä häneen, turmella hänet. Mikistä tuli synkkä ja masentunut mies, alkoholisti ja väkivaltainen. Mikki tiesi tehneensä sankarillisen teon, mutta hän eli elämänsä loppuun katkerana ja onnettomana. Hän yritti parhaansa isänä ja miehenä, mutta Minni kärsi yhtälailla, nähdessään rakastamansa miehen onnettomuuden. Ja heidän poikansa kärsi myös.

Olisi mukavaa jos Hessun poika olisi selvinnyt tarinasta ehjin nahoin. Poika kuitenki traumatisoitui tapahtumista vakavasti ja hänestä tuli vaikea lapsi. Pojan murrosikä oli Hessulle raskasta aikaa, sillä poika ryyppäsi, ryösti ja rellesti ja aiheutti hankaluuksia kaikkialla minne meni.

Olisiko sittenkin selvitty vähemmillä vammoilla, jos teatterin pahan olisi sallittu pitää Hessun poika. Hessu olisi kärsinyt, mutta olisi päässyt yli tapahtuneesta, samoin kuin muut. Nyt ystävykset joutuivat elämään tietäen kuinka Mikin lupaus vaikuttaisi moniin ihmisiin. Ja noitarouva?
Noitarouva tiesi antamansa mahdollisuuden hinnan. Miksi ei olisi tiennyt? Hän kysyi, aikoiko Mikki taistella. Mikillä oli vapaus valita, vaikkakaan hän ei tiennyt päätöksiensä todellista hintaa.

Minä olen muistanut;

2010-09-01T11:06:00.002+03:00

että masennus on perseestä. Ahdistus vituttaa ja että kaikenlainen stressaaminen valtaa alaa elämästäni innokkaan rikkakasvin lailla.

Perjantaina on aika lääkärille, jossa toivottavasti saan oikeanlaisia lääkkeitä ja helpotusta tähän tuskaiseen olotilaan. Ei voi elää elämää, jos et voi olla kuin pienen pieniä hetkiä rentoutunut, rauhassa ja onnellinen. Minä tahtoisin olla sitä antaumuksellisesti niin paljon kuin vain kykenen.
Otan sen siis määränpääksi.

Pian saan myös ihania, puoliangoraisia kissanpentuja auttamaan siinä. Eläinten kanssa on vain se hetki, ne kun eivät murehdi mitään. Voin ottaa siittä sitten oppia ja alkaa kissaihmiseksi.

*menee harjoittelemaan kehräämistä*

Ansia e la Paura

2010-08-24T19:45:00.002+03:00

Että ihan aloin kryptiseksi jälleen, kyllä.

Tämä on muuten vaikeaa. Ja vähän raskasta. Miksi? Koska olen niin vitun herkkä ihminen, herkempi kuin tahtoisin olla, totta tosiaan.

Pohdiskelen, tarvitsenko sittenkin jonkun kiltimmän? Jonkun .. vähemmän tilaa ja olemista hallitsevan. Jonkun joka tekee kompromisseja. Tekeekö hän? En oikein tiedä vielä mutta vähän epäilen.

Hän sanoo, että minulla on todella huono itsetunto. Mmh. En oikein toisaalta tiedä mitä siihen sanoa, koska kyllä, se on osaksi totta, mutta tiedostan, että itsetuntoni on ollut vielä enemmän romuna nuorempana. Ja toisaalta, jos minulla ei olisi mitään itsevarmuutta, olisin ehkä antanut rutkasti useamman kävellä ylitseni vastaanpanematta elämäni aikana. En voi väittää, että olisin erityisen vietävissä. Minuun voi kyllä vaikuttaa, mutta ei minusta saa leivottu eri ihmistä. Kukaan ei ole sellaista tehnyt, ja jos minulla ei olisi itsetuntoa tai se olisi kovin kovin huono, niin tapahtuisi herkästi.

Minä en aina sano mitä ajattelen. Minä en aina tee niinkuin tahtoisin. Miksi? Onko siinä kyse huonosta itsetunnosta? En minä nyt oikein sitäkään voisi sanoa. Minulle siinä on kyse siitä, että pyrin antamaan muillekin tilaa, ja pitämään jotkin mölyt mahassani jos tiedän, etteivät ne auta tilannetta millään tavalla. Minulla ei ole valtavaa tarvetta jyrätä mielipiteilläni muiden ylitse, vaikka varmasti sitäkin joskus teen, vähän ikäänkuin huomaamattani.

Minä olen minä, ja minä tiedän kuka minä olen. Toinen kysymys, johon en tiedä vielä vastausta on se, että riittääkö se. Ja aina kun ajattelen sitä, se iskee sisään.

Ansia e la Paura. Vaikeampana kuin koskaan.

Silencio

2010-08-18T09:37:00.003+03:00

Onhan tässä ollut kaikenlaista, vaikka olenkin pitänyt hiljaiseloa blogaamisen kantilta. Vähän kyllä harmittaa oma rötvääminen asian kannalta, mutta aina välillä niitä taukoja kai pakostakin tulee. Pidetään sitä nyt sitten vaikka kesälomana, eikös vain.

Hyvällä edistyy ihmissuhteen kanssa keekoilu, sanoisin. Tykkään, hän tykkää, homma vaikuttaa hyvältä. Katsellaan. Ei siitä sen enempää.. *vinkkaa*

Olen menossa tänään koululle "haastatteluun", josko pääsisin takaisin koulun penkille. Vähän kyllä (siis ihan vitusti) ihmetetyttää tämä haastattelujuttu, kyse kun on kuitenkin amiksesta. Luulisi että heitä kiinnostaa sen verran minun ammattiuteni, että ne vain ottaisivat minut sinne ilman mitään sen suurempaa hässäkkää. No, johan se sitten tänään nähdään.

Olisi puolittaista intoa tehdä kaikenlaista, mutta jotenkin jännittää oma jaksaminen. Jos sinne kouluun joudun, niin sitten pitäisi keskittyä siihen. Mutta kysymys kuuluukin, pystynkö? Riittääkö se? Nämä ajatukset pitivät taas eilen hereillä yömyöhään. Kiinnostaako minua oikeasti niin paljon, että jaksan koulun penkille? Minusta tietysti paras olisi, jos voisi oppisopimuksella tehdä, niin että olisi töissä samalla ja se menisi siinä sivussa.

Äh, ehkä tämä pitkällinen masennuksen kanssa kamppailu on vain tehnyt minusta patalaiskan. Joten olen jälleen harkinnut lääkitystä. En ole varma olenko varsinaisesti masentunut, mutta olen myös alkanut epäillä, josko oisin vain tottunut ja pidän tätä normaalina olotilana. Katoaisiko masennus johonkin vain sillä, että päätän etten ole masentunut? Jotenkin kuulostaa epäilyttävältä, se on kuitenkin vakava sairaus.

Miksei voi olla jo täsmälääkitystä. Tämä poistaisi minulta viimeisenkin epäilyksen siemenen. Nykyiset lääkkeet on tehty niin lavealla kädellä, että se on enemmänkin hakuammuntaa tuhansien sivuoireiden kera, ja ne sivuoireet ovat aina niin inhottavia. Ja jos pitäisi kyetä kouluun, kykenenkö sitten lääkekokeilujen uhriksi samaan aikaan? Jaa..a.

Ei sillä, ettenkö olisi voinut paljon paremmin kuin viime vuonna tai viime vuosina jos niikseen tulee, mutta jaksamiseni on silti aina vähän siinä ja siinä. Tuntuu, että motivaationi tippuu älyttömän helposti miinus sadan puolelle pienistäkin asioista. Se kertoo minulle osaksi siitä, että jonnekin muualle menee kallisarvoinen energiani, itseni pitelemiseenkö? Ehkä. Sokea piste on ihmisellä itsensä suhteen hyvin usein.

Ainakin sen olen huomannut, että helposti ahdistun asioista, eikä minulla ole tietoa siitä, kuinka normaalia se on. Ja että olen aivan äärimmäinen tunneihminen nykyään. Se on nyt korostunut kun olen itsekin tajunnut, etten ole niin kuollut sisäpuolelta kuin mitä luulin, tai enemmänkin.. oikein pahan masennuksen aikana kuoletin itseäni tarkoituksellisesti sisäpuolelta, ja nyt olen aivan raaka kun olen antanut tunteitteni tulla pintaan taas.

Silti jollain tavalla, se tuntuu paljon terveemmältä kuin se, että joudun epäillä, olenko elossa ollenkaan, tai että olenko ihminen lainkaan.

Shift

2010-07-30T13:29:00.002+03:00

Työskentelen hänen ympärillään varovaisesti. Välillä en tiedä mitä ajatella, ja välillä tiedän.

Kaikki johtuu tottumattomuudesta. Uusista oudoista tilanteista, joihin joudun päivittäin tätä nykyä. Enkä sano lainkaan että se olisi huono asia. Vaikka välillä, ihan välillä, tulee se epämukava olotila, jolloin ei tiedä miten päin pitäisi olla.

En muistanutkaan, että uuteen ihmiseen tottuminen ja tutustuminen on näin uuvuttavaa. Ehkä se johtuu siitä, että yleensä minä olen ollut niskan päällä tilanteissa ennen tätä, ja että olen tuntenut ihmiset, joihin olen alkanut tottua toiselta kantilta.

Emotionaalinen vuoristorata jatkuu.

Koen olevani vahva persoona ja vahva ihminen, mutta hänen vahvuutensa on paljon voimakkaampaa, niin erilaisella tasolla. Välillä tuntuu kuin jyräytyisin alle, ja ahdistun. Välillä pääsen kiertämään sen ansan, ansan jonka tavallaan itse itselleni asetan. Hänen syytään se ei ole. Oma epävarmuuteni tekee minusta alttiin onnettomuudelle, joten puren hammasta ja liikun hitaasti ja varovaisesti ja yritän pitää ajatukseni siinä, että minä kykenen tähän. Että minä uskallan vielä tutustua uuteen ihmiseen. Että minä kykenen puolustamaan oudossa tilanteessa itseäni yhä.

Vuodet tekevät ihmisestä kangistuneen ja huomaan kangistuneeni itse aivan tolkuttomasti. Irrottelu vanhoista kaavoista ja tuskista tekee oikein hyvää, sanoisin.

Pala palalta minusta murretaan kuorta.

Niin kauan kuin Tässä

2010-07-24T20:59:00.002+03:00

Seison sen asian äärellä ja ihmettelen, koska muuta en voi. Olen ällistynyt, enkä tiedä mitä sanoa.

Aina minä luulin, ettei sellaisia ihmisiä voi kohdata, koska niitä ei ole olemassa, mutta täytyy sanoa, että vaikuttaa siltä että sittenkin on.

Pelkoni on osa minua samalla tapaa kuin ällistykseni ja ihastukseni. Kun yleensä minä olen se joka kulkee se järki kädessä. Yleensä yritän kovasti pitää jalat maassa ja ihmiset kädenmitan päässä ja pitää sen tyynen ilmeen kasvoillani.
Ja nyt.. mennyttä kuin tuhka tuulessa. Koetan jarruttaa ja vain hänen äänensä ja se menee kaikki ulos ovista ja ikkunoista.

Minusta tuntuu... hyvältä. Tuntuu myös kauhistuneelta. Entä jos olenkin päätäpahkaisesti vain johonkin mitä luulen olevan muttei olekaan? Entä jos kaiken tämän seurauksena saankin vain takkiini? Vanhoja pelkoja, käsinkosketeltavia yhä. Ja miksi hänen kanssaan on niin mahdotonta pidätellä itseäni? Osaako hän vetää minua oikeista naruista? En voi tehdä muuta kuin toivoa sydämeni pohjalta, että sen tekee oikeista syistä, eikä niin, että vahingoittuisin.

Ajatukset pelon siivillä ovat nuolia pääni läpi. Pitkästä aikaa sydämeni on näin näytillä, ilman suojakuortaan, ilman panssaria. Se kauhistuttaa ihan saatanasti.

En voi tehdä muuta kuin sulkea silmät ja astua eteenpäin ja toivoa astuvani kovalle maalle, sydän yhä otteessani.

Intohimo

2010-07-05T13:22:00.002+03:00

On se hieno asia. Ja samalla aika monitahoinenkin.
Olen pohtinut viime aikoina aika paljon intohimoisia asioita, niin seksuaalisuuteen, kuin pelkkään elämää eteenpäin vievää draivia, niin sanotusti. Eniten tietysti kiinnostaa tuo seksuaalinen aspekti, kaikki mitä liittyy kahden ihmisen väliseen kanssakäymiseen.

Minä olen sen verran intohimoinen ihminen muutenkin noin tunneihmisenä, että minut on helppo saada kiihottuneeksi, esimerkiksi. Siihen ei tarvita sen ihmeellisempiä avuja. Katse, läsnäolo, muutama yksinkertainen sana, kosketus. Aivan erityisesti huulet. Rakastan huulia. Ne vain ovat yksinkertaisesti uskomattoman.. aistillinen osa ihmistä. Samalla tavalla kuin suuteleminen on erittäin aistillinen osa kahden ihmisen välistä suhdetta. Mikään ei lässäytä sen pahemmin kuin todella kehno suutelija.

Vaikka helppo olenkin saada tiettyihin, heh.. tunnelmiin, yhdessä asiassa en sitten enää olekaan niin helppo. Se, että minut saisi todella intohimoiseksi, täytyy jo kyetä johonkin aivan muuhun kuin vetämään puoleensa fyysisellä tasolla. Ajatellaan vaikkapa että seksuaalisuudessa on tuo fyysinen taso ja sitten metafyysinen, henkisempi puoli. Se filosofinen, kyseenalaistava puoli seksuaalisuutta. Jokin syvempi ja isompi osa.
Se, että toinen kykenee saada minut kiihottumaan syvemmin kuin pelkästään fyysisesti, saa minut intohimoiseksi. Ajatukset, kyky kuunnella, kyky olla toisiaan tukevassa vuorovaikutuksessa minun kanssani.

Ei riitä että puhuu paljon, ei riitä että puhuu pelkkää asiaa. Ei riitä, että ajatukset olisivat täysin samanlaisia. Jotta todella pääsee minun sisälleni vaikuttamaan täytyy kyetä kiihottamaan ajatusmaailmaani, tunteitani. Kertomaan, kuuntelemaan, kyseenalaistamaan ilman alentuvaa sävyä, ymmärtämään, kysymään jos ei ymmärrä. Yksinkertaisesti, kyetä aiheuttamaan ajatuksissani salamoita, jos niikseen tulee.

On helppo kuulla nopeasti, milloin joku todella on vuorovaikutuksessa vai ei. Ihminen joka paasaa loputtomasti voi olla aivan yhtä tavoittamattomissa kuin ihminen satametrisen tornin nokassa. Siinä on viehätyksensä, joka karisee kuin kuiva maali auringon porotuksessa. Jos ei voi astua alas norsunluutornistaan, on selvää, että sinua hallitsee pelko.

Samalla tavalla lässäyttää ylenpalttinen itsensä vähättely. Se on yksi ihmisen kurjimmista piirteistä, ja samalla täysin eri asia kuin nöyryys ja vaatimattomuus. Vaikka joskus helposti ihmiset sekoittavat ne toisiinsa. Itselläni on rutka annos tuota vähättelyä, joka on tiedostettu puoli josta en pidä ja jota yritän hallita. Itseironiani saattaa lipsahtaa joskus sinne varjoisammalle puolelle. Miehissä tuo sama asia saa niskakarvani hyppäämään heti pystyyn (naisissa tietysti myös). Liiallinen itsetietoisuus ja röyhkeä itseluottamus ovat aivan yhtä inhottava piirre.
Sitä minä arvostan, että on, eikä pyydä anteeksi.

Se kertoo minulle, että ihmisessä on jotain todellista ja aitoa läsnäoloa. Ja sellainen ihminen on potentiaalisesti sellainen, joka kykenee pitelemään minun sydäntäni.

Musiikin Valta

2010-06-30T11:44:00.002+03:00

Viime aikoina minua on vaivannut aivan hapon lailla polttava tarve taas näperöidä tuota kitaraa tosissani. Tätä ei-niin-huonoa mielihalua haittaa se, ettei kitaranpirulaisessa ole kieliä. Saatan jopa tänään hakea uudet, koska alan olla varma siitä, että osaisin siihen ne kielet vaihtaa. Viritys on asia erikseen, mutta on se kuulokorvalla ennenkin onnistunut. Sillähän ei minulle ole väliä onko kitarani absoluuttisen täydellisessä vireessä, kunhan se on MINUN vireessäni.

Pelko siitä, että olisin taas kadottanut touchin vanhoihin kappaleisiini on yksi niistä voimista, mikä ajaa siellä selän takana. Ennenkin, kun on tullut pitkiä taukoja, on jotain aina kadonnut.. joskus tosin löytynyt uudestaankin, mutta osa, kadonnut ikiajoiksi vaikka tabulatuurit ja sanat ovat paperilla. Jotkin asiat vain ovat niin hiuksenhienoilla kannattimilla, alusta alkaen.

Musiikki on minulle aina keino purkautua. Kasata sanoista polku, jota pitkin kulkea, laulaa sävel, jota pitkin tunne voi välittyä ympäristööni, jottei se vain pakota sisälläni. Siinä kitara on vain yksi apuväline. Koska kehtaisin väittää, että ääneni on kuitenkin se instrumentti, jota käytän. Ihanaa olisi omistaa kyllä vaikka kosketinsoittimetkin. Ja mikki. Ja joku järkevä ohjelma, jota osaisin käyttää, tässä koneella. Mistäs sitä tietää, mitä kaikkea saisi aikaseksi. Ja ennen kaikkea, olisi vaan äärettömän helpottavaa saada kaikki nämä sisällä pakottavat laulut talteen, etteivät koskaan hukkuisi ja katoaisi.

Ehkäpä minä otan siitä selvää, mitä kannattaisi hankkia.

Ja tällä minä aloitin aamuni.

">

Häilyvä Käsite

2010-06-29T23:12:00.002+03:00

On ihmisen itsetunto. Tai ainakin minusta tuntuu, että minun itsetuntoni on hyvin häilyvä käsite. Joskus tuntuu siltä, että se on ihan hyvillä kantimilla ja joskus tuntuu, että ei.
No helvetti, tuntuu että jauhan nyt aivan puuta heinää ja paskaakin päälle. Olen valvonut 32 tuntia. Oikeastaan ajattelin vain kirjoittaa jostain täysin random asioista sitä mukaa, mitä ne tulevat päähäni.

Panetus. Keppi/kepit. Jäätelö. Suihku. Hieronta. Marsut?! Ei tee mieli nukkua ja nukuttaa aivan saatanasti taas yhtäkkiä - ajatus ei pysy yhdessä kohteessa. En käsitä ihmisiä, en nukkuessa, en valveilla. Hämmentää sellainen. Tylsistyttää kaikenlainen yksinäisyys ja toisaalta pelkään epätoivoisuutta. Samaa vanhaa kuraa mitä aina ennenkin. Rottia. Kissoja. Minttua. Saippua. RUOSKA! perkele.

"Hyvä Herra, tilaisin SEKSIÄ seuraavaksi viikonlopuksi, mahdollisimman paljon, mahdollisimman laadukasta, en ole valmis tinkimään. Tarjoan puitteet tälle jalolle aktiviteetille, sekä saunan. Voimme neuvotella myös läheisyydestä ja tutustumisen ehdoista."

Oli kova väittely olenko läski vai en. Jos oikeasti lääkäri minut määrittäisi, olisin varmaan virallisesti läski, mutta kuulemma halusivat kutsua minua tukevaksi. Tukevasta assosioin täysin muodottoman, makkaranmallisen ihmisen, joka myös pukeutuu yhtä .. persoonallisesti. Päädyin sanamuotoon pyöreä, mutta siitäkin vedeltiin hernettä nokkaan. Miten voi vetää nokkaan hernettä, jos kyse on minun painostani/koostani. Enkai minä nyt ala väittämään olevani normaalipainoinen jos en ole :D huh!

Pöydällä pelottaa paperilappu täynnä silkkaa tajunnanvirta psykedeliaa. Vihreällä ja sinisellä kynällä aamutuimaan piirrettyjä tiedostamattomia koukeroita, sekä kuvioita. Ne uivat pinnassa ja kutsuvat luokseen määrittelemättömillä keinoilla. Mieleni tekee lukea. Haluaisin tekemistä viikonlopulle, mahdollisesti toisten ihmisten kanssa jotain. Yllä mainittu tilausviesti on yhä validi ja voimassa hamaan loppuun asti. Siis aivan loppuun asti. Kaiken loppuun asti.

On juuri se olo, ettei niin koskaan toteudu. Silmä painaa umpeen vaikka aivot tykittävät veristä kuvaa verkkokalvoille. Olisi nyt varmaan aivan parempi että tungen banaanin käkättimeen ja rojahdan X:ksi tuohon, tunnelmoimaan luomien takaista pimeyttä. Tässä alkaa jo pelätä, tuleeko se sittenkään. Hetken unelias autius.

Keskusteluja Isojen Herrojen kanssa; Jumala vs. Moderni Ihminen, round 3

2010-06-24T13:57:00.002+03:00

- Sit vähän asiaa noista kymmenestä käskystä.
*huokaisee syvään ja laskee päänsä käsiin*
- Hyvä on sitten..
- Iha ekana olet tässä kovasti väittänyt olevasi ainoa oikea jumala, ja ettei ihmisellä saa olla muita jumalia. Jos juuri viime keskustelussa tunnuit olevan vähän sitä mieltä, että et olisi ainut jumala.
- Mutta minä olen ainoa Oikea Jumala.
- No eiks tuo nyt ole vähän turhan mahtipontista ottaen huomioon tän koko kristinuskon moneen eri lahkoon jakautumisen jälkeen. Siis kuka niistä yleensäkin on oikeassa? Ketkä on sun lempparikristittyjä vai hyväksytsä jokaisen pilipalilahkon joka vaikkapa naittaa jotain 14-vuotiaita 70-vuotiaille papparaisille? Ku noi sun ns. omatki riitelee vaan keskenään, niin mitäs helvettiä siitä oikein pitäs ajatella?
- Ei minulla ole lemppari seuraajia.. Ja jos nyt oikein tahdot tuohon ensimmäiseen käskyyn mennä tuolta kantilta, niin eihän kukaan täysijärkinen myy itseään sanomalla olevansa "ehkä potentiaalisesti" ainut oikea jumala..
- Taivaallinen kauppamies! Tiäkkö, nykyään voidaan vetää oikeuteen ja tuhota koko brändi jos mainostaessa törkeästi valehdellaan! Ja sit tää juttu.. elä käytä herran, jumalasi nimeä väärin. Siis miten sitä voi käyttää väärin?
- Sitä ei pidä lausuman turhaan.
- Miten hemmetissä sitä voi sanoa turhaan, JOS olet ainoa oikea Jumala, ja pystyt mihin tahansa ja silti tästä elämästä on tehty näin törkeän vaikeaa? Väitätsä oikeasti, että vaikkapa ihminen, joka kokee kärsivänsä, toistelee sun nimeä, sanois sen turhaan?
- Vääränlaiset asiayhteydet..
- Ja mitähän ne olisi? Miten se on mahdollista esimerkiksi kirota sun nimees jos olet se ainoa oikea Jumala? Ja sit nää muut käskyt.. siis en ees tahdo lähtee kohta kohdalta näitä ruotimaan, koska ne on kustu kristinuskossakin aivan totaalisesti.
Joku lähimmäiselle kuuluvan tavoittelukin.. siis minusta ihmisen mieli esimerkiksi kuuluu ihmiselle itselleen, joten esimerkiksi ihmisten käännyttäminen sun uskoos olis aivan rikollista sun OMIEN käskyjes mukaan.
- Koska olen tehnyt ihmisen..
- No justjust.. Koska olet tehnyt ihmisen, se on sun niinkö? Eikö sitten esimerkiksi lapsi syntyessään sama missä on, ole automaattisesti sun. Miksi sitten lapsi pitää kastaa ja tuoda kristinuskon hoivaan? Tai käännyttää kristinuskoon jos nyt saattuu johonkin muuhun uskomaan?
- Perisynnin takia lapsi kastetaan ja tuodaan minun huomaani sillä tavoin..
- No kenelle lapsi sitten kuuluu silloin kun se syntyy? Saatanalle? Siis mikä ihmeen järki tuossa muka on? Että olento, joka ei vielä osaa puhua, ei näe kunnolla, ei kuule kunnolla eikä selviä yksin voisi kuulua jollekin oletettavasti pahalle? Eiks ihminen ole juuri puhtaimmillaan syntyessään. Musta koko ajatus siitä että vastasyntynyt olisi syntinen pelkästään sen takia että on syntynyt on aivan helvetin sairas.
- Ei tästä nyt tule yhtään mitään..
- No ei tule ei.
- Näistä asioista me voidaan jankata ja keskustella loputtomasti, mutta päivän päätteeksi minä olen silti ainoa oikea Jumala, sinut luonut kosminen ja universaali totuus, ja sillä tavoin, minä olen oikeassa.
- Aika vitun harhaluuloista. Vähä niinku pelais shakkia pulun kanssa. Tulee ja kaataa nappulat, paskantaa laudalle ja lentää kotiin voittajana. Aplodit sulle vaan.

"Vaikea Ymmärtää"

2010-06-22T16:48:00.002+03:00

Lukee ihmisen käyttöohjeessa, olen siitä aivan varma. Todennäköisesti siellä lukee myös; "Vastakkaisten sukupuolien on mahdollista paperilla ymmärtää toisiaan, mahdotonta käytännössä. Kanssakäyminen omalla vastuulla."

Joskus minulla on sellainen tunne, että ymmärrän kanssaihmisiäni, joskus en ymmärrä lainkaan. Tai enemmänkin, vaikka ymmärtäisinkin, mistä mikäkin johtuu, ei se vähennä lainkaan ärtymystäni kyseessäolevasta asiasta.

Tällä hetkellä hermoa hiertää aivan erityisesti tämä henkilö, jonka kanssa kävin treffeillä. Onhan hän kiintoisa tapaus, mitäs sitä kieltämään. Joten ehdotin toisia treffejä ja se oli hänen mielestään hyvä ajatus, että hänelläkin oli hauskaa ja niin edelleen. Oli puhetta perjantai-illasta, jolloin tiesin hänellä kyllä olevan kiireitä.

Kyseessä oleva ihminen on sikäli hyvin käsittämätön yksilö, koska osaa olla hämmentävän ympäripyöreä sanomisissaan. Ilmaisin siis vielä itseni mielestä hyvin selkeästi, että pidän suorasukaisuudesta, rehellisyydestä ja stressaannun kovasti, jos jokin asia on epäselvää. Koska mitään tarkkaa ei oltu vielä sovittu, kysäisin vielä, että onko se nyt sitten hänen mielestään oikeasti hyvä ajatus tavata treffien merkeissä ja hän oli yhä sitä mieltä että totta ihmeessä.

No. Tuli perjantai. Ei ehdotusta. Lauantai. Ei ehdotusta. Sunnuntai. Ei ehdotusta. Ei mittään.

*yskäisee ja pyörittelee silmiään*

Siis. Onko minua vaikea ymmärtää? Minun on nyt ainakin vaikea ymmärtää ainakin häntä. Minua ei lainkaan haittaisi se, jos hän ei halua tavata treffien merkeissä, mikäs siinä. Miksi kuitenkin sanoa yhtä ja tehdä toista? Minua loukkaa sellainen paljon enemmän! Ja luulen että aika monta muutakin. On vaikeaa miettiä miten helvetissä siihen pitäisi suhtautua, joten on vaan vähän pöllämystynyt. Sanoisi jos on esimerkiksi kiireitä, tai jos ei kiinnosta, tai mitä vaan jotain solidia, eikä jotain mistä ei saa minkäänlaista otetta.

Kaverit sanoivat, että pitäisi osata itsekin olla vaikeasti tavoiteltava, mystinen ja sillä tavalla antaa haaste miehelle. No voihan vittu ja jumaliste! Minä en ole sellainen joka jaksaisi alkaa pelaamaan pelejä, minä pelaan pelejä perkele tietokoneella! Miksi minun pitäisi teeskennellä jotain mitä minä en ole? Ei se miellytä sellainen minua ollenkaan, saatana! Minä pidän suorasta puheesta! Selkeistä asioista, koska elämä on muutenkin monimutkaista ja hankalaa, joten miksi pitää kaikesta tehdä väkisen vängällä hankalaa, jumaliste! Tai sitten minulta puuttuu jokin osa, joka kai pitäisi omistaa jos deittailee. Saatana, en yllättyisi lainkaan.

Tämän takia pinna on kireällä kokoajan, koska se ajatus vaivaa, vaikka jo päätin että olokoot! Minä en ehdota enää mitään, jos häntä kiinnostaa tavata, hän varmaan sen itse sanoo. Hullun kuvan annan jos alan penätä perään. Saatana. No hulluhan minä olenkin, mutta en niin hullu. Enkä tyhmä. Enkä takertuva.

Olkoonkin, että ehkä hän yrittää olla tuollainen jottei suututa minua, jotta olen siivosti mukana hänen projektissaan ja teen ne vaatteet siihen esitykseen. Tekisin minä ne muutenkin, mutta nythän minä vittuuntunut olen. Muuten en olisi. Työn ja huvin erikseen mielelläni pidän. Koska en minä nyt aivan idiootti ole. Ja itselleni enemmän olen vihainen, siitä että annan moisen asian vaivata. Kun ei ole superihminen. Jumaliste.

Ihmiset.. Etenki miehet..

*enrage timer 3 minutes, 15 seconds and calculating*

Tarinoita Takaperin

2010-06-19T18:43:00.002+03:00

Joskus minä ajattelen sinua aivan valtavasti. Ikävöin ja kaipaan, muistaessani jonkun tietyn hetken, tietyssä ajassa ja paikassa. Jossain virtaat lähelläni tai sisälläni ja silloin muistan sen, kun olen kytköksissä siihen lähteeseen josta se alkaa.

Joskus ajattelen, että ehkä minun pitäisi vain kääntyä, kylmän viileästi. Jopa julmasti. Hyvästellä ajatukset ja tunteet ja pitää katseeni eteenpäin. Ne ovat ajatuksia, pisaroita virrassa ja ne tippuvat ja hukkuvat ja sulautuvat. Silti, vaikka joskus uin vastavirtaan, en voi muutakuin todeta että siinä on jotakin ikiaikaista, jota en voi paeta edes ajattelemalla tulevaisuutta.

Nämä ajatukset, tämä sydän. Nämä tunteet ja tämä virtaus. Aina olet siinä osana, jollakin tavalla, jossain roolissa. Enkä voi paeta. Musiikki tuo vahvasti jotain muistoja esiin. Kun kuulen Night of the Swallow:n, olet melkein siinä niin käsinkosketeltavana, etten tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Kun avaan suuni ja alan kuiskata, katoat kuin varjo kuun taakse.

Joskus minä en muuta tee, kuin muistele niitä hetkiä, kun olemme kytköksissä siihen ikiaikaiseen ja kaikki on selvempää kuin lähteen vesi.

I belong to you

2010-06-16T18:49:00.005+03:00

En voi väittää, että taaskaan olisi mitään sen ihmeellisempää sanottavaa. Pelkään nyt kovasti tätä bloggaajan kesätautia, sitä, että pitää sen paussin. Blogaamisen terapeuttinen vaikutus on kuitenkin sen verran väkevä, että paras pitää touchi elossa, paskankin tekstin uhalla!

Koen eläväni erittäin outoja aikoja. Kai jonkinlaisia käännekohtia, joissa pyörin tällä hetkellä hieman ilman sen suurempaa kurssia. Olen viime aikoina ollut lähes törkyisen flirtti, tai siis.. eihän se juuri normitilaan eroa, mutta kai se, miten ihmiset siihen reagoivat eroaa. Ja se piruliste on yhtä addiktoivaa kuin mikä tahansa huumausaine. Ja silti. Vaikka olen hyvinkin rohkea flirtissäni, on minussa silti se ujo puoli. Tämä hämmentävä ristiriita tekee minut vielä mielipuoliseksi ennen kesän loppua, arvelisin.

Tuntuu siltä, että vaikka sisimmässäni olenkin aika vakava ihminen, on minussa myös tämä hyvinkin esille rynnivä kevytkenkäinen puoli ja pitkästä aikaa koen suurta halua antaa sen rellestää vapaana. Ristiriitaisuuksien kavalkadi. Sitä minä olen. Mutta on vaikeaa löytää se keskipolku sieltä erilaisten olotilojen välistä. Se minä, joka uskaltaa olla yhtä vapautuneesti molempia, välittämättä siitä, mitä muut siitä ajattelevat. Joskus nimittäin tuntuu siltä, etteivät ihmiset osaa aivan suhtautua siihen. Ei kai se paljoa poikkea omasta hämmentyneisyydestäni tästä ilotulituksesta mitä mielessäni ja sydämessäni tapahtuu.

Sen ainakin tiedän, etten pidä rajoista. En niistä, mitä minulle asetetaan, enkä niistä, joita olen asettanut itselleni (tietämättäkin). Koen vain tahtoa rikkoa niitä, vaikka pelko hallitseekin tilannetta joskus kovallakin kouralla. Tietysti, ihmisen täytyy olla myös varovainen. Jälleen keplottelemme balanssiaiheessa, joka on minulle niin tuttu.

Minun täytyy olla niin vahva ihminen, että voin elää elämääni kuten itse parhaaksi näen, huolimatta niiden muiden ajatuksista. Se lienee yksi vaikeimmista asioista, mitä tässä elämiseksi kutsutussa sadistisessa utopiassa keksin.

Ja jos minulla olisi valtaa, minä olisin hyväntahtoinen Diktaattori. Ja se on jotain, jota voisin harjoitella oman elämäni suhteen.

Asiattomuutta

2010-06-12T12:50:00.002+03:00

Ei oikein ole mitään asiaa, mutta en tahdo taas aloittaa pitkiä jaksoja, jolloin en sano mitään koska silloin minulle tulee jotenkin tunkkainen olo!

No. Tänä aamuna heräsin järjettömänlaiseen panetukseen. Tämänkin kehtaan jo kirjoittaa, koska olen kaikenlaista muutakin melkoisen henkilökohtaista kirjoitellut vuosien aikana. Herranjumala, miettikää, jo vuosia blogaten. On hyvin mielenkiintoista joskus lueskelle vanhoja blogauksia, varsinkin kun on tällainen muisti kuin minulla. Paska.

Raportinomaisesti voisin todeta, että olen voinut ihan hyvin viime aikoina, ottaen huomioon, että se vanha trauma on kuitenkin pyörinyt päässäni hyrrän lailla jo monta viikkoa. Ilmeisesti jonkinlainen kriittinen tila ja kynnys on ylitetty, koska voin miettiä sitä aivan ilman sen suurempaa tuskaa. Se on kuin pirun nyrkki kädessäni, jota voin purkaa ja koota.
Olisiko ollut jokin viikko sitten, sain kylläkin aivan käsittämättömän vahvan paniikkikohtauksen. Rehellisesti voin sanoa, etten aivan samanlaista ole koskaan kokenut, varsinkaan kun en ole sellainen persoona, joka niistä kärsisi.

Koko päivä oli ollut aivan tavallinen, ei mitään erikoista. Vähän alakuloa, ei mitään sen hirveämpää. Sitten menin nukkumaan. Välittömästi kun painoin pääni tyynyyn, alkoivat kyyneleet valua, aivan solkenaan. Aloin voihkia ja valittaa, enkä voinut estää sitä, aloin hyperventiloida, huimasi, sydäntä puristi ja olin täysin tuon kauhean tunteen vallassa. Itkin ja huusin. Kun vähän rauhoituin ja hengitys alkoi tasaantua, alkoi kauhu. Aivan käsittämätön pelkotila, tuntui kuin koko musta huone olisi imeytynyt seinineen vasten, kuin huoneessa olisi ollut jotakin sinne kuulumatonta. Kamppailin, että uskalsin mennä laittamaan valot päälle. Oli pakonomainen tarve saada lähelleni joku turvallinen ihminen, harkitsin jollekin soittamista, mutta en olisi kehdannut enää siihen aikaan häiritä joten napsautin koneen päälle, laitoin musiikkia ja menin wowiin. Onneksi eräs kaverini oli siellä ja hän rauhoitteli minua, koska tiesi itsekin vastaavanlaisista kohtauksista.
Mutta hyperventilointi jatkui vielä kyyneleiden kera rapeat 40 minuuttia. Sitten alkoi vapina ja kylmät väreet. Lopulta rauhoituin ja väsyin niin, että pystyin mennä takaisin nukkumaan.

En ymmärrä miksi, mutta kuitenkin tunsin valtavaa heikkoutta siitä, että olin kokenut niin rajun episodin, ilman mitään välitöntä, näkyvää syytä. Enkä yhäkään ole keksinyt mitään muuta siihen, kuin että ehkä jotain vanhaa, siihen traumaan liittyvää vain nousi pintaan ja poistui. Tai ainakin toivottavasti poistui.
Ainakaan toista kohtausta ei ole enää tullut, vaikka haikeutta menetettyjen asioiden tähden onkin ollut muutamaan otteeseen.

Olisi kova tarve laulaa, purkaa tuntojaan. Laulaa vaikka niitä vanhoja kappaleita, joissa purin niitä tunteita ulos, välillä hellemmin, välillä jopa brutaalisti. Kitaranpirulaisesta puuttuu kuitenkin kieli, ja ne muutkin pitäisi vaihtaa ja vähän epäilen osaisinko niitä vaihtaa ja että saisinko sitä sitten viritettyä soitettavaan kuntoon. Täytyy ehkä käydä utelemassa paikallisessa soitinliikkeessä, tarjotaanko missään Kokkolassa sellaisia palveluksia, että he voisivat tämän homman järkevään hintaan hoitaa. Kun puuttuu alimman viritystapin ympäriltä se muoviosakin, että pihtien kanssa pitäisi se yksi kieli saatana virittää.
Jotenkin vain koen määrittelemätöntä ahdistusta astua sinne liikkeeseen. Tuntuu että pitäisi olla ammattimuusikko ja osata soittaa hyvin ja lukea nuotteja ja tietää alan termejä - ihan mielipuolista sellainen olo, tiedän, mutta ei väisty.

Jonkun pitäisi kyllä ruoskia tämä käsittämätön laulamisen ja musiikin soittamisen pelko minusta irti, koska ei tässä nyt oikein järkeä ole. Kyllä minä laulaa kuitenkin osaan, aika hyvin. Ja soittaa.. no, välttävästi.

Ilmeisesti minulla sitten olikin asiaa.

Peilien Takana Huokausten Salissa

2010-06-02T17:30:00.002+03:00

Unet pitivät vielä otteessaan kun heräsin sieltä. Varjot olivat nyt tumman silkin värisiä haituvia ympärilläni, pettävän pehmeitä kuin untuva ja tuulen syli. Unet pitivät aina tiukasti siellä, vaikka kolmas kerta jo olin sinne nukahtanut hänen kosketuksensa jälkeen.
Huone hukkui hitaasti pyörivään usvaan. Melkein se seisoi paikoillaan, kuin peläten paljastumista ja sitten silmäkulmasta, se kierähteli taas pehmeästi minua kohti, hivellen kaukaisuudessa häämöttäviä seiniä.
SINÄ HERÄSIT JO
Hätkähdin, en kyennyt sitä estää ja melkein vavahdin kun hänen jäinen kätensä laskeutui varovaisesti ranteelleni, liikkuen melkein eroottisella hitaudella ylös kaulalleni, siihen jäi.
- En ihan vielä.
Hän oli hiljaa, en kuullut edes hänen hengitystään, sitä, mikä sai usvan liikkumaan, huomasin pian. Tunsin vain hänen jäätävän rintansa vasten selkääni ja se sai kylmän väristyksen kulkemaan lävitseni. Kosketus kaulani vaalealla iholla tiukkeni, hetkeksi.
PELKÄÄTKÖ SINÄ MINUA YHÄ?
Hänen vaatimattomassa, mutta rehellisessä kysymyksessään oli sitä samaa kylmyyttä kuin hänen ihossaan. Turruttavaa ja loppujen lopuksi kauhistuttavaa.
Enkä kyennyt vastata siihen rehellisyyteen, niin kylmää kuin se olikin.
MUTTA ETHÄN SINÄ MINUA PELKÄÄ. ET KOSKAAN OLE. ME KULJEMME NÄISSÄ ASETELMISSA KUIN PEILIEN LABYRINTEISSA, SOKEINA KUITENKIN. MINÄ KUULEN SINUN SYDÄMESTÄSI, KUINKA PIDÄT MINUA KYLMÄNÄ.
Huuleni aukesivat ja vain pieni huokaus karkasi huuliltani viilenevään ilmaan, hän liikahti vasten minua, puristaen minut nyt itseensä, kääntäen minut tuossa pettävän pehmeyden kylmässä syleilyssä itseensä.
En heti edes huomannut, kuinka pusersin silmäni kiinni kun hänen jäisen silkkiset huulensa painautuivat vasten omiani ja jokin polttavan kuuma kärvensi minua niiden ihon alla.
SINUN IHANA IHOSI SAATTAA YHÄ OLLA LÄMMIN ELÄMÄSTÄ, MUTTA OLETKO KOSKAAN KATSONUT TODELLA SILMIÄSI. RAKKAANI TYHJYYDESSÄ, SINUN SILMÄSI OLIVAT KUOLLEET JO SILLOIN KUN ISTUIN VIEREESI SIELLÄ JOSSAIN KAUKANA TÄSTÄ HETKESTÄ, KAUKANA TÄSTÄ TODELLISUUDESTA. JA KUN SUUTELEN SINUA JA SUUTELEN SILMIÄSI JA RAKASTELEN SINUA, EN KOSKAAN SAA SYDÄNTÄSI SÄRKYMÄÄN KOSKA SE EI LYÖ.
Hiljaisuuden olisi voinut leikata miekalla kahtia, niin tiiviisti se kietoutui, kuin hän, ympärilleni. Jokin poltti sisälläni, lepatti ja räpisteli, jysäytteli vaimeasti jotain lukkoja, jotka varisivat ruosteisina.
En voinut sanoa, en hengittää.
Aukaisin silmäni ja tuijotin suoraan niihin mustiin kuiluihin, jotka näkivät jonnekin niin syvälle sisimpääni että aloin kirkua.
Jos jokin kylmä oli, oli se tuo katseeni, viileä, kaukainen, vihainen, tunnoton kuin pala rautaa. Se kertoi kuolemasta ja pelosta ja piiloutumisesta ja pakoon juoksemisesta. En edes kuullut enää huutoa, sitä joka kohosi jo ohuena nauhana sisuksistani, koska se sattui niin.
Ensimmäinen sydämenlyönti.

There is no If

2010-05-31T23:42:00.002+03:00

Ja silti aivoni prosessoivat vimmalla näitä asioita. Vaikka sitä "jossia" ei todellisuudessa olekaan.

En tiedä mitä tapahtuu nyt, mielessäni. Päädyn siihen, että nyt täytyy olla meneillään jokin käännekohta koko asian suhteen, koska oli monen vuoden paussi, etten juuri sitä raiskausta muistellut tai ajatellut. Nyt kun se kerran matoi ajatuksiini, on se siellä kokoajan. Ehkä kyse on juuri siitä, etten koskaan ole uskaltanut/pystynyt siitä juurikaan puhumaan.

Alussa kaikki oli toisin, olin kai vain niin vihainen, halusin, että kaikki tietävät millainen kusipää se henkilö oli. Unohdin täysin suojella itseäni ja niin tein itsestäni sopivan kohteen pommitukselle ja niinhän siinä kävi. Valitettavasti se, että yritin kaikkeni kun ymmärsin, että mitä oli tapahtunut, mutta silti, minulle jäi luu käteen. Ja pahempaakin.

Kun ymmärrys siitä, ettei kukaan tahdo uskoa tai uskalla, tai siltä se ainakin tuntui ja että kuinka henkilökohtaista ja kamalaa se oli, pistin kaikki luukut kiinni. Aivan jokaisen, joka oli koskaan ollut auki ja tein pahasti siinä itselleni.
Eikä se helvetti tietenkään ole yhäkään helppo asia puhua, ääneen jonkun kanssa. On niin paljon helpompaa kirjoittaa siitä, puhua kirjainten kautta kuin muodostaa ne suullani. Koska jos käsi vapisee, ei se tässä näy. Puhuessa se kyllä näkyisi, kaikki tunteet.

Joskus minä mietin, että entä jos en olisikaan lähtenyt sen miehen mukaan. Mitä jos en olisikaan ollut niin sinisilmäinen ja tyhmä ja asettanut itseäni kuin tarjottimelle? Miten minun elämäni olisi sitten kulkenut? Olisinko tavannut jonkun kivan ihmisen, jonka kanssa olisin menettänyt neitsyyteni, kuten moni muu ihminen. Vai olisinko valinnut väärin ja se ihminen olisi ollut idiootti? Millaista se olisi ollut, jos se olisi ollutkin minun valintani? Silloin oli vain kaksi valintaa, joko olla hiljaa ja kadota tai taistella ja mahdollisesti saada turpiinsa. Sitten pohdin, että entä jos olisinkin päättänyt taistella ja kenties saada puukosta, nyrkistä ja sitten tullut raiskatuksi. Ainakin se olisi auttanut viemään tapaus oikeuteen, tai sitten olisin kuollut.

Niin monta valintaa, pieniä, isoja, valtavia tai mitättömiä. Joskus ne vain vaivaavat. Entä jos en olisikaan koskaan kertonut perheelleni? Entä jos en olisi koskaan kertonut ystävilleni? Entä jos en koskaan olisi sanonut mitään. Entä jos silloin kun sen jälkeen seisoin pimeässä yössä puun juurella enkä uskaltanut mennä sisään ja veri valui pitkin jalkojani, olisin mennyt jonnekin ja tappanut itseni. Häpeäni silloin ainakin oli niin kova, että en halunnut elää sen kanssa. Entä jos en olisi totellut äitiäni ja ollut soittanut poliisille? Entä jos en olisi jäänyt sinne paikkakunnalle, elämään jatkuvassa muistutuksessa muutamaksi kuukaudeksi. Entä jos.

Muistan vain joitain asioita. Pääsääntöisesti vain sen itse tapahtuman jälkeisiä. Sen muistan, että siellä kopin sisällä oli sininen valo, ja se täytti koko näkökentän. En muista hänen kasvojaan. En voi edes olla varma siitä valosta. Tiedän, että yritin estellä, hän riuhtaisi minut sisään ja yritin estellä sittenkin ja hänen kaikki lihaksensa jännittyivät, valmiina pakottamaan. Muistan, että sanoin ei moneen otteeseen ja kuinka hän vain nauroi. Kaikki muut ovat sekavia mielikuvia. Muistan, että kaaduin kun lopulta pääsin sieltä. Muistan, että hän nosti minut pystyyn ja olin täysin typertynyt. Ja kun hän lopulta jätti minut yksin, en voinut mennä sisään. Ja seisoin siellä yössä varmaankin tunnin ja yritin palata kehooni.

En muista mitään tutkimuksista, en poliisihaastattelusta, en mistään siitä. On vain hämäriä mielikuvia. Muistan kuinka pelkäsin joka yö ja päivä ja jokainen sekunti ja yritin pistää vahvaa naamaa esiin. Muistan kuinka kaikki aikuiset ihmiset, oletettavasti aikuiset ihmiset failasivat ympärilläni suhtautua tähän asiaan. Muistan syytöksiä, kauheita puheluita ja riitoja ja sen, kuinka lopulta kaikki kääntyi minua vastaan ja minä sain huonon maineen. Ja lopuksi, sen että todisteet eivät riittäneet. Ei poliiseita tosiasiassa kiinnostanut se, mitä minulle tapahtui. Olin täysi-ikäinen, 18. Olin juonut kolme siideriä. Ei kukaan usko että 18-vuotias on neitsyt, vaikka minä olin, ja ylpeäkin siitä olin vielä ollut. Poliisit halusivat vain tietää oliko hän yrittänyt myydä minulle huumeita, siitä he halusivat hänet narauttaa, ymmärrän toisaalta miksi. Minulle kerrottiin, ettei häntä syytetty edes raiskauksesta, vaan väkisin makaamisesta, seksiin pakottamisesta. Enkä vielä tänäkään päivänä ymmärrä, mikä niiden ero on, koska minä en ole niiden välistä eroa kokenut.

Ja joskus myös pohdin, entä jos olisinkin ollut yksin silloin eräs yö kun hän yritti hyökätä kimppuuni, tarkoituksena todella vahingoittaa. Että jos se yksi mies ei olisi siitä kaveri porukasta estänyt. Tai että jos minua ei olisi yritetty sinä yhtenä iltana estää kun vedimme kännit opistolla. Olin menossa tappamaan häntä ja tarvittiin 5 ihmistä, kolme niistä raavasta miestä, etten mennyt. Niin mielipuolista voimaa voi silloin 60 kiloinen saada.

Joskus sitä vain miettii näitä.

Unen vallassa

2010-05-31T12:34:00.002+03:00

Näin unta, missä tuli maailmanloppu. Tietenkään en nyt sitten enää muista mitään tarkkoja yksityiskohtia, muistan vain tunnelmia ja aiheen. Tai no, nyt kun sitä ajattelen, se palaa, pikkuhiljaa. Taivas täyttyi savusta ja tulesta. Olimme kaustarissa. Se on toisaalta hassua, toisaalta pelottavaa, että yleensä aina olemme maailmanlopun unessa kaustarissa. Tiet olivat täynnä autoja, hajonneita ja hylättyjä, ihmisiä oli enää vain vähän, kokoajan vähemmän. Minusta tuntuu, että oli muitakin rotuja, ei vain ihmisiä. Puolidemoneita, puolinenkeleitä, olentoja kuin jostain scifitarinasta.

Ruoasta oli pula. Pienet lapsetkin osasivat ja kyllä tappoivat puolustaakseen omaa ruokaansa. Joku inhottava ihminen oli opettanut lauman lapsia tappamaan silmiä räpäyttämättä, jos kukaan lähestyi heidän linnoitustaan, jonne he olivat hamstranneet ruokaa. Keplottelimme sieltä ruokaa, ja jouduimme käyttämään aika kovia keinoja. Muistan kohtauksen, jossa pitelin pistoolin piippua vasten kuusivuotiaan pojan ohimoa, tarkoituksenani ampua, mikäli tilanne sitä vaati. (värähtää)

Me olimme matkalla jonnekin, pakoon, tai turvapaikkaan. Emme olleet ainoita. Ei harmaintakaan aavistusta, mistä tiesimme, minne mennä, menimme vain. Myös lääkkeitä oli niukasti ja muistan pelastaneeni likaisesta joesta särkylääkkeitä, turvonneiden ihmisruumiitten keskeltä, joita ravut olivat jo syöneet. Pakoite ei antanut tilaa ahdistukselle ja murtumiselle, oli pakko jatkaa, pakko tehdä mitä vain.

Muistan myös toisen unen pätkän, maailmanloppua edeltäneen. Olin siinä orpokodin lapsi, ja orpokodissa kidutettiin lapsia. Yritin paeta huonetoverini kanssa, me osasimme kutsua nimeltämainitsettomia olentoja toisista ulottuvuuksista. Ne olivat tehneet portin talon perustuksiin ja kulkivat seinien välissä joskus avuksemme. Eräänä yönä orpokodin johtajatar etsi meitä, haluten hakata meidät sinisiksi. Pakeminne läpi vanhuuttaa rapisevan talon kohti tyttöjen vessaa, jonka erään vessan lattiamaton alla oli luukku lattian ja alakerran katon väliseen tyhjään tilaan. Sieltä aukesi toinen luukku seinien väliseen tilaan, mistä olennot tulivat.

Aukaisimme luukun hätäisesti, kuunnellen kasvavan kauhun vallassa kun aikuiset huusivat ja etsivät meitä. Koko paikka oli niin likainen ja tunkkainen. Ensimmäisen luukun takaa löytyvä tila oli likainen pieni soppi, täynnä putkien ristiverkostoja, lattian alla elävien pikku mönkijöitten marssia ja likaa, saastaa ja kuvottavuutta.
Koko lattia kupli, kun olennot tahtoivat ulos seinien välistä ja kuulimme aikuisten kauhunhuudot, kun ne raivoissaan puolustivat selvästi omiaan. Miksi ne muuten olisivat tehneet niin?

SEX; part II - Kolikon kääntöpuoli

2010-05-30T19:31:00.002+03:00

No, kusin omille kintuilleni kai eilen aatteellisesti, mutta ihmisenä, joka pyrkii ymmärtämään miten toimin ja miksi, otan asiaan eri näkökantaa.

Olen yhä sitä mieltä, että yhdenillan jutut ovat perseestä, mutta kuten kaikilla asioilla on tälläkin kolikolla se kääntöpuolensa. Ja kyllä, osaksi varmaankin krapulan aiheuttamaa morkkisoloa tässä puran, tavalla tahi toisella.
No, olin eilen treffeillä, oli varsin mielenkiintoista. En tiedä yhtään millaisen kuvan itsestäni antoi, kyseinen tapaus itse, oli ainakin suulas tapaus. Tosin minun näkemyksilläni maailmaa katsoen, faktoista ja tieteistä puhuminen on heikko kohtani.

Sinänsä ikimuistoiset treffeistä tekivät taustalla kulkenut parisuhdedraama, entisen luokkatoverin hyökkäys minua kohtaan, jossa jouduin syytetyksi saatananpalvojaksi, koska en reagoinut mitenkään erityisen vahvasti kuullessani erään entisen luokkatoverin kuolemasta. Sekä se, että piti lopuksi soittaa poliisit.
No, takaisin asiaan.

Ne yhdenillanjutut. En minä todellakaan tiedä, onko se yhdenillanjuttu, vai ei, mutta tällä hetkellä, pessimistinä, teen villin olettamuksen että se on.
Syy, miksi annoin itseni "mennä", onkin se mielenkiintoinen pointti. Ei minun mielipiteeni arvostani ole mitenkään kärsinyt, joskus elämää pitää vain elää.
Ja täytyyhän se myöntää, että oikeina hetkinä sitä ei vain jaksa ajatella kaikkea niin monimutkaisesti ja syvällisesti.
Mukava mies, joka miellyttää, ja tilaisuus viihtyä hetki yhdessä. Miksi ei?

Puitteeni ja rajoitteeni eivät ole kaikkien sanojeni summa. Ne natisevat liitoksissaan ja elävät omaa elämäänsä, ja minun sisälläni pysyy se sisus, joka ei siitä miksikään muutu. Ihminen on ristiriitainen olento, on aina ollut, tulee aina olemaan, ainakin minun mielestäni. Samat ristiriidat elävät minussa. Voin joko hyväksyä ne ja kunnioittaa niitä tai sitten rääpiä ja taistella vastaan ja kärsiä kipua ja nälkää ja vilua ja.. no niin.

Reflektoin siis, miten sitä pitäisi suhtautua siihen, että tekeekin yhtäkkiä eri tavoin kuin on ajatellut että pitäisi toimia. Paino sanalla, pitäisi. Pitääkö aina jotenkin erityisesti olla? Osittaisesti uskon tähän, että jokainen saa ja pitäisi saada elää juuri niin kuin itse hyväksi näkee - tietenkin tarkoitan sillä osittaisella, että niin kauan kuin se ei vahingoita ympäristöään ja/tai itseään.

Loppukaneettina. Teki mieli, tulin näin, panin, perkele. Jos se väärin on, hirttäkää pois vain.

Unravel

2010-05-26T14:07:00.003+03:00

Aina joskus se yhä yllättää. Se, että kuinka herkässä se on. Kuinka helposti voi murtaa kuorta ja tuntea kipua siitä, mistä yleensä olet jo luonnollisesti suojautunut.
Se yllättää aina takavasemmalta.

Oltiin siinä koko ilta aihetta sivuttu eri aiheitten parissa. Joku siitä jotain kai vitsailikin, ja jostakin syystä se välinpitämättömyys pisti kuin piikki sydänlihaan, sillä tavalla salakavalasti, niinkuin aina. Toiset kun eivät koskaan mieti, mitä sanovat vaan antavat vaan puheen soljua. Yleensä olen hyvin suojautunut sitä vastaan, tällä kertaa, jostain tuntemattomasta syystä, olivat nuo suojat alhaalla.
Kai se johtui vain siitä, että aihetta oli tykitetty, muistoja, muistamista. Se oli ajatusten takana kokoajan, sykki kuin kerran kuollut sydän. Kivuliaasti.

Sitten se tuli. Se kysymys, mikä mursi kuoren.
"Mikä on pahin paikka, missä olette koskaan olleet. Pahin tilanne, jonka olette kokeneet?"
Helähti rikki kuin heiveröinen kristallilasi, joka putoaa kivilattialle. Näin vain taas sen sinisen valon ja menin lukkoon kuin umpeen muurattu ovi.
"Et sitä kukaan halua kuulla."
"Eiku kerro ny."
Sininen valo täytti näkökentän enkä pystynyt sanoa mitään, tuskin edes hengittää. Räpytin silmiä kiivaasti ja ajattelin etäisesti, että jotain pitäisi sanoa, mutta en vain voinut. Kaikki ajatukset ja muitten puheet menivät ohi hajonneen kuoreni kuin puurossa. En oikein kyennyt tarttua mistään, koska tein kaikkeni pysyäkseni itse kasassa.

Ensimmäisenä tuli viha. Että niin helposti jouduin siihen tilaan. Etten ollutkaan niin vahva, etteikö se olisi vaikuttanut minuun niin paljon. Sitten tuli suru, että se tuli muistiin taas niin rajusti, välittämättä minun halustani. Siitä, että se tapahtui taas minun ajatuksissani, vastoin minun tahtoani. Sitten ahdistus, siksi, että nyt joku tiesi, että minussa oli syvä kohta. Jotain, mitä en voinut ääneen sanoa, enkä tahtonutkaan. Sitten vain turtumus, ja siihen pääseminen kesti yllättävän kauan. En tiedä, enkä laskenut, kuinka kauan räpyttelin kyyneleitä silmistäni, voimatta sanoa yhtään mitään.

Ja kun painoin pääni tyynyyn, ne tulivat uudelleen.

Vaikka siitä kuinka pääsisi yli, luulen, että on aina päiviä, jolloin se kaikki purkautuu hetkeksi.

Ja Hiljaisten Lehtien Alla

2010-05-20T18:25:00.002+03:00

Koko maailma makasi hiljaisena jaloissani kun kuulin ne äänet.
Kuivien lehtien kuiskauksia, kirkaisuja, jotka hukkuivat lempeään tuuleen. Varjot matkasivat hänen ympärillään yhä kuin pimeyden kehä. Vääntyilivät ja kääntyilivät, enkä totta puhuakseni yhäkään tiennyt, miten siihen olisi pitänyt suhtautua.
Ymmärsin, ettei hänen askeleessaan kuulunut pelkästään kuoleman kuiskaus, vaan myös kuoleman häilyvien rajojen yli ryömivä vapiseva haikeus.
Lehdet huokaisivat maassa kun hän pysähtyi alleni ja nosti kasvonsa kohti minua.
Se oli yhä kuin jokin olisi iskeytynyt minuun 100 kilometrin tuntivauhdilla, jokin iso ja välinpitämätön aiheuttamastaan epämukavuusta.
Se vaati joka kerta taistelun sisuksieni ja sydämeni kanssa katsoa häntä silmiin.
Täydellinen lupauksettomuus kaarteili hänen katseessaan ja yritin parhaani pitääkseni katseeni hänessä.
ODOTINKIN LÖYTÄVÄNI SINUT TAAS TÄÄLTÄ. SINÄ OLET OLEILLUT TÄÄLLÄ PALJON VIIMEAIKOINA.
- Täällä on mukavan rauhallista.
TARKOITAT KAI, ETTÄ MINÄ EN KÄY TÄÄLLÄ PALJOA?
Hänen äänessään kareili aavistus pahoittelua, tai jotain karkaavaa häpeän tunnetta. Haistoin sen melkein ilmassa ja hetken se tuntui niin pahalta, että sydäntäni puristi kuin joku olisi naulannut sen kiinni tähän puuhun jossa istuin.
- Tarkoitatko sinä, että minä olen vältellyt sinua? En voinut estää niitä sanoja tulemasta, sen enempää kuin olisin voinut estää kylmyyttä kasvoillani.
Hän käänsi katseensa jonnekin kauemmas, nopeasti. Kuin olisin lyönyt, tai, kuin olisi vaistonnut siellä jonkun.
Hetken lehdet pidättivät henkeään ja vain varjot ulisivat hänen takkinsa helmoissa kuin sudet kilometrien päässä. Sain ne äänet hiljenemään vain sillä, että aloin rapistaa puun kuorta, levottomuuttani.
MINÄ EN OLE KOSKAAN OLLUT HYVÄ PYYTÄMÄÄN ANTEEKSI. YLEENSÄ IHMISET ANELEVAT MINUA JA MINÄ TEESKENTELEN, ETTEN KUULE. ON SILKKAA IRONIAN SINFONIAA, ETTÄ HUOMAAN OLEVANI NYT PEILIN KÄÄNTÖPUOLELLA.
Hän tiesi kyllä, mistä narusta minua pitää vetää. Ja teki nyt parhaansa ja hän saikin vinon hymyn nousemaan huulilleni. Tottahan se oli.
Yhtä lailla kuin se, että minä en koskaan ollut anellut häntä, ja se kismitti häntä vielä enemmän kuin tämä makaaberi asetelma, jossa olimme. Minä puussa, kuin kuoleman kalpea airue, ja hän alhaalla, tuo hirvittävä katse luotuna jalkoihini.
- En ole koskaan pitänyt matelusta.
Hänen naurunsa oli kaarnan kahinaa vasten kättäni, yhtä karhea ja unelias.
ET, ET TIETENKÄÄN, KOSKA SE OLISI HEIKKOUDEN PALJASTAMISTA SAALISTAJALLE. MUTTA NÄMÄ ASETELMAT. NIITÄ SINÄ RAKASTAT, JA LUOT KUIN KUU SÄTEITÄ.
Hänen sylinsä oli rakastavan viileä kun lopulta kapusin alas hänen käsilleen.
Hän tuntui kaikessa sileydessään niin puun kaltaiselta, että matkalla nukahdin noitten käsien suojaan kuin oksien syleilyyn.

Nocturnal Behaviour: Part 69 - oudot seksuaaliset aktit ja joutenolon kultti

2010-05-16T17:33:00.002+03:00

Hän makasi vuoteella hymyillen vähän pirullisesti.
Huone oli valtava, ja jaettu pienempiin "huoneisiin" samanlaisten tilanjakajien kanssa kuin mitä löytyy toimistorakennuksista. Lyhyehkön seinän takaa saattoi kurkkia toiseen vain nousemalla ylös.
Muitten ihmisten juttelu ja liikkuminen huoneessa kuului taustalla jatkuvana matalana metelinä, joka välillä nousi naurunremakkaan ja kolisteluun.

Hän veti minua hiukan peiton alle. Tunnelma oli tiivis ja tunsin pakotuksen alapäässäni. Hän painautui minua vasten ja suutelimme kiivaasti. Meteli melkein hukkui taustalle ja purin häntä kaulasta ensin hellästi, sitten hiukan vaativammin.
"Pannaanko?" Hän kysyi virnistäen, kuin tietäen valmiiksi mitä vastaisin.
Jotenkin onnistuin olemaan välittämättä ympärillämme olevasta hälinästä ja hymyilin nyökäten.
"Oota tässä, haen kortsun."
Hän nousi ylös ja maleksi pois huoneenkaltaisesta tilasta. Näin selvästi hänen erektionsa housujen etumuksessa. Näin kuinka hän meni kysymään kondomia ystävältään, joka virnistellen ojensi hänelle yhden.
Hän palasi heilutellen sitä ja riisuiduimme.

Hän työntyi minuun ja ratsastin hänellä nautinnosta voihkien kun yksi hänen kavereistaan tuli ilkkumaan ja pelleilemään viereemme. Jostain syystä hän ei sanonut mitään ja minua alkoi ottamaan päähän tämä häiritsevä käytös.
Otin yöpöydältä jaffapullon, ravistin sitä ja aukaisin korkin, roiskien kuohuvan nesteen idiootin naamalle ja karjaisin:
"Painu ny helvettiin siitä! En oo puoleen vuoteen saanu seksiä, ja tahon nauttia rauhassa! Hus!"
Idiootti läksi putsaamaan limsaa vaatteistaan ja jatkoimme ekstaattista aktiamme.
Lopuksi hän nousi ylös ja veti vaatteet ylleen ja katsoi minua vähän oudosti. Ihan niinkuin hän ei olisi oikeastaan nähnyt minua.
"Tuu sitte tonne juttelemaan vähä myöhemmin."
Jäin hämmentyneenä vuoteeseen ja kun hän käyskenteli rennosti poispäin tajusin juuri, että joka ikinen huoneessa oli nähnyt meidän harrastavan seksiä. Ihmettelin itsekin, miten ihmeessä niin oli tapahtunut.

Menin katsomaan minne hän oli kadonnut. Löysin hänet huoneen perältä, vähän suuremmasta huoneen tapaisesta, minne oli viritetty joukko valkoisia, muovisia ja hiukan rikkinäisiä puutarhatuoleja. Hän istui possensa keskellä, halliten rentona tilaa ja jutellen verkaisesti jonkun kanssa. Porukkaa lähellä seisoi ilmiselviä henkivartijoita, päällä mustat puvut ja korvanapit ja mikit kommunikointia varten.
Yritin lähestyä häntä ja eräs henkivartijoista astui tielleni.
Hän heilautti kättään ja kutsui sillä minua lähemmäs, ja pääsin peremmälle.
"Sori, vähä innokkaita noi. Tää voi kulkea kaikkialla, se on mun."
Kurtistelin kulmiani. En ollut tiennyt, että hän johtaa tätä Joutenolon Kulttia, mutta toisaalta se ei yllättänyt lainkaan.
"Kuule, mulla on sulle tehtävä."
Nojauduin vähän lähemmäs kuullakseni, mikä se voisi olla.
"Tää on tosi tärkee juttu. Tarvin ----, ¤¤¤¤¤¤ sekä yhden =====. Hankipa noi, saat kulkee täällä kaikkialla. Ai niin joo ja muuten, sut valitettavasti joudutaan telottamaan, jos et saa hankittua niitä."
Nielaisin ja nyökkäsin kalpeana. Koko homma alkoi tuntua vähän mädältä.
"Meepä ny, mulla on vähä kiirus." Hän huiskautti kättään ja lähdin hämmentyneenä pois huoneesta.

Jäin seisomaan typertyneenä isoon saliin, jossa pienet makuuhuonekopit olivat. Posket punastuen tajusin juuri nussineeni tyyppiä, joka nyt luuli omistavansa minut ja voivansa mestata minut jos en saanut hankittua niitä juttuja. Enkä tiennyt lainkaan mistä hitosta niitä olisi pitänyt etsiä.
Joku lähestyi minua kun seisoskelin siinä tuskastuneena. Hän oli hyvin pitkä ja hänellä oli kaidat kasvot. Hän katseli minua melkein yhtä surkeana kuin miltä minusta tuntui.
"Hei kuule, mä oon +++++++. Voisitsä nussia muaki?"
"....öh.."
Mies katseli minua anovasti.
"Me joskus jaetaan naiset."
"En mä nyt usko että se onnistuu.. Ei ollu puhetta tällasesta." Taisin punastua, ja tunsin kuinka kiukku kuohahteli sisälläni. Homma alkoi olla enemmän kuin mätä. Tönäisin miestä hiukan kauemmas kun lähdin etsimään tietä ulos koko paikasta. Täältä täytyi päästä pois.

Vaeltelin valtavan rakennuksen sisällä. Kaikki mitä näin tuntui aivan järjettömältä. Joka paikassa oli valtavasti ihmisiä, kuin jossakin kotibileissä, ja kodissa useaa eri baaria. Tämä Joutenolon Kultti, jota hän johti, oli näköjään vetänyt kaikenlaisia ärsyttäviä bilehileitä puoleensa. Joka paikka tulvi nättejä tyttöjä uusimmissa muotioikuissa, tanssimassa, puhumassa tyhjää, siemailemassa muotidrinkkejä, iskemässä mallilta näyttäviä, yhtä tyhjänpäiväisiä miehiä kuin he itse, ottamassa rusketusta pihalla ja uimassa valtavassa hallissa, johon oli tuotu kaikenlaisia trooppisia kasveja ja missä oli kymmeniä erilaisia vesialtaita.
Joku hänen possestaan oli pitämässä sukelluskilpaa noille tyhjäpäisille kaunottarille, voittaja saisi timanttikorun. DJ pyöritti levyjä kalliilta näyttävän systeeminsä takana. Joka paikka oli täynnä pinnallisuutta ja se oli elävä, hengittävä painajainen.

Tajusin, etten löytäisi ulos sieltä, ja koska näköjään kaikki hänen possestaan ja henkivartijoistaan tiesivät kuka olin, eivät he päästäisi minua menemään.
Epätoivo alkoi ottaa valtaa. En todellakaan tiennyt mistä löytäisin niitä asioita, mitä hän oli lähettänyt minua hakemaan. Lopulta päätin, että koska hän ilmiselvästi näyttää kierivän rahassa, löydän ne asiat ehkä täältä alueelta.

Vaeltelin taas, etsien nyt noita asioita. Päädyin lähelle sitä huonetta, missä hän hallitsi kulttiaan puutarhatuoliltaan. Seinään oli repäisty puoliväliin hiukan repaleinen, pienehkö aukko, josta pääsi yläkertaan, hänen yksityisiin tiloihinsa, sekä hänen lähimpien ystäviensä luksusasuntoihin.
Aukkoa vartioi yksi henkivartija. Olin varma, että löytäisin etsimäni sieltä. Yksi ja sama, olisiko se varastamista. En halunnut tulla teloitetuksi, ellen löytäisi niitä asioita.
Vartija yritti ensin estää minua, mutta huomasi sitten kuka olin ja sain kiivetä aukosta sisään.

Asunnot yläkerrassa olivat niin upeita, että sitä luksusta oli vaikea edes käsittää. Minun ei tarvinut edes etsiä ----- kovin pitkään kuin näin sen kullatulla pöydällä. Kuulin, kuinka viereisessä huoneessa naitiin isoon ääneen ja nappasin ------- pöydältä laukkuuni. Huokaisin helpotuksesta. Enää kaksi.
Melkein hyppäsin ulos vaatteistani, kun joku tarttui minua pian olasta, kurkkiessani toiseen huoneeseen.
Se oli vartija alhaalta aukon suulta.
"Hei, &&&&&& kutsui sut luokseen. Sillä on sulle asiaa."
Huokaisin uudestaan helpotuksesta, koska en ollut jäänyt kuitenkaan kiinni ------- varastamisesta.

Katselin ovella häntä, kuinka hän istui siellä tuolillaan. Hän huomasi minut ja koukisti sormeaan minua kohti. Alentuvasti matelin sinne, istuen hänen viereiselle tuolille, jota hän taputti. Olo oli kuin koiralla.
"Oletko jo löytänyt ne asiat?"
Nielaisin. Nyt pitäisi teeskennellä rentoa ja luottavaista ja valehdella läpi hampaitteni. Hymyilin ja nojasin vähän taaksepäin.
"Hyvällä mallilla on."
Hän hymyili hajamielisesti ja taputti polveani. Imin sisään pakottavan mielihalun iskeä häntä naamaan nyrkilläni.
Kyllä minä vielä löytäisin jonkin porsaanreiän, jonkin paikan, mistä päästä pakoon.

Kyllä se o ihme mistä näitä unia oikein tulee.. hahaha.

SEX

2010-05-13T18:49:00.002+03:00

Olen viime aikoina pohtinut paljon seksiä. Huom! se on eri asia kuin ajatella seksiä, vaikka sitäkin toki teen.

Pohtimisella tarkoitan seksin syvällisempiä puolia. En tiedä kuinka moni ajattelee, ettei seksissä ole syvällisiä puolia, mutta minulle siinä on, kokonainen meri niitä.

Seksi on yhä pitkältikin tabu, vaikka sitä tungetaan joka tuutista. Tavallaan tämä shokkihoito seksin suhteen on minusta vääristänyt ihmisten suhtautumista seksiin, koko näkemystä siitä.
Ennen mentiin naimisiin, nussittiin hiljaa hääyönä, rutattiin kakaroita ja voisin kuvitella, että se oli avioelämään kuuluva osa, tavallaan yhtä tavanomainen kuin kapiot ja hääpuku. Se on varmasti ollut miljoonasti merkityksellisempää, kuin mitä äkkiseltään ajattelisi, koska jokainen ihminen suhtautuu tavallaan siihen.
Toisisssa avioliitoissa se on ollut ihana asia, toisissa tukahdutettu, toisissa painajaismainen tapahtuma ja toisissa yhtä tylsä kuin kuiva omenankara.
Kai se on sitä vieläkin.

Tai no, paitsi että nykyään naimisiinmennessä on yleensä jo sisäänajettu se toinen, koettu ja katsottu ja hyväksi todettu. .. ainakin toivottavasti. Minä itse en voisi kuvitella meneväni jonkun kanssa naimisiin jos en olisi häntä kokeillut. Mutta ah, ajauduin jotakuinkin sivupoluille (mikä ei ole lainkaan tavanomaisuudesta poikkeavaa minulla).

Nykyaika on tehnyt meistä nuorista, ja niistä nuoremmista aika hulluja seksin suhteen. Kiire ja pikaisuus on tehnyt seksistäkin pikaruokaa. Ja se on se, mikä minua kammottaa. Yhdenillan jutut. Sellaiset pikaiset panot kännissä jonkun täysin käytännössä tuntemattoman ihmisen kanssa.

Kuka nauttii siitä? Mitä nauttimista siinä on? Minulle seksi on syvällinen tapahtuma. Minulle se on merkityksellinen asia, jonka tahdon pitääkin sellaisena. Jos nyt sattuisin nussimaan jonkun kanssa, johon olen juuri tutustunut, eihän hän näe minua. Miten kukaan voisi avautua niin paljon sellaisessa tilanteessa, että voisi antaa kaikkensa, joka minusta on hyvän seksin määritelmä.
Avautuminen, antautuminen, rehellisyys ja nautinto ja ekstaasi. Kaikkensa antaminen itsestään siihen tilanteeseen.

Miten mikään vähempi voisi todella tyydyttää?

Tosin, suhtautumistani seksiin sävyttää paljon se, että minut on raiskattu. Nämä ovat asioita, joista tuskin koskaan puhutaan, ja vältellään ja ne ovat tabu. Minä sanon että vitut. Vietin kymmenen vuotta häveten sitä, koska perimmilläni ajattelin, että se oli minun syyni. Niinkuin kaikille käy, jotka siihen tilanteeseen joutuvat.
Mutta näin vasta kymmenen vuoden päästä minä todella alan tajuta kaiken sen, miten noinkin perustavanlaatuisesti mullistava kokemus vaikuttaa ihmiseen.

Ensin se tuhoaa, ja jos sitä ei voi käsitellä ja selvitä siitä ja kääntää edukseen, käy kehnosti. Toki, raiskauksen uhreille tarjotaan aina terapia-apua sun muuta. Itse en ottanut apua vastaan ennenkuin oli "myöhäistä" ja asiat sen verran päin prinkkalaa että hain itse avun. Tosin, en uskaltanut silloinkaan käsitellä asiaa. Se purki hitaasti itseään, ennenkuin avautui.

Minä rakastan seksiä. Vihani ja pettymykseni oli täysin käsittämätön kun minulta riistettiin minulle jotain niin tärkeää kuin neitsyyteni tuolla väkivallalla. Enkä vieläkään muista kaikkia yksityiskohtia, ja ehkä parempi niin.
Mutta olen nyt vasta huomannut, että vihani ja pelkoni ja pettymykseni on maalannut ja vaikuttanut takapiruna muille seksuaalisille kokemuksilleni tuon tapahtuman jälkeen, vaikka luulin selvittäneeni kaiken siihen liittyvän jo.

Kun huomasin sen, varjon, joka reunusti seksuaalista minääni, ymmärsin, että se, mitä eniten pelkään on se, mitä eniten tahdon. Avautua, ja sallia joku sisään. Haluan kyetä siihen, että voin todella paljastaa itseni jollekulle, juuri sille, jota kunnioitan ja arvostan niin paljon, että voin hänelle antaa itseni.
Olen saanut takaisin itsearvon, joka oli minulta kadoksissa kymmenen vuotta.

En tiedä, kuulostaako se jonkun mielestä pelottavalta ja liian sitoutuvalta. Suoraan sanottuna minua ei kiinnosta. Minua ei kiinnosta seksuaalinen pikaruoka joka pelkästään ruokkii itseinhoa ja epäkunnioitusta. Minulla on arvoa, minulla on sisin, jota kenen tahansa ei kuulukaan nähdä. Se pitää ansaita, koska se on sen arvoista.

Tämä tekee minusta vahvan.

It Keeps Us Apart

2010-05-08T01:20:00.003+03:00

Olen pohtinut paljon viime aikoina kosketusta.

Ihan toisen ihmisen kosketusta.
Kai se on tämä pirullinen kevät, joka aiheuttaa sen häviön tunteen. Sen, että tuntuu siltä, että jotain puuttuu, jotain on vailla. Kun koko maailma pariutuu silmiesi edessä alkaa niin helposti kokea olonsa yksinäiseksi.

No ei sillä, etteikö siltä tuntuisi muulloinkin. Aikoina, jos toisina, se tunne vahvistuu ja ravistelee ja jäytää. Joskus sitä hyvä kun kuulee taustalla raapimassa sen oven takana, minne sen on ajanut piiloon.

Olen aina ollut aika yksinäinen ihminen. Yleensä silloinkin, kun olen seurustelusuhteessa ollut, koska pidän niin helposti ihmiset välimatkan päässä. Olen usein jopa ollut hyvin pitkin hampain sitä vastaan, että nukkuisin vasten toista ihmistä. Mutta ne voivat olla vain jotain vanhoja traumoja, juttuja, jotka aiheuttavat tuota muurin vahventumista ja pois tyrkkäämistä. Sitä, ettei kestä, jos toinen onkin siinä lähellä. Enkä minä aina vieläkään siitä pidä.

Ja joskus minä janoan sitä kuin janoinen vettä.

Ja joskus minä olen ajatellut niin, että se on jokin virhe koodissa, että kaipaa kumppania ja seuraa. Eihän se niin voi olla. Ihmistä ei luotu yksin eläväksi olennoksi, ainakaan minä en oikein usko niin. Ihminen on itsenäisyyttä hakeva laumaeläin. Se, että ihminen kaipaa toista rinnalleen ei ole jokin vika, joka pitää raapia ja raastaa irti ja haava polttaa kiinni. Se on luonnollinen tunne, eikä siinä ole mitään väärää, vaikkei se aina niin kivalta tunnukaan.

Ei ole hulluutta kaivata auringonvaloa jos kulkee varjoissa, vai onko?

Hulluutta on se, mitä voisi olla mutta mitä ei voida saada selville koska se on revitty kahteen osaan ja väliin on levinnyt meri, manner ja kokonainen maailma täynnä vaaroja.

Vielä minä odotan pullopostia, koska minä hullu lähetin sinne palasen sydäntäni, jota pidin pölyisellä hyllyllä piilossa katseilta, ja siellä se on nyt jossain, matkalla aalloissa.

Keskusteluja Isojen Herrojen kanssa osa 2: Jumala vs. Moderni ihminen; round two

2010-05-05T17:03:00.003+03:00

- Haluaisin vielä palata tähän katumus asiaan..
- Okei. Anna kuulua sit.
- Pitäisikö katumus olla sitten vaan hyvimpien ihmisten tavoiteltavissa, etkö todella usko siihen, että joku, joka on tehnyt pahojaan koko ikänsä, saattaisi katua tekojaan elonsa hiipuessa?
- Siis comoon.. Etsä voi olla noin naiivi! Jos tyyppi on koko ikänsä vaan valehellut valehtelemisen perään, niin miten sä voit luottaa mihinkää mitä se jamppa päästää leipäluukustaan? Voitsä todella väittää tietäväs millon katumus on aitoa ja millon ei?
- Minä olen Jumala, joten minun jos jonkun pitäisi tietää katumuksen aitous..
- No musta sellasen hypoteettisen ihmiskunnan terroristin pitäs voida tosiaan osottaa vähä pontevammin se oma katumuksensa. Ei sen pitäs riittää että huutaa halleluujaa viimesil voimil, eihä siin o mitään järkee. Tyyppi, joka aidosti kahtoo taaksepäin omaa elämäänsä ja kauhistuu omista paskoistaan pitäs vapaaehtosesti haluta mennä helvettiin tai kiirastuleen tai mihin ikinä kärsimään tuomionsa kaikesta pahuujesta.
- Perinteisesti..
- Perinteet ja perinteet! Tiäkkö, maailma on täynnä toisiaan tyhmempiä perinteitä, miks jotain pitää pitää yllä, jos siit ei seuraa mitää muutako paskaa?
- Siis enhän minä nyt saa tässä mitään sanaakaan väliin kun sinä paahdat menemään kuin mikäkin saarnasmies!
- No sille mä en voi mitään et sun kristinuskossas on vähä enemmän ko jumalattomasti epäloogisuuksia ja toisiaan kumoavia juttuja, joihin on siis ihan pakko tarttua..
- Kuulehan, ihmiset tulkitsevat minun oppejani omalla tavallaan..
- Ja oot luonut ihmisen omaksi kuvaksesi? Etsä niin just sanonu jo ihan alussa? Et eiks tää ny oo vähä niinku paradoksi, että sä syytät ihmistä siitä, miten se tulkitsee sun sanojas, vaikka ihminen on sun ittes luoma olento? Eli sä syytät ihan ittees loppujen lopuksi. Tai siis, ehkä sä et olekaan niin kaikkivoipa. Jos ihminenki valehtelee, niin voiko silloin Jumalakin valehdella?
- Ei se nyt aivan niin mene.. Saatana laittaa..
- Ai siis saatana. Tarkotatsä nyt Luciferia, sun omaa enkeliäs, jonka sä heitit menemään koska se sai vähä munaa ja alko kapinoimaan? Et sä tossa pääse kyl puusta pitkään, jos alat sitä syytteleen kaikesta mitä ihminen tekee väärin.
- Öh..
- Vai mistä sitten Lucifer sai kapinamielensä? Jostain muualta? Etkö sä olekaan yksi ainut oikea Jumala, jota kohti kaikkien pitäs kumarrella vai väitätsä vaan niin?
- Itseasiassa..
- A-HA! Eli oletettavasti on olemassa muitakin voimia, joka tarkoittaa sitä, ettet sä olekaan kaikkivoipa, vaan väität vaan niin, jotta vaikuttasit vähä kovemmalta jätkältä.

Keskusteluja Isojen Herrojen kanssa osa 1: Jumala vs. Moderni ihminen; round one.

2010-05-05T16:24:00.004+03:00

- Noniin. Istutaampas sitten. Hyvää päivää.
- Päivää.
- Meille oli siis varattu tämä aika, että voidaan hiukan keskustella.
- Näin minä sen käsitin.
- Vaikutatte hiukan ärtyneeltä.
- Kerrassaan upeaa ihmistuntemusta.
- No, minähän olen luonut ihmisen.
- Aijaa, jaa että heti vedotaan siihen. No kuules, mulla oliskin muutama polttava kysymys siitä aiheesta.
- No tuota, anna palaa sitten.
- Jos sä olet luonut ihmisen, ja jotku väittää, että kaiken elämänki..
- Niinhän se on.
- No joojoo, mut miks helvetissä siitä elämisestä on tehty niin pirun vaikiaa? Ja siis, jos ihminen on sun kuvas, miks ihminen on kateellinen, vihainen ja paskamainen tyyppi suurimman osan aikaa?
- Jos elämä olisi maanpäällistä taivasta kokoajan niin miten ihminen sitten voisi ansaita tiensä paratiisiin?
- Ai se pitää viel ansaitaki! No just joo. No mitä hittoa se ny sit vaatii? Eiks elämä ole sen verran kinkkistä et sen pitäis olla kaikille kuuluva boonus ku heittää kirveen kaivoon vai pitääks senki eteen viel tehdä töitä?
- No tuota, perinteisesti on riittänyt se, että katuu syntejään ennenkuin..
- Whoooa! Siis mitä, mitä, mitä? Väitätsä, että voi olla millanen paskapää tahansa elämänsä aikana ja ansaita pikapassin elämänjälkeiselle ikuiselle kylpylälomalle jos vaan katuu kaikkea paskaa mitä on tullut tehtyä viimesillä senteillä?
- Tämä keskustelu alkaa mennä vähän väärille saroille..
- Ai miten niin? Rupesiko kuumottamaan? Kuule, eikö Jumalalla pitäis olla vastaus kaikkeen? Vai suunnittelitko ees kunnolla tätä sun elämä-projektias ennenko alotit. Siis eihän tää nyt ole mistään kotoisin.
- Enhän minä nyt voi kääntää minun puoleeni kääntyvää pois, enhän?
- Kyllä voi, sanot vaan että vittu mua kiinnosta tollanen paskapää, oot tappanut raiskannut ja myyny huumeita ikäs että piä anteekspyyntös kuule itelläs vaan ja pistät matkalle kurimukseen, ei sen niin vaikeeta pitäs olla. Meinaatsä tosissas, et ne jotka on ollut hurskaita ja kilttejä ja huomioivia ja rakastavia ikänsä saa saman palkinnon ko joku perkeleen joukkomurhaaja jos se vaan katuu sekunnin murto-osan?
- Tuota..
- Vai ootsä niin koukussa muitten mielistelyyn, että kelpuutat kenen ruskean kielen vaan? Ja entä sit ne tyypit, jotka elää elämänsä hyvin tehden mutta eivät usko Jumalaan? Eikö ne sit muka kelpaa? Pitääks sua palvoa ja polvistella ja mielistellä ja kunnioittaa vaikka vaikuttaa vähä siltä ettet juuri tikkua ristiin laita asioitten eteen? Millon viimeks sä olet vastannut jonku rukoukseen?
- Kuule, minä saan sellaiset määrät rukouksia joka sekunti, että taivaallinen konttori on tupaten täynnä kokoajan..
- Etkö sä olekaan kaikkivoipa ja silleen? Enste teet elämästä helvetin vaikeeta, ja ihmisestä hankalan otuksen, ja sit päätätki ku ihmiset alkaa itkee siitä että voi voi, mä meen nyt golfaamaan, koettakaa pärjätä!
- ... mutta perisynti..
- Voi tsiisus! Nii seki vielä! Ensin on täydellinen maailma ja sit heität sinne yhden ainoon plantun mihi ei saa koskea ja kärmes luikertaa vähä sielä ja Eeva on heti silleen, et vau tota pitää maistaa ja onks kaikki sit niinku Eevan, eli naisen syytä? Et päätit tehdä naisen elämästä viel vähä hankalampaa? Tai siis jos sä niinku olet miesjumala, ja teit miehestä oman kuvas niin kenen kuva sit nainen on?
- No tuota..
- Niin justiinsa joo, jotenki arvasin et sanot noin.
- Minä en tahdo jatkaa tätä keskustelua.
- Justko mä vasta pääsin alkuun. Tais mennä jauhot suuhun herralle.
- ...

Aikuisuus ja Komplikaatiot

2010-05-04T16:44:00.002+03:00

Rupesi tuossa aivossa raksuttamaan, kun Jani tuosta aikuisuutta pohdiskeli blogissaan..

Superhieno linkki marginaaliin!

Minulla ei koskaan ole ollut sellaisia ajatuksia aikuisuudesta. Minä en ymmärrä aikuisuutta, tietenkään.. sen määritelmä minulle on yhtä vieras kuin jokin monimutkainen matemaattinen yhtälö, no okei, siis mikään matemaattinen yhtälö.
Ainut asia, jonka linkitän aikuisuuteen on vastuu. Mutta se, mitä vastuun piireihin kuuluu, on asia erikseen. Niin ja vielä rajoiltaan hämärämpi asia, arvokkuus. Minun isäni on aina juonut ja olen joutunut katsomaan kaikenlaista sekoilua, joten aikuisen arvokkuus on ollut hyvin sekava sellaisenaan. Jokaisella se on ollut niin erilainen käsite.

Mutta se vastuu. No, kaikenlaisista asioista ihminen elonsa aikana kantaa vastuuta, mutta ehkä minä miellän eniten sen vastuun siihen, että aikuisena sitä kantaa vastuun itsestään. Siitä että on tosi itsellensä, aito ja kantaa sen hyvin, ja arvokkaasti. Lapsena on vaikutuksille kovin altis, mutta aikuisuus tarkoittaa sitä, että "itse" on muodostunut selkeästi ja itse osaa kertoa ja ilmaista kuka sinä olet.

Se on minun mielessäni aikuisuus, eikä se ole koskaan minua erityisesti pelottanut. Siihen pääseminen kyllä, ja se, että jos ei onnistukaan siinä.

Lähinnä se median "asettama" mielikuva aikuisuudesta enemmän hankaa vastakarvaan. Silloin tarkoitetaan sitä, että tehdään töitä, ei olla lapsellisia, mennään naimisiin ja hankitaan lapsia ja hoidetaan kotia ja tiedetään mitä saa sanoa lapsille ja miten niitä kasvatetaan.

Lapsen kasvatus ei onneksi ole ydinfysiikkaa, vaikka niinkin yksinkertaiseksi asiaksi yllättävän raskasta.

Entä jos ei löydäkään itseä? Moni kokee, ettei tiedä vielä kuka on keneksi tahtoo tulla. Itsen kriisejä löytyy varmaan kaikilta, enemmän tai vähemmän. Paitsi että jotenkin minä olen aina kokenut tietäväni millainen olen ja millainen minä tahdon olla. Välillä akseli siinä, juuri sellainenko vai tälläinenkö, on vaihdellut edestakaisin, mutta ei mitenkään erityisen rajusti.
Eniten kitkaa ja vaivaa on aiheuttanut se, miten yhdistän tämän maailman vaatiman todellisuuden siihen, mitä minä olen.

Olen aina kapinoinut rajusti sitä kohtaan, mitä minulta odotetaan ja halutaan ja kun minua aletaan purkittaa johonkin rajoihin, saatan masentua tai suuttua sitäkin rajummin. Minä en pidä siitä, että minua pyritään hallitsemaan. En koe, että kukaan on siihen oikeutettu. Mutta ottaen huomioon sen, että tässä maailmassa täytyy kyetä elämään, olen oppinut tekemään kompromisseja itseni ja odotusten suhteen.

Tuo seksi sitten taas.. no jaa. Minähän rakastan seksiä. Olen ollut ikäni erittäin seksuaalinen olento. Se, että minulta yritettiin riistää nautinto ja puhtaus koko asiasta sai minut eniten pois itseydestäni, kuin mikään koettelemus koskaan ennen. Että joku kehtasi rikkoa minua kohtaan niin! Käyttää asiaa, joka on minulle tärkeä, minua vastaan, tehdä jostain kauniista ase! Tuhota jo ensikättelyssä koko aikuisuuteen liittyvä seksuaalinen vapaus.. Vielä se saa minut oikeudellisen raivon kouriin. Sitten muistan, kuinka olen taistellut vastaan ja voin hymyillä, koska olen selvinnyt voittajana.

Vanhempiin liittyneet seksuaaliset jutut eivät ole koskaan ahdistaneet varsinaisesti, ne ovat olleet osa heitä, heidän intimiiyttään ja yksityisyyttään. Vähän sellainen nolottava ja nurkan takana hihiteltävä juttu. Mutta ei kammottava
tai pelottava.

On kyllä hirvittävän mielenkiintoista, kuinka eri tavalla ihmiset kokevat nämä asiat.

Karmea Totuus Jutuista

2010-05-01T18:26:00.002+03:00

Ihminen on sikäli kummallinen eliö, että ihmiskunta ja yhteiskunta ja vaikka mikä muu keksitty (kuten media) on asettanut sille sellaisia odotuksia ja vaatimuksia, että monen jos kenenkään on niitä mahdoton todeksi toteuttaa.

Tämä koskee monta eri asiaa. Otetaan lähempään tarkkailuun vaikkapa liittoutuminen toisen ihmisolennon kanssa. Romanttisessa mielessä, vaikkakin esimerkiksi avioliitto joissakin tapauksissa on taloudellinen järkiratkaisu ja mukavuutta lisäävä osa elämää, johon ei romantiikka kuulu. Tai ainakin usein ennen oli, varmaan pelottavan usein nykyäänkin.

Uskonto on asettanut avioliitoille melkoiset rajapyykit ja työlistat, liitto pitää hamaan kuolemaan asti ja niin edelleen. Se on kuin työsopimus, josta et pääse irti, ainakaan uskonnollisen kannan mukaan. Kuka mielipuoli siis lähtisi työhön, josta et voi olla varma, miten se toimisi, sopimuksella, jossa sinun pitää uhrata aikaasi ja vaivaasi, ja sitten toinen ehkä ei teekään osaansa vaan vetää koko sopan pystyyn. Ja siltikin sopimus pitäisi muka pitää. Tämä on kamalan pessimistinen, ja surkea kuva toki instituutiosta nimeltä avioliitto, mutta mitä helvettiä siitä pitäisi olla mieltä kun kaikki mitä me nykyään siitä näemme suurimmaksi osaksi on riitoja, kurjuutta, petosta ja lopulta eroa.

Naimisiin mennään ja hyvin piankin sen jälkeen erotaan. Ennen avioliitoissa oli aivan yhtä paljon surkeutta ja kurjuutta mutta koska yhteiskunta ja uskonto lukivat lakia asiaan niin paljon rankemmalla kädellä kuin nykyään, olit siihen sopimukseen kuin verellä sidottu, sama mikä oli.

Nyky-yhteiskunnan pikaruokaelämäntapa on tehnyt suhteista ja avioliitoista samanlaista muovikelmun peittämää pikaruokaa, mitä kaikesta muustakin. Sen pitää tapahtua heti, kaikki pitää saada heti, nähdään uutuuttaan kimaltava paperikääre ja sitten kun se on riisuttu niin mitäs hittoa sieltä alta löytyykään? Viallinen kappale!

Vai onko sittenkään? Mitä se käytännössä tarkoittaa, viallinen kappale? Kukaan ei ole täydellinen, se on varmaa. Vika voi olla toki kappaleessa, mutta aivan yhtä hyvin katsojassa. Vaimonhakkaaja on viallinen kappale. Onko ihminen, joka välistä vetäytyy omiin maailmoihinsa eikä aina jaksa/pysty/viitsi huomioida, viallinen? No ei.

Me asetamme mielipuolisia vaatimuksia myös meidän elämäämme astuville ihmisille, koska meidät on aivopesty siihen. Tämä maailma on tehnyt meidät hulluiksi. Joskus teeveessä jossain sarjassa käsiteltiin superdeittailijoita, ihmisiä jotka eivät kyenneet sitoutua toiseen kuin ehkä kuukaudeksi kerrallaan. Muassa nainen, joka ei voinut sietää miestä huonoissa kengissä, tai jos oli tennissukat. Että se oli yksi miljoonista meriiteistä, joka erotti viallisen täydellisestä kappaleesta.

Vieläkin kammottaa. Ja hitto vie, se pistää katsomaan itseään peiliin rankalla kädellä. En minä halua olla mikään pinnallinen bimbo, jolle kelpaa vain mies hienoissa vaatteissa, paljon rahaa ja romanttinen ja huomioiva yms yms muuta paskaa. Paskat. Minä tahdon todellisen miehen, en mitään fantasiakuvaa, unelmaa, unta, pinnallisen median asettamaa ihannekuvamiestä.

Enkä minä koskaan mene naimisiin. Älytöntä huijausta koko hommma.

Pieneliöt

2010-04-30T16:23:00.002+03:00

Tunne oli, tunne meni!

Noniin.

Olisi vappu. Moni pohtii, onko sillä merkitystä enää ja että onko silloin pakko tehdä jotain. No helvetti, tämä harmaa normaalielo mitä suurinosa meistä viettää aiheuttaa minussa halun ottaa joka perhanan "juhla"päivä, ihan sama vaikka olisivat serkun naapurin lapsuudenystävän lehmän kaiman puutarhanaukaisujuhlat. Näettekö, peitin erinomaisesti oman tietämättömyyteni kyseisestä juhla... no hitto.

Minä olen nainen ja eräs henkilö tässä taannoin julisti, että olen elävä, hengittävä naiseuden tiivistymä - koen asiat tunteitten kautta. Minä myös koen asioita värien kautta. Tunne antaa tietylle värille jonkin merkityksen, sama väri voi eri tunteella olla ihan eri juttu. Harmaa, sateinen päivä hyvällä tuntemuksella on ihanaa, paskalla fiiliksellä yhtä kuin sitä itteään.

Vapun minä miellän kirjavaksi. Se on värien huutavankirkuva sekamelska, hysteerinen, tarkoitukseltaan hiukan obscure, vaikka tiedän toki että jokin työväen pippalo se on ja kaikki lukiosta joskus ulostautuneet hilluvat lakki päässä ihmisten ilmoilla.
Vappu on harlekiini. Vähän sellainen arvaamaton. Paperin rapinaa ja naamareita ja kaikenlaisia naposteltavia ja ilmapalloja.

En kyllä ymmärrä miten jeesusmarssi siihen kuuluu. Se on yhä suuri mysteeri, ehkä tämä todistaa myös sen, etten tiedä mitään uskonnoista. Mahdollisesti totta. En ole tiedon etsijä, faktat eivät sinänsä kiinnosta minua, eivät kirjoitetut "totuudet" asioista, koska koen kaiken maailmassa tuntemusteni ja omakohtaisten kokemusteni kautta. Ja yleensä elän sitten jossain pääni sisällä, turvassa tylsiltä faktoilta.

Muistan yhä eläväisesti sen, kuinka kerran krapulassa, asuessani Judin kanssa biorexin talossa heräsin hirveään mökään, vappumarssiin. Kurkistelin alasti ikkunanverhon raoista ja kirosin tuota metakkaa, hysteriaa joka kulki ikkunamme alta. Sitten seurasi ihmettynyt hämmennys. Perinteisen marssin perässä kulki ankean hiljainen jeesustelujono. Iso lössi ihmisiä, toinen toistaan tylsistyneemmän näköisiä, kantamassa kaikenlaisia kylttejä.
Yksi erotti joukosta huikaisevasti. Valkoinen t-paita jossa oli suuri smiley-face, miehellä itsellään mytristynyt ja kyllästynyt ilme ja hän kantoi kylttiä, jossa luki isoilla mustilla kirjaimilla "JESUS LOVES YOU!"

Yeah, riiiiight..

Luulisi kristinuskon kaikkien sekoilujensa jälkeen oppinut vähän jotain positiivisesta mainostamisesta.

- poistuu takavasemmalle hinkaamaan itsensä paraatikuntoon.

The Doubt

2010-04-28T12:22:00.003+03:00

Kun on se sellainen tunne. Että jotain on vähän nyt oudosti, muttet aivan ole varma mitä se on. Onko se joku asia joka piti hoitaa, virallinen paperi kenties? Jotain taas viime tingassa? Onko se jokin vaistomainen tunne siitä, että pian tapahtuu jotain hullua? En tiedä, mutta hitto, se tunne syö.

En aina tiedä mitä pitäisi ajatella, joten silloin yritän vain keskittyä tunteeseen. Silloin kun nekään eivät ole selkeitä, pitää alkaa luottamaan vaistoonsa. Tai siis, kyllähän minä yleensä vaistoani pyrin kuuntelemaan. Tällä hetkellä vaistoni vain huutaa, että jotain on pois paikoiltaan.

Se paljastaa itsensä vielä, tietysti. Taidan vain keskittyä liikaa tuohon outoon, että se alkaa tuntua vainoharhalta.

Ihmiset katoilevat, ja taas pulpahtelevat esiin, kuin vedessä, missä pinnanalainen virtaus vie ja pyörittää meitä. Joskus se on hyvä asia, joskus ei niinkään. Minusta tuntuu että minua taidaan viedä pian pinnan alle. Hyvän tovinhan tässä on jo pinnalla.. muutos on jatkuvaa. Hyvää ja pahaa eikä aina voi olla hyvää vaikka kuinka haluaisi, toivoisi ja rukoilisi.

Se alkaa aina sillä ettei saa unta.
Suden hetki vallitsee ajatuksissa, silloinkin kun ohjaat ne pois.

Elämästä

2010-04-24T17:43:00.002+03:00

Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, ja joku ajatus minulla oli muutamia päiviä sitten, katosivat jälleen carmamaisen lahjakkaasti aivoistani. Ehkä se on tuo älykkyysosamäärää alentava musiikki jota spotifylla juuri kuuntelen. Tykkään nollata päätä ennenkuin lähden jonnekin viihteelle, ja tänään menen Jacklynin kanssa.

Ehkä pitäisi pohtia sitä, miksi minä menen jonnekin baariin. Parhaimmillaankin se on jonkinlaista masokistista kidutusta. Laitat itsesi, puunaat ja meikkaat ja niin edelleen, pistät parhaat päälle ja yrität näyttää kivalta. Juot jotain drinkkejä kotona, kuuntelet lisää tyhmää musiikkia kaverin/kavereitten kanssa ja keskustelette miehistä, seksistä ja muista ruumiillisista toiminnoista, ehkä sivuatte jotain syvällistä aihetta.

Sitten koittaa lähtemisen hetki, lisää puuteria, vähän kajaalia, hiuksia harjataan ja peilin edessä käydään seremoniallinen keikistelyrituaali. Ihmetellään kuinka paljon kello ja juuri kun olet saanut takin päälle, todetaan että on vielä pakko käydä kusella.

Pihalla räkätetään koko matka isoon ääneen, kompuroiden ja ihmisiä kyyläillen, ja ihmetellen miks vitussa ne meitä kyylää vaikka kyylättäväksi sitä loppujen lopuksi on ulos lähdetty. Jonotetaan baariin ja maksetaan itsensä kipeäksi siitä, että joudut kuuntelemaan kamalaa musiikkia, kamalaa möykkää ja mahdollisesti sitäkin kamalempia iskurepliikkejä.

Tanssitaan seksikkäästi ja käsketään lähestyvien miespuolisten painua vittuun vaikka periaatteessa munakin kelpaisi, jos olisi kelpuutettavaa paikalla, kierrellään, juodaan, käydään vessassa, kierrellään, tanssitaan, ahdistutaan, nauretaan, tanssitaan lisää ja lopulta on hikinen, känninen, jalat särkee kuin niitä olisi hakattu baseballmailoilla ja illan viimeinen idiootti mankuu kintereillä.

Vau.

Sitten kompuroidaan vielä humalaisemmin ja kovaäänisemmin jonnekin ostamaan jotain kiinteää syötävää, tosin aivan yhtä terveellistä kuin se nestemäinen, mitä on illan aikana imuroitu. Ja ehkä vielä joku epätoivoinen tulee kertomaan kuinka olet seksikäs nainen ja että onko meillä jatkot.

"Painu vittuun."

Pitäisköhän alkaa kehittämään muitakin reaktioita? Ja kokeilla vaikka teeskennellä sosiaalista olentoa jolla ei ole aktiivisaggressiivista suhtautumista kaksilahkeisiin?

Ehkä se on sitä älyttömintä tyhmyyttä, toivoa, että siellä näkisi jonkun mielenkiintoisen miehen, jolle ei tekisi mieli ensimmäiseksi kertoa että hänen pitää painua mahdollisimman kauas minusta, kun kuitenkaan ei usko että baarista sellaista löytää. Mutta.. olenhan minäkin siellä, ja hyvänpä kuvan annan itsestäni. Öh öh.

Oikeastihan minä olen mukava ja aivotkin minulla on. Nähtävästi on joku tarve teeskennellä, ettei ole. Mistähän helvetistä sekin on tullut?

It Doesn't Ask Why and It Puts the Lotion In the Basket

2010-04-22T19:14:00.002+03:00

Mutta minäpä en ole "it" ja minä kysyn. Voiteista voitte kysyä omalla ajallanne, senkin perverssit hiipparit.

Tällä kertaa kysyn, että miksi: puhelimissa on kaikenlaista additionaalista törskää sen vanhan törskän lisäksi. Tarkoitan nyt kameroita, äänittimiä, musiikkivempeleitä, pelejä, GPRS paikantimia, hiusföönejä, internettejä, mikroaaltouuneja, U.F.O vastaanottimia, peräluotaimia sekä minimaalisia kiinalaisia tilpehööritehtaita.

Eikö se oikeasti riitä, että sillä voi soittaa ja tekstata? Pitääkö sillä voida rakentaa talo, kyntää pelto ja istuttaa perunoita ja juoksuttaa koirat?
Ei minun mielestäni.
Eräs pelituttavani tänään sanoi, että hänellä on sellainen ja sellainen puhelin ja että siinä on ominaisuuksia mitkä ovat välttämättömiä hänen koulussaan ja työssään. Kysyin, mitä hän tekee työkseen. Metsäalalla.
En nyt tietenkään sano, etteikö jokin GPRS juttu olisi huisin kiva ja helpottava jossain sellaisessa, en ole perehtynyt, mutta minun oli pakko kyseenalaistaa sen välttämättömyys. Lähettejä ja metsäalan ihmisiä esimerkiksi on ollut tuhansia vuosia! Eli se ei ole välttämätön.

Nykyajan välttämättömyys on muuttunut enemmänkin mukavuudenhaluiseksi uusavuttomuudeksi kuin oikeaksi, polttavaksi välttämättömyydeksi.
On välttämätöntä saada sitä sun tätä, olla niitä sun näitä asioita, ruokaa, kaappi täynnä erilaisia eineksiä, leivän päälle pitää olla voita, juustoa, makkaraa, kasviksia jne. Päivällinen pitää sisältää lihaa, saunakalja on PAKKO olla. Karu totuus kuitenkin on se, ettei mikään noista ole välttämätöntä. Ja suurimmalla osalla ihmisiä tässä meidän maailmassa edes perusasiat eivät ole välttämättömiä pelkästään sillä syyllä, että niitä ei ole.
Voisi tehdä joskus hyvää oikeudelliselle välttämättömyyskitinälle, tajuta se, että ihmisiä kuolee nälkään joka päivä. PALJON. Ihmisiä kuolee siihen, etteivät he saa lääkkeitä, joka päivä. PALJON. Ja me itkemme, kun mikroaaltouuni menee rikki ja kiukuttelemme jos emme saa kaljaa saunan kanssa tai makkara loppuu leivän päältä ja koko päivä on pilalla.

Karmeaa on sekin, että niin helpolla me tuudittaudumme siihen ajatukseen, että jos kännykässä ei ole nettiä sun muuta sitä ylimääräistä törskettä, niin meiltä puuttuu jotakin. Ihan totta, niin puuttuukin. Silloin puuttuu kiire, addiktio, rauhattomuus, vähimpänä epäkäytännöllisyys. Mitä käytännöllistä on maksaa vaikkapa 30 euroa puhelimesta kuukaudessa jollakin laskutussopimuksella, kun ihmevempain on maksanut yli 300 euroa (menee vuodessa totaalisen rikki) kun voit ostaa viiden kympin puhelimen ja maksaa alle 20 euron puhelinlaskua. Vaihtokaupassa saat hyvän mielen ja rauhan niinä harvoina rauhallisina hetkinä tässä kiireen yliajamassa elämässä, stressisian helvetissä.

Jos todella kaipaat rauhaa ja luontoa. Laita vaikka kännykkä kiinni.

No sehän sinetöi sen

2010-04-20T16:56:00.002+03:00

Huoneessa oli aivan hiljaista kun tiesin, että hän oli tullut takaisin. Tiesin sen siitä tavasta, jolla ulkona puitten paljaat oksat kahisivat vasten taloni seinää.
Kuin luiset sormet olisivat raapineet, kuin kysyen.
En uskaltanut hetkeen liikahtaa, sillä niiden vaimea ääni oli niin aavemainen, vaikken säikky ollutkaan.
Hän tuli hitaasti. Juuri sillä tavalla dramaattisesti, kuin olisi ollut hullunkurisessa näytelmässä, josta ei osaa sanoa mitä tyylilajia se edustaa. Nyt ei ollut ketään reflektoimassa tuon hiipivän lähestymisen aiheuttamaa tunnelmaa, joten se iski kuin vasara. Kylmät väreet kulkivat ylitseni, kuin joku olisi kulkenut hautani yli kuin hän hiipi sisään puoliavoimesta ovesta.
Pimeässä hän oli vain yksi pimeä varjo muitten joukossa, pitkä, repaleinen takki viisti maata ja seiniä, kahisten kuin huokaus. Sänky inahti epätoivoisesti, kun hän istuutui vuoteeni reunalle. En olisi millään uskonut hänen olevan niin painava, vain varjoa kuin muistutti niin kovin.
PAHOITTELEN, TAISIN UNOHTAA SEN POSTIKORTIN SITTENKIN. ON OLLUT KIIREITÄ.
Hänen äänensä oli tällä kertaa lämpöä täynnä. En olisi sitäkään uskonut ja se jätti minut hetkeksi aivan sanattomaksi, vaikka ei yleensä. Hän kääntyi minua kohti, jolloin kylmyys vasta kietoi minut sisäänsä, saaden minut vapisemaan.
Oli pakko kääntää katse pois ja huomasin pian katselevani taas hänen polviaan, niiden peittämää mustanutuista kangasta.
Hetken ahdistus kuristi kuin liian kireä solmio. Nielaisin kai vain.
PITI TULLA JO AIEMMIN, ITSEASIASSA. MUTTA KATSOIN, ETTÄ SIINÄ OLI JOTAIN TEKEILLÄ JA SEURAILIN VÄHÄN KAUEMPAA. EN MUUTEN OLISI SINUSTA USKONUT.
-Niin, se olikin aika yllätys, siis minullekin.
Varjojen suma vuoteeni reunalla liikahti, melkein kärsimättömästi ja jostain heräsi täysin absurdi ajatus mieleeni. Huomasin tuijottavani suoraan häntä, siihen kohtaan mihin en koskaan ennen ollut vielä.
Pimeydessä en erottanut muuta kuin ne valtavan suuret, mustat silmät, joitten kiiltävästä, rävähtämättömästä pinnasta näin pimeydessä omat valkoiset kasvoni, katseeni kuin kuilu.
JOSKUS MINÄ KADEHDIN VALTAVASTI. ON VAIN IRONISTA, ETTÄ SINÄ PÄÄDYIT TÄHÄN TAAS.
Hän varmaan huomasi ilmeeni, koska hänen hartiansa alkoivat pian hytkähdellä hiukan ja tiesin, että hänestä se oli äärettömän koominen.
-Se taisit olla sinä itse, joka tulit tänne.
Varjot olivat kolmen sekunnin verran niin hiljaisia että hetken luulin olevani jo aivan yksin, kunnes hän liukui ympärille ja tunsin kylmän puristuksen ympärilläni. Ajatus rakastajan syleilystä toi huulilleni hymynpoikasen.
Tällä kertaa hänen äänensä oli vakava, niin vaativa, että kyyneleet valuivat silmistäni, se on pakko myöntää.
AINA SE TUO MINUT SINUN OVELLESI. SILLOINKIN, KUN PITÄISI JO OLLA MUUALLA. JOKIN MINUT TÄNNE TUO JA SILLÄ TÄYTYY OLLA JOKIN TARKOITUS. EHKÄ NE OVAT NUO SINUN SILMÄSI, SILLÄ MINÄ PIDÄN NIISTÄ JA SIITÄ MITEN SINUA NAURATTAA KUN MINÄ PUHUN SINULLE. ET USKOISI KUINKA MONI KIRKUU.
-No, täytyy sinun myöntää, että tuo takki on kyllä aivan uskomaton klisee.
Enkä voinut estää virnistystä, mutta enemmän tunsin kuin näin samaisen hänen huulillaan. Huulien välistä välähti jotain niin terävää, että sattui jo etukäteen.
Varjot liikahtelivat ympärilläni, vetäen minua lähemmäs, eikä hän kerrankaan sanonut enää yhtään mitään.
Tunsin teräksen viileät ja vahvat kädet niskassani ja kasvoillani.
Siitä hetkestä, yö syveni loputtomasti.

Kun

2010-04-15T16:02:00.002+03:00

Minä tahtoisin tehdä vuosisadan valitusblogimerkinnän. Tai ehkä sittenkin sellaisen älykkään pohtivan, toinen lause toistaan syvällisemmän, merkityksellisen katsauksen ajatusmaailmaani. Mutta kun.
Ei se ole aina yksinkertaista, ei edes silloin kuin toivoisi.
Sinun kanssasi voisin kuvitella tekeväni toisina päivinä vaikka maailmanvalloituksen, alasti! Tai vaikkapa vain lökötellä pitkälläni, sanomatta mitään, pelkästään tuntien sitä sun tätä, joutilaasti. Herätä aamulla tokkuraisena ja vittuuntuneena maailmalle, johon pitikin herätä.
Toisinaan taas, en.
Joskus minä näen itseni yksinäisenä rintamana maailman ajasta maailman loppuun. Juosten päin vaaroja ja vaarattomuuksia ja kyselemässä vapauden perään ilman järjen hiventä. Joskus minä olen sellainen erakko, miksikä itseni teen.

Ajatus siitä, että olisin todella onnellinen jonkun kanssa oli joskus viimeksi teini-ikäisenä, naiivina ja maailmaan valmistautumattomana, niin kovin hieno ja mahdollinen. vuosien päälle lataaman kyynisyyden ja epäileväisyyden varjolla minusta se näyttää joskus kaukaiselta unelmien utopialta, jotain, mitä on vain elokuvissa ja kirjoissa.

[syö vadelmaveneen - virnistellen pahanilkisesti]

Joskus minä ajattelin, että sinä olisit juuri sellainen ihminen, joka ymmärtää minua, kaikesta kummallisuudestani ja ristiriitaisesta tavallisuudestani huolimatta. Siis toki, ajattelen niin yhäkin. Ehkäpä mystinen ratkaisu kaikkeen löytyykin siitä kiireettömyydestä, jota voi tuntea sunnuntaiaamuna, jolloin ei ole mihinkään kiire.
Valo kapuaa hiljaa pitkin verhon pintaa, valaisee hetkellisesti vain osan, ja jo pian koko huoneen utuiseen siniseen. Ja kun kuulee että toinen hengittää siinä vieressä, itsellä vielä silmät kiinni, ja miettii itsekseen, onkohan hän jo hereillä.
Kun avaa silmät, niin hän vilkuilee sinua salakavalasti, aivan kuin olisi miettinyt samaa. Ja sanoo huomenta.
Ehkä se piilee siellä.

Minä en aio tehdä mitään ratkaisua. Minä olen aina nauttinut seurastasi ja pitänyt ajatuksistasi ja vähän pelännyt herkkyyttäsi. Ärsyyntynyt tavastasi vähätellä itseäsi ja pyydellä anteeksi tekemisiäsi. Kuunnellut lumoutuneena kertomuksiasi ja lukenut ihaillen mielesi sisuksista kumpuavia tarinoita.
Eikä se koskaan tule muuttumaan, se.
Kun sinulla on se paikka siellä minun sydämessäni, tiedäthän.

Me voimme jättää Rikkinäisen Maailman taaksemme

2010-04-14T00:02:00.002+03:00

Se on kaunis ajatus. Tekeekö se siitä todellista? Tekeekö se siitä helppoa?
Jos minulla olisi vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, minä varmasti olisin paljon viisaampi mitä nyt olen.

Tykkään sanoa usein, että minä olen aina oikeassa. Heh, aika usein niin onkin. Ei kuitenkaan aina, valitettavasti.

Joskus tuntuu, etten valitse teitäni, vaan että tieni valitsevat minut. Satunnaiset törmäykset muuttavat suuntaa ja sääolosuhteet saavat minut kantamaan itseni muualle. Entä jos mikään ei olekaan sattumaa? Nyt olisi mahtavaa olla jonkun luojamaisen olennon katossa kärpäsenä. Kuulla jotain sellaisia totuuksia, joita itse voi vain pähkäillä ja ihmetellä, että onko niitä edes.

Minä en ole koskaan pitänyt polttopallosta ja nyt huomaan seisovani täysin suojatta keskellä pelikenttää, murhanhimo vastustajan silmissä. Jos minuun osuu, lennänkö silloin pelistä? Osuuko se ammus kuin sirpalekranaatti vai kuin märkä pyyhe vai kuin nyrkkirauta? Tämä herättää kysymyksiä minussa.

En tiedä mitä minulta tahdotaan. Ehdottomia vastauksia? Ratkaisuja ja ehdotuksia ja keinoja, mahdollisesti. En tiedä voinko luvata mitään, muuta kuin yrittää parhaani. Tosin, menneisyys kertoo pelottavan tarkkaa tarinaa siitä kun yrittää parhaansa. Se ei koskaan kelpaa.

En tiedä mitä tehdä, koska minuakin pelottaa - koska näen samat potentiaalit ja samat kompastuskohdat, kykenemättä vielä kohdistaa täydellisesti katsettani niitten harmaaseen välimaastoon, missä totuus piileksii.

Jollakin tavalla sinä kuitenkin tulet niin monen minut valinneen tien nurkan takana taas vastaan. Kirjoitin joskus, että olet syvä kohta minussa, tottahan se on.

Ensimmäistä kertaa elämässäni, en tiedä, mitä minun pitäisi sanoa.
Ehkä se vielä valkenee.

The Fever Dream

2010-04-07T17:27:00.002+03:00

Tuli maailmanloppu. Taivas täyttyi harmaanmustasta savusta ja oli pimeää, sekavaa ja pelottavaa. Oli vaikeaa hengittää ja minä raahasin mukanani jotain tyttöä. Tyttö oli paljon pitempi kuin minä ja hän oli jälkeenjäänyt. Oli raskasta pitää hänet rauhallisena ja lopulta kannoin häntä selässäni.
Oli pakollista hakea ruokaa kaupasta, koska kotiinlinnoittautuminen ei onnistuisi ilman eineksiä. Me tulimme hiukan liian myöhässä, sillä tytön kantaminen oli niin uuvuttavaa. Kauppa tulvi ihmisiä, mistään ei tarvinut maksaa.
Juuri mitään ei enää ollut jäljellä kaupan tavaroista ja ruuista.
Kiire ja pelko ja ahdistus olivat kuin teräsvanne pään ympärillä ja pelkäsin, mitä meille kävisi.
Säpsähdin hereille armollisesti, kun vesi alkoi tulvia pitkin katuja, nousten yhä korkeammalle.

Olin metsässä kävelemässä. Suurehkon metsäisen kummun kivien välissä oli syviä, syviä onkaloita. Tiesin, että tämä ei ollut hyvä paikka olla kun aurinko laskisi. Että kun aurinko laskisi, ne nousisivat sieltä koloistaan metsästämään. Oli jo alkuilta ja aurinko alkoi jo laskeutua alaspäin, varjot pitenivät.
En löytänyt ollenkaan sitä polkua, jota pitkin olin tullut sinne. Kauneutta varjosti hätä ja kiire päästä pois.
Olin eksyksissä auttamattomasti. Sama minne kuljin, päättäväisenä tai ei, eteeni nousi sama korkea, ikivanhojen lehtipuiden peittämä, kivinen kumpu, kuiluineen. Ne olivat jo saaneet otteen, minut oli jo houkuteltu ansaan.
Aurinko laski ja kuulin niiden äänet.
Säpsähdin hereille.

Taivas oli ihan kirkas ja matka sujui jouhevasti. Istuin vänkärin puolella ja katselin ohitse liitäviä maisemia. Suomalaisen latteaa, peltoa ja pientä metsätilkkua, ojien suonittamaa. Auton stereoista soi hiljaisella radio ja keskustelimme hevosista, joiden hakoja oli ennen kaupunkia molemmin puolin tietä. Olimme menossa Seinäjoen läpi.
Päästyämme keskustan läpi käännyimme oikealle tielle kotiapäin ja ajoimme, odottaen jo kotiinpääsyä. Oli vielä kirkas, kesäinen sää. Pimeä ei tulisi vielä pitkään, pitkään aikaan.
Ajaminen jatkui pitkän aikaa, kunnes huomasimme, että olimme jossain oudossa paikassa. Ehkä väärä käännös, en tiedä mikä meidät sinne toi, sellaiselle vanhalle metsätielle. Minusta tuntui oudolta, niinkuin olisin ollut siellä ennenkin.
Huomasin vasta liian myöhään, että sinä olit nukahtanut tai pyörtynyt tai jotain oli tapahtunut. Pääsi nuokkui epäluonnollisesti vasten toista olkaasi, katseesi tuijotti jonnekin sivulle, enkä nähnyt mitä siellä oli.
Näin sen metsikön vain lähestyvän, yhtäkkiä osuimme siihen, säpsähdin hereille.

Vaikka kovaksi polkeutunut, pienten metsäisten kivien peittämä tie oli oiva pinta pyöräillä, tuntui se oudon raskaalta. Oli kuulas kesäpäivä ja mekossa pyöräilin pitkät vaaleat hiukset hulmuten pitkin metsätietä. Se kaarteli pitkin suurta metsää, välillä löytäen tiensä ihan vehreyden keskelle, välillä poikkeillen rantaviivaa pitkin, paljastaen auringonvalossa kimaltelevan ulapan. Ei edes tuullut paljoa, ja se oli silti niin raskasta.
Tiesin, että minua odotettiin uimarannan kahvilassa ja olisin tahtonut päästä eteenpäin hiukan nopeammin. Sininen mekkoni hulmahteli kun yritin sotkea nopeampaa. Pyörä tuntui oudosti melkein muuttavan muotoaan sitä hankalammaksi, mitä nopeammin yritin päästä.
Lauleskelin jotain omaa, iloista lauluani samalla, saadakseni ajan kulumaan. Välillä, kun metsätie poikkesi veden rajalle, näin kaukana häämöttävän tornimaisen korkean rantakahvilan, jonka suuret ikkunat kimalsivat vedenpinnasta taittuvista valonsäkeistä. Olisimpa jo siellä.
Yhtäkkiä kaunis kesäpäivä menetti kevyen tunteensa, pyörä tuntui yhä raskaammalta. Kuin olisin polkenut mudassa. Kaikki oli kaunista, mutta uhka tuntui kaikessa kuin tahra. Metsä alkoi ahdistaa, se oli aivan liian hiljainen. Vesi ei liplattanut, aurinko ei kimaltanut vaan sen paiste oli raakaa.
Luulin jo eksyneeni, kun kaarsin tieltä rantaa kohti. Metsä jäi taakseni, vilkaistessani taakse huomasin sen.
Se istui tarakalla ja virnisteli juuri niin pahantahtoisesti kuin demonin vain olettaisi. Mustanpunaiset silmät tuijottivat vihamielisesti ja se kiskaisi pitkäkyntisellä kädellään minua vaaleista, pitkistä hiuksistani.
Se murisi ja äänteli kuin raivoisa koira kun kaaduimme kohti upottavaa rantahiekkaa.
Kostunut hiekka ja yllättävä äkkisyvä heti rannassa alkoivat imeä minua alaspäin, sen yhä repiessä hiuksiani.
Säpsähdin hereille.

Inhoan kuumeunia.

Oudosti, mutta hyvänlaatuisesti

2010-04-05T13:21:00.002+03:00

Iloinen.

Menetänkö nyt jonkin goottimaisuuden essencen tässä iloisuudessa? Tuskin. Minä en seuraa sääntöjä, en ole koskaan pitänyt sellaisesta lammastelusta. Minulla on oma sääntökirjani, jota seuraan ja joskus kapinoin sitäkin vastaan.

En ole aivan varma miksi olen näin hyvällä tuulella, mutta olen silti. Jokin kehrää sisuksissa kuin vanhan auton hyvinhuollettu moottori.

Joku ehkä olisi sitä mieltä, että se on tämä kevät. Että alkaa hyrrätä kaikilla enemmän tai vähemmän.. Ehkä se on sitäkin, osittain. Ehkä se on paljon, paljon enemmän sitä, kun on tehnyt rauhan itsensä kanssa. Sisällä on se tyyni ja tietoinen ydin, jonka ympärillä asiat myrskyävät. Kaikesta huolimatta, sitä itse tietää kuka on ja mitä se tarkoittaa.

Tätä rauhaa minä olen kauan ja verisestikin tavoitellut. On vahva olo. Sellainen, että heittäkää mitä vaan vastaan ja minä voin luovia sen läpi, koska sisältä minä olen aina eheä.

Minä hajotin itseni. Selkeästi se oli tarpeellista.

Jokainen pimeä polku, joka meitä suuntiin vie, vie meitä oikeaan suuntaan jos aukaisee silmät vaikka pelottaisikin.

Siinä minä olin Sankari Sinun kanssasi

2010-04-02T13:15:00.002+03:00

Olit leikannut hiuksesi, ne eivät olleet niin pitkät. Näytit niin komealta, että hiukan ahdisti. Kuin olisit ollut jostain 1930-luvulta, liituraitahousut, tummanharmaa kauluspaita ja liivi ylläsi seisoit siinä ja katsoit minua kuin olisit riisunut minut jo silmilläsi, pieni hymy huulillasi. En voinut muuta kuin väristä.

Olin tullut sinun luoksesi, vanhuuttaan natisevaan puutaloon, jossa pieni taiteilija-asuntosi oli vain 30 neliön kämppä. Ikkuna oli peitetty puolihuolimattomasti vanhalla kankaanpalasella, ja tila ympärillämme sykki nykyisen ja menneen välillä kuin pian rikki menevä lamppu. Se ei ahdistanut lainkaan vaan näytti asiat kokoajan eri valossa.

Siellä oli muitakin, käytävässä, ihmettelemässä, miten me saatoimme siinä seistä niin toisiimme imeytyneinä, täydellisesti siinä hetkessä. Sinä vilkaisit sinne suuntaan ja käänsin pääsi kädelläni, hiukseni kosteina suihkun jälkeen, pelkkä pyyhe ylläni.
"Anna niitten ihmetellä. Ei se niille kuulu."
Nälkä palasi silmiisi.

Ruskean, punaisen ja harmaan sävyt imaisevat minut unen kuilujen läpi ja huomaan eläväni jossain kaukana tulevaisuudessa. Maailma on loppumassa, aika on muuttumassa. Maailma tuhoutuu ja uusi maailma alkaa. Ihmiset kärsivät, se on tavallista, minä kärsin, mutten liikaa. Sinä olet ajatuksissani kuin polttomerkki, muistoina ja kuvina ja sanoina ja tunteina. Olet jossain kaukana, muttet mennyttä.

Meret ovat loppuneet, valtava valtamerilaiva seilaa pitkin palavaa merta ja maata, en tiedä millä voimalla, mutta niin se tekee. Parutuaarit seilaavat laivaa ja oletettavasti minä kuulun heihin. Näen maassa kulkevia kerjäläisiä pieninä muurahaisina ja laiva melkein uurtaa heidät murskaksi ja se herättää minussa etäisiä, sumuisia ajatuksia, että se on väärin. Parutuaari ei välitä kenestäkään, vain itsestään.

Harmaan taivaankannen läpi kiemurtelee tulinen käärme, se on lohikäärme, minä tiedän sen. Se iskeytyy laivan kylkeen tulisena nuolena ja polttaa läpi parutuaarialuksen kuin jokin puritaaninen uskonpuhdistus. Herään painajaisesta, johon maailmanloppu minut ajoi ja ehdin pelastautua, hyppään ulos ja olen ainut eloonjäänyt. Laiva räjähtelee käärmeen kiemurrellessa sen sisuksissa, polttaen. Kuulen pudotessani, kuinka ne muut siellä sisällä kirkuvat kuolemaansa. Viimeiset järjestäytyneet parutuaarit.

Putoan ja putoan, kieleke jatkuikin pidemmälle ja onnistun viimeinkin loitsussani, putoamisvauhtini hidastuu tarpeeksi ja putoan läpi puolilahonneen katon, jonnekin sen valtavan pohjalla olleen rakennuksen sisuksiin. Menetän tajuntani tunkkaisessa, himmeästi valaistussa paikassa, ja sinä olet kauhistuneine silminesi viimeinen ajatukseni.

Herään hitaasti. Kaikki on sumeaa ja pikkuhiljaa alan nähdä ne. Kirjoja. Niin valtavasti kirjoja. Sinun kerran sanomat sanasi iskevät kuin hamara tajuntaani.
"Sinun täytyy päästä sinne, ne ovat koonnet kaikki kirjat sinne. Ihmiskunnan humanisuuden viimeinen rintama. Mene sinne, ja minä odotan siellä."
Parutuaarit olivat opportunistinen virhe. Välttämätön eloonjääntini kannalta, vaikka jotenkin kaiken keskellä ehdinkin unohtaa, kuka minä oikeasti olen.

Kuulen askelia. Vaikka on vaikea irrottaa katseeni kaikista niistä kirjoista, kirjaimista, jotka melkein unohdin parutuaarien välinpitämättömyyden kourissa, tajuan puristautua nurkan taakse piiloon, kauhu kuplii sisuksissani, mitä he minusta ajattelevat, ehkä he tappavat minut, jos luulevat minua yhdeksi heistä.

Lyhdyn väikkyvä valo valaisee tilaa paremmin kun vanha mies saapuu portaikosta alas kirjastoon. Vapisen nurkassa, pelkkiä ryysyjä päälläni kun hän huomaa minut. Hän ei huuda ja uhkaile kuin parutuaarit tekivät. Hän on lempeä ja kysyy mistä olen tullut ja mikä on hätänä. Kerron totuuden ja mies ojentaa kätensä.
"Hän on odottanut juuri sinua. Tule mukaani."

Sinun silmissäsi on kyyneliä kun näet surkean tilani mutta se ei estä sinun hidasta hymyäsi. Katson kaikkea ympärilläsi hämmentyneenä.
"Taistellaan yhdessä, niin kuin meidän pitikin, ennenkuin sinä katosit sinne myrskyyn."
Pystyn vain nyökätä, koska tunne vie minut, silloin minä muistan mitä tapahtui.

Yhdessä me johdamme sulitaarit toivottomuutta vastaan. Jotain on vielä pelastattevissa.

Päästäis-Kärsämys

2010-04-02T01:15:00.002+03:00

Päästäis-Kärsämyksen elinreviiri on pohjoismaisista pikkunisäkkäistä melko suuri. Sen reviiritietoisuus on matala muihin lajitovereihin verrattuna ja parhaiten se toimii ja kukoistaa ryhmissä. Kolmen tai kahden joukkiot ovat suosituimpia, turvaa suovia ja vielä hyvin hoidettavissa.
Päästäis-Kärsämys löytää elinalueensa ylivoimaisten aistiensa perusteella, joista ei vähimpänä se käyttää silkkaa tuuria ja/tai aavistusta, poiketen näin esimerkiksi Kuuttis-Pukeista.

Päästäis-Kärsämys nauttii suuria määriä saalistaan, jota se jahtaa suorastaan pelottavalla peräänantamattomuudella, vaikuttaen lähes petoeläimeltä. Hyvin pyydystetty saalis aiheuttaa sille suuren euforian ja saavutuksen tunteen, jota se juhlii laumansa kanssa.

Päästäis-Kärsämyksen ruokavalio koostuu lähinnä tärkkelys- ja sokeripitoisista aineksista, eikä se kaihda suunnatonta rasvojen keruuta. Sen aktiivisin saalistusaika on vain yhden päivän ajan keväällä, jolloin lauman parhaimpien on todella tehtävä työtä, jotta se saa tyydytettyä yllämainittujen ainesten himon loppuvuodeksi.

Päästäis-Kärsämys myös tekee työtä kovasti metsästysretkensä onnistumisen eteen. Alkujärjestelyihin, jotka voivat viedä jopa kuukauden, kuuluu mm. pesän koristelua, höyhenten sukimista, ulkoisen olemuksen ehostamista, kaikenlaisen tarpeellisen hankkimista ja valmistamista. Mitä parempi ja huokuttelevampi on Päästäis-Kärsämyksen ulkoasu, sitä parempi on myös kerätty saalis.

Pitkän työrupeaman jälkeen Päästäis-Kärsämys juhlistaa voittoaan ahmimalla kerätyt einekset, ja vain kokeneimmat ja älykkäimmät Päästäis-Kärsämykset osaavat nauttia työnsä hedelmät ilman sitä usein seuraavaa huonoa oloa ja jopa oksentamista.

Kaiken tämän jälkeen Päästäis-Kärsämys laskeutuu levolle koko vuodeksi ja herää taas kevään ensimmäisiin lämmittäviin auringonsäteisiin ja aloittaa taas ahkeran raadantansa.

Helvetin Herkkää, Perkele.

2010-03-25T21:13:00.003+02:00

">

Vaikka olenkin ammoisista ajoista vihannut iskelmää, ei tämä siltä kuulostaa vaikka artistin puolesta siihen kategoriaan putoaakin.

Tärkeintä varmaan on se, että itken joka kerta sen kuullessani, ja aina sinä tulet mieleeni.

Helvetin herkkää, semmonen, perkele. Kovin suomalaista ja niin kovin totta.

Me emme elä enteissä vaan enteet meissä, empien.(Cockdagar ja häpeäpaalujen läheisyys)

2010-03-21T21:13:00.003+02:00

Iski päivitysolo kuin vasen koukku selän puolelle, melkein meni henki keuhkosta, joten taivuin antamaan periksi.

Viikonloppuni kului kuin toisessa ulottuvuudessa, jossa minun epävarmuuteni naisena oli näytillä isolla pöydällä spottivalon kanssa ja väkivahvan idioottijoukon edessä. Jos maa olisi juuri silloin päättänyt avautua niin olisin syöksynyt sinne keihäänä yhtä varmasti kuin toinen nimeni alkaa kirjaimella T.

"Kyllä mää sua panisin edestä, sivulta, takaa, suuhun. .. mut mä oon kihloissa."
"Kiitti, ihan hirveesti näistä tiedoista.."
Pidättelin naurua parhaimman mukaan mutta jumaliste.. vaikiaa se oli. Enkä osaa vieläkään sanoa oliko se imartelevaa vaiko pelkästään iljettävää, osittain, molemmittain?

Jouduin myös ranskalaishyökkäyksen uhriksi niin monesti, että meinasi taju lähteä herkemmältä ja ihmiskammoisemmalta. Sain varmaan yli 25 halausta TÄYSIN vierailta ihmisiltä, poskipusuja 3 täysin tuntemattomilta ihmisiltä, sekä kirjoitan ylös "saavutus"-listaani myös vanhan humalaisen kotkan 2 numeroa liian pienten housujen kiinniriuhtomisen naisten vessassa. Vittu mikä ilta, hyvät naiset ja herrat. Tilanne komiikkaa ja perinnesuomalaista häpiää yltäkylläisesti.

Voin kertoa, ettei kannata lähteä humalaisen kaverin kanssa kaupungille, joka ulvoo koko keuhkojensa voimalla kaikille miespuolisille henkilöille että tässä on mun ihana kaveri, ja se tarvitsee Kikkeliä!

..

Oon aika varma, etten edes sanonut, että olen erityisen kikkelispuutteessa.. Kai se on nykyään niin laajasti tunnettu aihelma minusta, että ihmiset tuntevat outoa tarvetta ilmoittaa siitä koko Kokkolalle. Cockdagar! Kiljaisen minä ja sukellan takin alle piiloon.

Kyllä minä sen Kikkelin itsekin pyydystän, jos kiinnostavasti verhoillun satun näkemään, perkele! Ja suoraan sanottuna, mieluummin kyrpä kuin kikkeli.

Throuhg the Looking Glass

2010-03-15T09:38:00.002+02:00

Nyt se näyttää onnistuvan.

Tuijottelen toimiani sen pienen avaimenreiän läpi, mutta se tuntuu riittävältä kuitenkin. Näen paljon sieltä, toiselta puolelta. Pidän oven kiinni, ettei ahdistus iske piikkinä rintaan.

Tänään minusta tuntuu ihmiseltä, ja on tuntunut jo viikon verran ja se tuntuu aika pirun hyvältä. Pitkään tuntui aivan joltain muulta, kuin miltään inhimilliseltä.
Osaan syleillä itseäni vaikka olen siellä oven toisella puolella, se on vain varotoimi. Joku päivä minä avaan sen oven ihan rohkeasti, kun tiedän että olen tarpeeksi vahva ja koputan itseäni olalle.

"Hei."
"Hei, vau, siitä on tosi pitkä aika kun nähtiin."
"Joo.. anteeksi siitä, olin aika kehnossa kondiksessa."
"Ei se mitään, näytät tosi hyvältä."
"Tuntuukin ihan hyvältä."
(Syleilee ja hymyilee)
"Asiat taitaa olla nyt paremmin?"
"Paljon paremmin."

Syvästä Vedestä

2010-03-09T21:01:00.002+02:00

No, tuota -

Viime viikot ovat kuluneet kovan tarkkailun alaisena, ajatusten ajelehtiessa vääjäämättä kohti maalitaulua. On tullut tajuttua yhtä, sun toista, omasta itsestä ja varmaan muistakin siinä samalla.

Jotenkin sitä osaa pitää yllä sellaista mustaa pistettä, kun tulee omaan elämään ja asioihin joita ihan itse tekee, toiset tekee sitä enempi, toiset vähempi. En osaa sanoa onko siinä kyse aivan rehellisyydestäkään, kuin samanvertaisesti pelosta.

Säälissä voi kieriä tietyn aikaa, tuskassa voi velloa jonkusen hetken. Mutta itsetuhoisuus, se on iso voima joka työskentelee sinua vastaan likaisesti. Se ei tule vastaan ja kerro aikomuksistaan ja kaikista salakavalista salaojista, joita se kaivaa ympäri ämpäri, tarkoituksenaan kompastuttaa. Sitä ei saa pois päältä nappia painamalla, eikä se tarvitse kavereitakaan - vaikkakin se niitä hankkii hiipiessään.

Olen pohtinut pitkään että miksi, vaikka se oli toki jo silloinkin ihan selvä juttu. Mitään muuta syytä ei ollut kuin se, että sallin sen ihan itse. Jopa autoin.

Olen hajottanut itseäni täysin tarkoituksellisesti ja jopa suunnitelmallisesti kymmenen vuotta. Ajanut itseni nurkkaan, jossa olen viettänyt viimeiset kolme, neljä vuotta. Vihannut ja säälinyt ja pelännyt niin, että jokaisena aamuna ensimmäinen ajatukseni oli, että en halua elää. Kenellekkään en ole myöntänyt, ja tärkeimpänä, en itselleni.

Jäljitin jälkiä jotka itsetuho jätti jälkeensä ja näin siellä palasia itsestäni, ne jotka olin riipaissut irti, koska en uskonut, että minun ansaitsee tuntea rauhaa ja onnellisuutta.

Tajusin myös jotain muuta.

Moni sanoo minua vahvaksi ihmiseksi. Aina minua on suunnattomasti se ärsyttänyt ja jopa suututtanut, ei se voinut olla totta! Ei! Minähän tunnen itseni niin hyvin ja tiedän etten ole vahva ollenkaan vaan heikko ja raukkamainen ja kusipääkin vielä.. Mutta kuitenkin.. Tiesinkökään?

Minä olen hajottanut itseäni kymmenen vuotta, halunnut kuolla jo pitkään. Silti en ole sortunut alas. Vaikka olen rikkonut irti osia, en ole onnistunut taittamaan itseäni poikki, kukaan muu ei siinä onnistunut, enkä minäkään. Eikö se siis tarkoita, että kaiken lian ja tuskan alla on jotain vahvuutta? Jotain, jonka takia minä olen pitänyt kiinni viimeisillä voimilla ja kynsin ja hampain, pienimmistäkin pilkahduksista pimeydessä?

Varmasti. Aika laittaa itsetuho kovalle. Laitetaan taipumaton taivuttajaa vastaan ja katsotaan. Luulempa, että voitan tämän pelin ja pelaan sen loppuun asti, sillä tunnen vastustajan.

Ei ole väliä voitanko. Jo se, että alan pelata tosissani, nappuloita katsoen, ilman että sohin sokeana pöydän alta nappuloita satunnaisiin ruutuihin on voitto. Aivan minun omani.

Suurin voitto, on herätä ilman, että ensimmäinen ajatukseni on se, että minun ei pitäisi olla elossa, vaan toteamus, että olen elossa.

Pane Minut Antautumaan

2010-03-08T15:56:00.003+02:00

Olen siinä aivan hiljaa, sinun kätesi on päälläni.
En edes hengitä, hetkittäin. Enkä uskalla sanoa mitään.
Piileskelen.

Muurit ovat pystyssä ja niiden yli on mahdotonta kiivetä. Mahdotonta silitellä ne alas minusta. Mahdotonta suudella ne hellästi aukeamaan.
Niiden takana olen piilossa, enkä uskalla sanoa mitään.
Piileskelen.

Jos katsot minua silmiin, väistän katseeni, en uskalla edes katsoa.
Niin hyvin, olen piilossa.

Uskaltaisitko taistella minua vastaan? Huutaa, vaatia, käskeä, komentaa?
Uskaltaisitko ryhtyä sotaan? Repiä, riuhtoa, raastaa ja pommittaa?
Uskoisitko, että tyynen, välinpitämättömän kuoreni alla piilee peto?
Sillä minä en välitä pyynnöistäsi mitään.

Höyhenillä et huokuttele minua esiin, hellillä sanoilla et saa minua kertomaan, pehmeillä kosketuksilla et saa minua taipumaan.

Älä taivuttele, taivuta. Taita niin että muutun solmusta ympyräksi.
Älä pyydä, kuiskaa. Huuda niin että huudan takaisin.
Älä helli, silitä. Iske suoraan sisimpääni.

Pane minut antautumaan.

Päivän piriste

2010-02-10T12:59:00.001+02:00

No - koko levy on päivän piriste, mutta tästä tykkään erityisesti muiden kappaleitten muassa.

Ynnghhghynnngg

2010-02-10T12:45:00.002+02:00

Minulla OLI jotain asiaa.

Tai siis, tuli ennalta-arvaamaton tarve kirjoittaa jotain, mutta nyt kun tässä olen, en tiedä mitä tekisi mieli sanoa. Vähän maton alle tämäkin viikko mennyt viime viikon lopun kanssa, kipeänä olen ollut. No, eiköhän se tästä.

Olen vaan yrittänyt vähän kirjoitella, nukkuminen on ollut kipeänä olemisesta huolimatta kehnolla tolalla ja kaikki muukin ollut vähän niin ja näin. Jotenkin kyrsästelee jo valmiiksi seuraavan viikon työkkäriaika jossa mua usutetaan jonnekin työharjoittelupaikkaan. Vittu, se on orjatyötä pahimmillaan ja aivan turhaa paskimmillaan. No okei, siitä tulee olemaan hyötyä SIKÄLI, kun menen kouluun takaisin syksyllä, että saan sitten hyväksilukua niistä töistä mitä tässä kevään ja kesän aikana teen, mutta en minä kyllä ala riemusta hyppiä siltikään.

Kun en minä.. kyllä se on sillä tavalla.. että perkele.. no en minä.. eikä kyllä sekään.. ei kiinnosta. Yhtään.

Pitäisi ommella. Aivokuoressa on nyt pari kuukautta pyörinyt pari vaateideaa jotka pitäisi toteuttaa ja pappan vaimolta on saumurikin lainassa ja yksi mittatilaustyö on kesken, mutku. Pitäis ostaa kangasta ja sirkkoja ja nauhoja ja pitsiä. Ei olla raha.

On kyllä just niin vammainen olo tällä hetkellä mitä vaan voi olla. Onneksi on vapaata, Kristian meni mun mammalle Lohtajalle pelmuamaan niin voin sairastaa ja vammailla rauhassa.

Vähän sellainen olo, että koskahan minä kasvan aikuiseksi ja sellaiseksi? Siis millainen on aikuinen? Kantaa vastuuta sun muuta ja minä vihaan vastuuta, yleensä ainakin. Silti aina onnistun kahmimaan sitä itselleni, inhostani huolimatta.

Ai niin, ja taas yksi eksä on minun jälkeeni löytänyt elämänsä rakkauen ja mennyt kihloihin k.o henkilön kanssa. Onnittelin facessa, hiukan pitkin hampain. Tiedän, että se on lapsellista ja typerää tuntea olonsa kurjaksi sen takia, mutta vaikka kuinka järkeä paiskon pitkin olemustani, en voi estää tätä kuvoittavaa inhimillistä tunnetta nimeltä kateus, sekä mustasukkaisuus. Tulee taas tää "koska on mun vuoro" lause mieleen. Ehkä käytin jo kaikki mahdollisuuteni onneen?

[Jatkaa pään hakkaamista seinään]

Voi Amerikka...

2010-02-04T18:29:00.002+02:00

Myönnän, katselin Dr. Phil ohjelmaa, jota joskus katselen, suuren huvituksen vallassa. Tämän kertainen aihelma aiheutti kyllä kylmiä väristyksiä, niin kuin kyseinen idioottien esillemarssi tekee.

Roikkuvat pöksyt? Saggypants. 12 osavaltiota ovat ilmeisesti tehneet lakeja niitä vastaan, monista eri syistä käsittääkseni, yksi mainittakoon että se on siveetöntä. Ohjelmassa keskusteltiin aiheesta puoleen ja vastaan.

Minä en näe asiassa mitään muita kuin valtavia ongelmia. Kun aletaan ihmisten pukeutumista rajoittamaan, mihin se loppuu? Moni ihmetteli sitä ohjelmassakin. Entäs naiset, joitten stringit vilkkuvat? Syvät kaula-aukot? Käsivarret? Kaula? Nilkka? Kun päätetään, etteivät housut saa roikkua, milloin joku keksii pillastua seuraavasta asiasta? Koska se on kuin maavyöry, kaikki ihmisten kanssa on kuin maavyöry ja lähes kontrolloimaton kun se todella pääsee liikenteeseen. Koska kaikki joutuvat pukeutumaan mustaan jätesäkkiin josta näkyy vain silmät, siihen asti että joku keksii ettei sekään ole sopivaa?

Puhe rönsyili tietysti myös hip hop-kulttuuriin, joka on osallistunut roikkuvien housujen muotisuuntaukseen paljonkin. Puhuttiin myös siitä, että roikkuvat housut olisivat alkuperäisesti syntyisin vankiloista. Minä en tiedä mistä se on lähtöisin eikä suoraan sanottuna kiinnosta, koska sillä ei ole mielestäni mitään väliä. Periuskovainen Amerikkalainen intokansalainen näkee roikkuvissa housuissa huumekätköjä, asearsenaaleja ja jengejä. Siis tä? Okei, ihminen assosioi paljon näkemäänsä, mutta nyt kun tälle linjalle lähdettiin niin assioidaan sitten kaikki.

Pukumiehet - kunnollisia, turvallisia ja rikkaita ihmisiä jotka tekevät työtä kuin tontut jouluyönä ja näin ollen kunnioitettavia jamppoja.
Hiphopjamppa - gansteri, rikollinen ja työtä välttelevä hampuusi joka ei ansaitse keneltäkään kunnioittavaa käytöstä.
Punkkari - myös rikollinen, mahdollisesti jopa psykopaattinen ja vaarallinen ihminen joka ei ajattele vaan vastustaa yhteiskuntaa ja kuormittaa sitä.
Hevari - saatanan lapsonen, joka suunnittelee kirkonpolttamista ja väkivaltaisia murhia aina kun ei uhraa epäjumalilleen.
Gootti - kuolemaa haikaileva myöskin todennäköisesti saatananpalvoja, joka viiltelee itseään ja vaeltaa hautausmailla aavemainen katse silmissään.
Verkkaripoika - mahdollisesti hiukan vetelä, mukavuudenhaluinen lusmuri, jota kiinnostaa vain sohvaperunointi lempijalkapallojoukkueensa ottelua katsellen.
Villatakkibeatnikkari - myöskin yhteiskunnan vihollinen, boheemi ja kummallinen olio, joka näpertelee turhanpäiväisiä värssyjä mikä harvoin johtaa mihinkään kunnolliseen.
Perusjätkä - mitäänsanomaton, kuten vaatteensakin ja todennäköisesti erinomainen työmuurhainen ilman makua, hajua ja väriä.
Muodinorja - aivoton murmeli joka juoksee alas kallionkielekettä, jos se vain on muotia ja seuraa tarkasti julkimoitten tekemisiä ja haihattelee toiveajattelussa.
Hippi - boheemi ja omaperäinen huttupää joka syö sieniä ja kasvattaa marihuanaa takapihallaan samalla kun vastustaa rajoitteita.

No siinäkin vain muutamia. Löytyyhän pukeutumis"clickejä" varmaankin loputtomasti. Ja nämä ovat kliseita, kliseitä! Pukumies voi olla murhamies ja beatnikkarivillatakkilusmu oikeasti työteliäs ihminen ja muodinorja voi myös ajatella omilla aivoillaan. Me muodostamme heti käsityksen kun näemme miten joku pukeutuu, itse ainakin myönnän tekeväni niin. Kun näen lenkkarit ja lippalakin miehellä, irvistän. Vaikken tiedä mitä sen pinnan alla on, ellen tutustu kyseiseen ihmiseen.

Taisin taas hiukan rakennella aasinsiltoja, mutta sekin oli tavallaan tarkoitus. Yksi asia johtaa toiseen. Kun keskustellaan roikkuvien housujen sopivuudesta ja siitä pitäisikö ne kieltää lailla, kuinka nopeasti siitä hypätään hip hop-musiikkiin, ja kaikkeen siihen liittyvään kulttuuriin? Salamannopeasti. Kuinka nopeasti siirrytään pelkistä housuista johonkin muuhun? No todennäköisesti vielä nopeammin. Auttaako se, että Amerikka on kaikkine kummallisine ilmiöineen ison meren toisella puolella? Ei tippaakaan.

Jos kielletään roikkuvat housut, pian kielletään siihen assioitava musiikki huonona vaikutuksena nuorille, joista pitäisi kasvaa kaikista himouskovaisia ja hillittyjä työmyyriä amerikkalaisten mielestä. Ja kun siihen päästään, kielletään äkkiä pian jotain muutakin, koska on niin paljon "epäkohtia". Pian ei saa kuunnelle heviä, ei rokkia, ei teknoa eikä juuri mitään muutakaan.

It's the modern middleages, darlings. Hyi että ahdistaa tollanen.

Erilainen nuori!

2010-02-02T01:15:00.002+02:00

No voihan vittu!

Luimpa tuossa vanhoja blogitekstejä silleesti sattumanvaraisesti ja totesin että ompa nykynen tekstin laatu aika helvetin synkkää! Hirveetä tilitystä eihän tätä lue paahtuva saatanakaan. Nykysiä tekstejä kun lukee tulee sellainen olo, etten koskaan naura, tai koe mitään hauskaa tai outoa.

Perskeles, koska eihän se nyt vallan niinkään ole. Niinpä päätän olla erilainen nuori ja lopettaa pikselimössöUBSmuovilusikalla ranteitten metaforallisen viiltelyn. Että mitäkö minulle kuuluu? Pisti oikein itekin miettimään. Kerron jotain random-hauskaa.

Oletteko koskaan innokkaasti tervehtinyt jotakuta outoa? Siis luulitte, että se oli joku tuttu sittenkin? Voi jumaliste, että sellainen hävettää. Innokkaasti huiskii kädellä tai sitten tarttuu jotakuta olasta ja JUKOLISTE! ei se ollutkaan se oikea henkilö, vaan tuli vahingossa tervehtineeksi lämpimästi, siis lämpimästi, jotain ihan vierasta hemmoa. Näin perisuomalaisena inhokansalaisena punastuu naamaa myöten ja tetsaa välittömästi lähimmän puskan taakse.

Nimittäin satuin tervehtimään innokkaasti jotain ohiajavaa autoamobiilia, joka näytti jotenkin hirmu tutulta, eikä siellä kyllä ollut ketään tuttua todellakaan kun se lähemmäs ajoi, ja oli todellakin liian myöhäistä naamioida huiskutus yritykseksi raapia otsaa tai laittaa tukkaa paremmin kun pipokin oli perkele eessä. Hoh!

Toinen tervehtämiseen, tähän inhosuomalaisen jokapäivä kammoamaan sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvä aihelma.. Kun noita tanssikursseja pidän niin aika moni ihminen tuntee minut. Vaan tunnenko minä heitä? No arvatkaa, arvatkaa? *naureskelee makeasti* Olen aina ollut tunnettu siitä että ajelehdin ajatusteni hutussa tehokkaasti eikä se kyllä eroa monesti siitä kun olen ohjaamassa ryhmää, im there but not all the time. Joskus ajatus eksyy ja sitten sekoilen sanoissa ynnä muuta kivaa, mutta takaisin asiaan taisin poiketa hiukan.

Olin viemässä Kristiania, tuota potraa poikaani päiväkotiin ja vastaani tuli vanha söpö pariskunta harrastamassa saatanallista sauvakävelyä. Pariskunnan paremmispuoleinen, eli rouvashenkilö kovin innokkaasti minua tervehti ja vannon että tölvähdin oikein paikoilleni, siristelin ja tuijotin ja ähkin oman pääni sisällä että kukahan se on. Jotenkin lievästi tutunnäköinen mutten kuitenkaan osannut yhdistää minnekään. Taisin jopa nojautua kohti henkilöä siristellessäni epätoivoisesti ja suunikin taisi olla auki joten olin varmasti aika melkoinen näky. Rouvashenkilö toisti iloisen tervehdyksensä ja aivoissani naksahti kuuluvasti.
TEESKENTELE LUOJAN TÄHDEN TEESKENTELE NYT TUNTEVASI TUO HENKILÖ!
Joten kajautin iloisesti että "No hei!!" Silleen ylipirteästi ja jotenkin kuulin epätoivon kimakan saundin äänessäni. Lähdin heti puurtaan eteenpäin, pulkka rämisi ja Kristian lauloi "Piippolan Vaarilla Oli Taloa" - naama oli punainen kuin keitetty hummeri varmaan koko loppumatkan.

Onkohan mulla joku kolmenkympin muistikriisi..

The Shadow Innuendo

2010-01-31T23:49:00.002+02:00

Käskyttä hiipien
En voi puhua, en kuiskata
Tammen varjossa
Makasin vatsallani
Odottaen vuoroa

Olen nähnyt paljon outoja unia, en tosin nyt juuri tällä hetkellä muista kovinkaan hyvin millaisia, eikä sillä ehkä ole mitään väliäkään.
Oleminen on nyt paljon miellyttävämpää, en usko että osaisin sanoa miten ja miksi. Ehkä se on vain niitä päiviä, määrittelemättömästi parempia sellaisia.
Olen pohtinut taas suhteita paljon. Inhoan kyllä pohtia niitä, mutta silti yksin ollessa mieli askartelee tietyin väliajoin niissä. Aina on jotain pientä pureskeltavaa, huomattavaa, muistettavaa. Jotain mitä ottaa huomioon.
Keplottelen eteenpäin eikä minulla oikeastaan mitään erityisen tärkeää sanottavaa kyllä ollut..

Aina ei kyllä tarvikaan olla. Kun niin monesti sorrun kaikenlaiseen ruikuttamiseen ja valittamiseen.

Kitaraan pitäisi vaihtaa kielet, mutten ole varma osaanko tehdä sitä itse. Pitäisi joku pahaa-aavistamaton muusikko varmaan keikata laittamaan kitara kuntoon. Ei sillä että olisin kitaralla viimeaikoina juuri mitään tehnyt, valitettavasti. Voin myöntää rehellisesti, etten ole säveltänyt mitään varmaan vuoteen. Joskus se ahdistaa ihan ruokottomasti, mutta tottahan se on, ettei jokaiseen suuntaan ihminen yksinkertaisesti taivu. Joskus ei ole musiikillisesti mitään sanottavaa ja se on voitava hyväksyä (kuuletko kuihtunut musiikinluomiselimeni, sinä kirottu ja helv.. ) hups.. siis.

Things are as you make things and take things. Things remain things as you see things and feel things.

Show me mercy in the morning

2010-01-27T17:57:00.002+02:00

Pimeydessä tykyttää ääni. Hakkaa ja paukkaa ja kuulostaa siltä, kuin jokin yrittäisi päästä sisään. Tai ulos. Tajuttomuus alkaa näkökentän reunoilta ja pian se on mielettömyyden shakkilauta edessäni. Jokin juoksee minua pitkin, ihon alla, luitten päällä, läpi verisuonten, läpi kudosten ja heittäen kuperkeikkaa nivellissäni.
Jossain kuulu rytmikästä tuulta, puuskittaista, lyöden seiniä, kaikuen niistä takaisin. Kuuma ja kylmä, tunnoton ja yliherkkyys.
Jokin haalea liikkuu pitkin kasvojani, tuntuu oudolta, se liikkuu ylös ja alas ja sivuille ja tuntuu ..märältä.
Shakkilauta hälvenee ja muuttuu utuiseksi, kaikki muuttuu oudoksi. Hakkaava ääni jatkuu ja se tuntuu jo koko ruumiissa asti.
Raajojani särkee, ne liikahtelevat levottomasti oudon kihelmöivän tunteen läpitunkiessa muitten tuntemusten läpi.
Nyt jo tuntuu, että joku hakkaa rintakehääni, armotta, vailla omaatuntoa. Hakkaa, hakkaa, kuristaa ja puristaa, mutta se ei pääse ulos. En tiedä mitä minulta tahdotaan, makaan vain, kaiken keskellä kuin pökertynyt hämähäkki vapisevassa verkossa.
Lopulta laimenee. Hakkaus kuitenkin jatkuu. On kuin sydän vetäisi viimeisiä kierroksiaan, uhkuen uhmaa. Se tuntuu jokaisessa solussa asti.

PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM PAM

En voi sulkea silmiä, mutta puristan ne pian tiukasti kiinni, jotain haalea valuu niistä vieläkin. Puuskittainen tuuli laantuu ja tajuan sen tulleen suustani, hengitykseni. Kuin tuo hulluksi tullut sydän olisi takonut viimeisiä ilmoja minusta.

Tuntuu, että minua katsotaan. Mietin, kuka minua katsoisi, ajatus jää sille tielleen. Päätän nukkua, tässä ei ole päätä eikä häntää. Kierähdän takovan sydämeni päälle, ja painan sitä vasten peittoa, lopeta jo. Koko vasen käsi värähtelee rintakehän kanssa kun se pauhaa. Yhtäkkiä on liian kuuma ja sätkin peitosta kauemmas, sitten tuleekin kylmä. Heti. Kuin huoneen läpi puhaltaisi jokin vihamielinen tuuli. Melkein kuin joku yrittäisi koskea minuun.

Tuo sydän, ei se jätä rauhaan. Painan sitä lujasti itseeni, ettei se lähtisi karkuun.

The Midnight Oil

2010-01-23T19:35:00.002+02:00

Viimeisellä pysäkillä hän nousi sisään. Pitkä hahmo pukeutunut tummaan takkiin, joka kietoutui kuin kymmenen metriä varjoja olisi raahautunut hänen mukanaan, ilman vaihtoehtoja. Kaikki muut yrittivät niin kovasti olla katsomatta, vanhalta rouvalta pääsi pieni kirkaisu, tukahtunut kauluksen ketunkarvaiseen puuhkaan. Hänen keppiä pitelevä kätensä tärisi kun uusin tulija liukui hänen ohitseen.
Keskivaiheilla istuva nuorimies itki ääneen kuin vauva, se aivan muistutti vauvan itkua, vannon sen.
Pitkä hahmo pysähtyi eteeni, kuin olisi tuijottanut harkiten. Nyökkäsin ja olin katselevanani ulos sateen piiskaamaan ikkunan läpi ohi kiitävää maisemaa. En minä mitään nähnyt, mutta hänen kasvonsa olivat ikään kuin selkeämmät himmeän valon kautta heijastettuna ikkunan sisäpinnassa.
Hän istui vierelleni. Ja tuntui aika kylmältä. Vähän niinkuin olisi istunut aukinaisen pakastimen vieressä, ilman vaatteita. En uskaltanut värähtää, ajattelin että se voisi pian loukata. Ja hän näytti sellaiselta, jota ei kannata loukata.
Jostain ajatus putkahti, että tavallaan, jo se poika, oli kyllä loukannut itkemällä sillä tavalla ääneen. Jostain syystä ajatus nauratti minua ja taisin tirskahtaa, vaikka yritin sitä pidätellä.
MIKÄ OLI NIIN HAUSKAA, NEITI?
Hänen äänensä oli kuin koko bussin sisusta repivä salama ja vanha rouva kirkaisi taas. Poiki itki yhäkin, purren rystysiään.
Vilkaisin hänen varjojen verhoamaan polveaan ja hymähdin.
- Ei sitten mikään. Tai no, ehkä tämä tilanne on vähän korni.
MINÄ PIDÄN KORNIUDESTA. OLISITKO IKINÄ ARVANNUT?
- No itseasiassa..
EIKÖ SINUN PITÄISI OLLA YHTÄ PELOISSASI KUIN NOITTEN TUOLLA. TUOKIN, PUREE VAIN RYSTYSIÄÄN. AIKA NOLOA OIKEASTAAN, VAIKKA.. NO KYLLÄ MINÄ TIEDÄN ETTÄ EI SE NUORENA NIIN KIVAA OLE..
Hän liikahti levottomasti, tunsin sen vain, en nähnyt, koska katselin sitä poikaa. Kyyneleet olivat jo jäätyneet poskille ja jää esti häntä melkein itkemästä, silti jatkoi vain.
- Voin minäkin huutaa jos te vaan tahdotte. Aika turhaa se kyllä olisi. Voi kai sitä kunniastaan sen verran pitää kiinni, viimeisillä loppumetreilläkin. Hymyilin itsekseni ja se poika kuuli minut varmaan, koska vilkaisi minua kauheasti jäätyneellä naamallaan ja jos katse olisi voinut tappaa, olisin jo varmaan mennyt.
Se ajatus kirvoitti minusta uuden tirskahduksen.
TOTTAPA, NIIN, OIKEASSA OLET, TIETENKIN. MUTTA SIINÄ TAITAA OLLA MUUTAKIN?
- Joo. Kai voisi sanoa niin. En minä kyllä pelkää, että anna mennä vaan. Tavataan toistekin, jossain muualla sitten, ehkä paremmalla ajalla, jos sallit pienen vittuilun?
EN LAITA PAHAKSENI OLLENKAAN. HARVA KUN VIITSII, MUTTA TEHDÄÄN NIIN. PALATAAN ASIAAN MYÖHEMMIN.
- Laita vaikka postikortti, ennenkuin tulet. Katson sitten kalenterista aikaa.
Hahmon varjot hytkyivät äänettömän naurun kourissa ja poika kirkui jo täyttä kurkkua, silloin vasta huomasin, että niin tekivät kaikki muutkin.
Bussi lensi tavalla, jota jopa kotka olisi kadehtinut, yli reunan, ja jos kukaan näki, kuulosti varmasti siltä kuin se bussi olisi kirkunut, ei ne jotka sisällä.
Bussi lensi ja minä lensin hänen sylissään ulos ikkunasta joka olikin jo rikki.
Katsoimme yhdessä kun bussi paloi ja liekit heijastuivat hänen pinnastaan oudosti.
Tiemme erosivat sillä kertaa taas.
LAITAN SEN POSTIKORTIN SITTEN.
- Tämä selvä. Sanoin ja kävelin kuun valossa takaisin.

Take a Fall, You're One of Us

2010-01-19T19:45:00.002+02:00

Makasin eilen yöllä hereillä vuoteessani. Pimeässä huoneessa vain hiiren sininen valo kajasti heikosti katosta ja pinnoista. Keittiössä humisi hiljaa tuuletin, maailma tuntui äänekkään hiljaiselta, oudolta ja tavoittamattomalta.

Pimeässä tunsin kätesi ympärilläni, rintasi vasten selkääni ja uskalsin taas hengittää. Pimeä olikin pehmeää.
Nukahdin melkein kuullen hengitykseni, huulesi vasten hiuksiani.
Käännyin vasta kun olin unessa, siellä sinä odotit minua.

Supermassive Black Hole

2010-01-15T14:11:00.002+02:00

Upea kappale tuo muuten, Musea, jos ette tiedä, senkin ruojat.

Olen taas lukenut urakalla ja tyhjä olo jonkin kirjan loputtua on hämmentävän samanlainen kuin vuosia sitten, vaikka joskus tuntuu etten ole sama ihminen enää ollenkaan. Paitsi että taidan sittenkin olla.

Lueskelin tuossa vanhoja blogipäivityksiäni. Sen aikainen minäni ponnisteli monien samojen asioiden kanssa kuin nyt, vivahteena ehkä se, että silloinen minäni on paljon toiveikkaampi, paljon kevyempi mieleltään.

Uskaltaisinko olla rehellinen? Ehkä se pitäisi tehdä. Olen aina harrastanut väkevää eskapismia silloin kun minusta todellisuus tuntuu liian kovalta ja kylmältä, teen sitä nytkin. Kaikke ne kirjat joita ahmin ovat nyt musiikin lisäksi yksi parhaimmista paikoista paeta. Tai ei se nyt aivan kokonaan sitäkään ole.

Viime vuosi oli perseestä - kuten tuossa jos joskus totesinkin. Olen vakaasti päättänyt että tämä vuosi tulee olemaan erilainen. Yritän uskoa huomiseen, silloinkin kun en usko. En yksinkertaisesti enää jaksa liikoja ulista ja valittaa, ehkä tämä hämäystaktiikka onnistuu. Keskittyä muuhun kuin pahaan oloon, silloin kun sitä ilmentyy.

Eilen oli pahin päivä pitkään aikaan. En tiedä miksi, se saattoi hyvinkin olla monen eri asian suma, univaje kun aiheuttaa masennustilaa ja naisellisten hormoonikiertojen kourissa asia ei helpotu, kirja oli loppunut, sekä ihmiset ärsyttivät. Repesin eeppiseen raivokohtaukseen, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan ja minua kauhistutti. Pyrin rauhoittamaan itseni, kyllä se onnistuu jo nykyään aika hyvin.

On hetkiä, jolloin huomaan ettei minua kiinnosta elää. Tavallaan se pelottaa. Ei sillä että se olisi minulle täysin uusi ja outo ajatus - mutta se pelottaa koska nyt minulla on velvollisuuksia, poikaani kohtaan. Luulisi että se olisi niin järeä ase vastaan moista alakuloa, mutta ei. Joten annan ajatuksen tulla ja mennä. Ajatus ja fiilishän se vain on ja se tulee ja menee omia aikojaan.

Olen siis omalla tavallani toiveikas. Maailmassa on vielä kauneutta minulle, elämässäni on yhä sisältöä minulle. Kaikilla on pahoja päiviä.
Pitelen itseäni koossa parhailla tietämilläni tavoilla.

Olen taas alkanut kirjoittaa ja se on ihanaa. Toivon, että inspiraatio ruoskii minua vielä eteenpäin pitkään. Luominen on yksi niistä asioista, joka pitää minut elossa ja virkeänä.

Ja jostakin muistojeni pölyisistä lokeroista lennähtää esille muisto, kaipaus ja ikävä. On ikävä yöllisiä vaelluksia, Ugus. Niissä on yksi väkevimmistä osista minuuttani.

Hate is Beautiful When You Let Go

2009-12-26T02:45:00.002+02:00

Harmi etten saa vielä puhelimestani ulos kuvia, mutta sitten kun saan, pitänee vaihtaa tämä kuva. Mutta nostalgiaa tämäkin, kuten koko Joulu omalla tavallaan, harvinaisesti lunta ja noin, you know.

Kävelin tuossa jouluaattona yöllä kotiin ystäviltäni, oli niin hiljaista ja rauhallista, lunta satoi verkalleen, saapastelin 10 senttiä syvässä lumihangessa sen narskuessa korkojen alla. Lumi kerääntyi kevyenä peittona hiuksiin, takkiin ja laukun pintaan. Hengitin syvään. Oli niin hiljaista. Vaikka mieleni työskentelikin ankarasti.

Miksi me huolimme niin paljon? Miksi minä. Oli niin kaunista ja niin seesteistä ja se valui sisälleni sitä mukaa mitä lumi leijaili alas, kuin hellästi pesten pois kaiken kiukun ja pahan. Ymmärsin, kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin niin kauan kuin tiedän että maailmassani on kauneutta ja rauhaa, ja näitä asioita minullakin on.

Sodin vastaan tuulimyllyjä, mutta sentään hetkittäin ymmärrän päästää irti, ihan kaikesta, jopa siitä josta minun on vaikeinta päästää irti. Eilen yöllä päästin irti vihasta, ja minulla oli kaunis olo. Muistan sen hetken varmasti pitkään. Oli niin helppo hengittää, oli helppo olla, yksinäisyys tuntui hyvältä, jotenkin puhtaimmalta olotilalta koskaan, ja jätin syvät urat taakseni kävellessäni kotia, mutta minun oli kevyt olla.

Se oli paras joululahja se, lumen antama kaste.

Dark December Downfall

2009-12-03T18:57:00.003+02:00

Olen tuohtunut itselleni, ja sille, että Kokkolan johto on ehdottanut itselleen 30% palkannostoa, vaikka kyseisen rahan voisi syytää paljon enemmän tarpeellisiin kohteisiin. Aika saatanan ryöhkeetä.

Itselleni olen tuohtunut kahdesta asiasta. Miksi en saa otetta itsestäni ja omasta niskastani? Miksi se, että tiedän asioita ei auta niitten toteuttamiseen? Voi olla, että minä itse olen syytön noihin asioihin, tai sitten ei. Masennukseni on muuttumassa alakulosta ja hienoisesta kapinoinnista raivoon ja silmittömään eeppiseen vihanpurkaukseen. Pinna on kireällä, en tahdo nukkua, en tahdo puhua, en tahdo nähdä ketään, en tahdo kuulla kysymyksiä, en kuulla edes omia kysymyksiäni, ei kiinnosta apu, ei kiinnosta taistella mahdollisesta avusta. Alan olla pisteessä, jossa ei enää tiedetä mitä tehdä, ei voi nähdä kuin sen pisteen, jolla seisoo, ja kauhukuvia rajattoman suuren tilan seinillä, jotka kertovat vain tulevasta tuhosta.

On vaikeaa nukkua, vaikea kiinnostua siitä, että pitäisi sulkea silmät ja painua unimaailmaan hetkeksi. Toisella kannalla on se, että on äärimmäisen vaikeaa avata silmät ja alkaa liikuttamaan itseään sitten kun herääminen alkaa. Minun pitäisi olla viisaampi. Olen jo todennäköisesti aiheuttanut tällä itselleni vapisevan palikkatornin verran vaikeuksia. Ja minua ei kiinnosta se pätkän vertaa, ei yhtään. En ole mennyt yhteenkään tapaamiseen psyk.polille tai psykologille nyt varmaan kuukauteen. Ajatus kuvottaa minua, mennä puhumaan jollekulle asioista. En yksinkertaisesti usko, että mikään auttaa.

Tavallaan tuntuu, että minut on kiedottu kylmään tunteettomuuteen, ja samalla olotilani hipoo ukkosensynkkää raivoilua. En tiedä mitä siitä ajatella, toisaalta en ajattele siitä mitään. Minun ei tee mieli nähdä ihmisiä ja teeskennellä sitä, että minua kiinnostaisi mikään. Tai vielä pahempaa, teeskennellä, että asiat ovat hyvin, tai huonosti. Olen aina vihannut sitä, että joku kysyy iloisesti lirkuttanut "No, mitäs sulle kuuluu?" Ainut mitä minun tekee mieli sanoa että "Ja mitä vittua se sinulle kuuluu?" Se melkein pakenee huulilta, kunnes ne jäykänlaisesti, melkein kuulen ruosteisen narinan, vetäytyvät hymyyn ja sanon "Ihan hyvin, siinähän se potkii." Vihaa, vihaa, vihaa, vihaa, vihaa, vihaa, silmitöntä raivoa. Näen punaista edes ajatellessani sitä.

Tämä koko vuosi on ollut elävän palava helvetti jossa olen paistunut kuin kalkkuna vartaassa. Olisin ehkä voinut pysäyttää sen, mutten tehnyt niin. Miksi? Olenko oikeasti niin kusipää ja kärsimyksestä nauttiva yksilö? Voi helvetin helvetti.
Tämä vuosi on ollut paska.

On pakko uskoa, että seuraava vuosi ei ole saman toistoa. Minun on pakko, pakko, pakko, pakko, pakko, pakko uskoa, että voin vielä muuttaa sen, että voin vielä palata jollekin polulle, ja lopettaa tämän putoamisen.
En vain yhtään tiedä, miten sen teen.
Mutta on uskottava, en keksi muutakaan.

Shine A Light On Me

2009-11-28T18:33:00.001+02:00

Koska tahdon olla positiivinen tämän kaiken synkkyyden ja kurjuuden, niin maailmanlaajuisen kuin henkilökohtaisen keskellä, niin laitetaan itsesuggestiota peliin.

Hymyile kultsi, sua kuvataan, kaikki on kivaa.

Pressure on - Selfconfidence off

2009-11-21T15:52:00.002+02:00

Sinkkuus.

Jotenkin en nyt vain fiilistä. Eilen yöllä iski hirveä maailman paino ja eksistentiaalinen tuska päälle, eikä siitä edes syntynyt mitään taiteellista - pelkkää hammastenkiristelyä ja valvomista valvomisen päälle.
Tunnustin eräälle kaverille asioita, joita en usko koskaan kirjoittaneeni tai sanoneeni ääneen. Joskus vain tuntuu, että kaikki nämä vuodet, hukkaan valuneet. Mistään ei ole mitään näyttöä. Millään ei ole mitään väliä - ja se kaikki on ristiriidassa asioiden kanssa joita uskon. Silti se ei estä minua tuntemasta täysin sitä vastaan sotivia asioita, se ei olekaan suojakuori tuskastumista ja masentumista vastaan, joka tavallaan on pelottavaa.

"You don't love yourself enough." Sanoi kaveri. No en, vihaan itseäni, heikkouttani, korkeita odotuksiani, vaatimuksiani ja kyvyttömyyttäni. Tunsin aivoissani paineen kuin norsun nuppineulan päällä. On tuskastuttavaa olla hyvä monessa asiassa. Mikään aika maailmassa ei riitä niitten asioitten tekemiseen, mitä tahtoisin tehdä. Koskaan en tule olemaan niin hyvä että se riittäisi minulle. Minulta odotettiin paljon, siltä minusta tuntuu, enkä mitään saanut aikaan. En edes niitä asioita, jotka itse tahdoin tehdä.

Niinpä irtaudun ja leijun kauas ja pysyn siellä, määrittelemättömässä tilassa, jotta se ei tuntuisi niin pahalta, tämä ja tuo ja se kaikki. Tämä elämä uuvuttaa minut. Olen pystyttänyt niin kovat ja korkeat muurit enkä pääse edes kääntymään.
Ironista. Kaikki mitä olen aina halunnut, on vapaus. Ja itse olen tehnyt oman vankilani.

"Sometimes those walls have to come down."
"Yeah, how the fuck am I suppose to do that."

But all in all, I have to have faith, that this too, shall pass.

Dance ye Devils!

2009-11-13T10:19:00.004+02:00

Tässä pitäis olla linkki!

Mutta miten hiivatissa saan näkymään sen täs sivulla silleen.. erm - *saa kohtauksen koska ei osaa käyttää tietokoneita* No silleen, suora linkki sinne tuuppariin, niin kerta, perkele. Saa kertoa, jos tietääpi.

While it's not so Fragile

2009-11-11T12:02:00.001+02:00

Perjantaista asti olen ollut heti kunnolla sairas. En nyt sit tiedä onko kyseessä se kuuluisa possuflunssa vaiko ei, mut kurja olo on ollut kaikenkaikkiaan, ja nytkin vain jonninverran parempi. Sen verran parempi että laitoin koneen päälle.

Kävin eilen sairaalassa influenssavastaanotolla, sinne minut passitettiin kun soitin pitkittyneestä flunssasta, varsin pahasta. Ääni ei kulje, kuumetta, korvakipua, hiukan kurkkukipua, yskää, päänsärkyä ja kaikki pään ontelot tulessa. Minua ei ole rokotettu sikainfluenssaa vastaan joten omalla tavallaan pelotti sinne meno. Eteisestä ei saanut liikahtaakaan ellei lotrannut käsiä perusteellisesti desinfioivalla huuhteella sekä nenän ja suun yli piti asettaa hengityssuoja.

Vastaanotolla vietetty aika oli aika karmea todellisuudessa. Sairaana olin jo monta päivää ollut ja tosiaan näytin siltä, tosin onnekseni kukaan ei nähnyt niistämisestä irtihilseillyttä nenääni paitsi sairaanhoitaja ja lääkäri, hehe. Tukka harotti rasvaisena päässä ja silmät punoittivat ja nukuin pystyssä. Ihmeen kauan piti odottaa seisoen ennenkuin "sain" ilmoittautua, eli istua. Puolikuntoiselle se oli koettelemus, kun hiki virtasi vaatteitten ja hengityssuojan alla joka tuntui tukahduttavan ja linssit huuruuntuivat sen yläreunasta naftisti pakenevan ilman vaikutuksesta.

Ihmeekseni suurinosa polilla istuneista ihmisistä vaikutti ihan terveiltä. Siistit vaatteet, meikkiä, tukka hyvin, silmät eivät punoittaneet eivätkä nenät kertoneet monista niistetyistä öistä ja päivistä. Muutama lapsi yski ja oli hiukan kipeämmän näköinen ja kaikki sympatiani virtasi ilmaan erään pikkupojan puolesta, joka tunsi suurta eksistentiaalista tuskaa henngityssuojasta. "Tää kutittaa! Äiti, en pysty hengittää, saanko ottaa tän pois, äiti onko jo meidän vuoro??" Kuului ahtaassa tilassa useammin kuin kerran. Ärtynyt äiti tiuski pojalleen ja repi naamaria takaisin ylle, ymmärrän oikein hyvin. Äidin korva kuulee ärtyneen ja vihaiselta kuulostavan äänensävyn alta pelon toisen puolesta. Hengityssuojaa ilman poika voisi tulla vielä sairaammaksi.

Minun vuoroni tuli ennen monta muuta joka oli jo valmiiksi tilassa odottamassa, eli ilmeisesti olin kuitenki yksi sairaimpia siellä. Korvissani ei onneksi ollut tulehdusta, mutta sain antibioottia kurkkuun, yskänlääkettä sekä kuumetta alentavia särkylääkkeitä reseptillä. Lääkäri oli mukava, keski-ikää lähentelevä nainen joka kamppaili koneen kanssa ja kertoi minulle että kuulun riskiryhmään koska olen nuori, terve nainen. Sille naureskelimme, hassua, että kerranki se ei ole etu.

Niin minut lähetettiin kotiin vuodelepoon viikoksi. En nyt sitten tiedä oliko possuflunssa tahi ei, yksi ja sama toisaalta minulle, kunhan tulen terveeksi. Tämä on jo toinen viikko melkein karanteenissa kotonani ja MINULLA ON TYL-SÄÄ. Kirjakin, jota luin ehti jo loppua. Osio olisi sarjaan lisää kirjastossa, mutta tässä kunnossa en taida sinne mennä haahuilemaan.

No. Ainakin tänään jaksan hetken tässä koneella istua. Musiikkia kuunnella, jutella parin kaverin kanssa. Sitä ei kuulkaas usko miten kaipaa jo kosketusta ulkomaailmaan tai sitä simppeliä mahdollisuutta tehdä itse omat ostoksensa kaupassa, ennenkuin joudut olla ilman sitä etua pari viikkoa.

Luojan tähden, ku tuun terveeksi, meen kaupungille haahuilemaan ihan silkasta haahuilun ilosta. Perkele, jopa virastotaloihin asioille! Ja hymy huulilla.

Wish I could Wish that I wouldn't Wish

2009-11-06T12:47:00.002+02:00

Olen ehkä itsekäs paska sanoessani näin, mutta, koska on minun vuoroni?

Ensimmäisenä tulee listassani Kristian, sitten minä, sitten vasta kaikki muu. Olen niin kyllästynyt päästämään irti kaikesta näitten asioitten takia, väsynyt siihen, että yritän nähdä asiat muitten kantilta. Olen elävä, hengittävä ristiriita.
Oli parisuhteessa suunnitelma, että hän muuttaisi tänne. Mutta sitten alkoi käydä ilmi, ettei se ehkä ole paras mahdollinen ratkaisu, ja hän teki ratkaisun, ettei muutakaan vaan hommaa asiansa kuntoon siellä muualla, joten jäin taas yksin. En jaksa enää joka päivä muuttuvia ratkaisuja, se on ollut tätä jo pitkään. Huopaamista ees taas ja ees ja taas ja minä en enää jaksa, joten pistimme sen poikki kunnolla. Sinne jäi hän ja minä tänne.

Ei sillä, ymmärrän että se on parempi hänelle, että hänen pitää keskittyä omaan hyvinvointiinsa, mutta samanaikaisesti olen vihainen ja surullinen! Koska on minun vuoroni? Koska on minun mahdollisuuteni kokea kumppanuutta ja rakkautta? Kaiken nimissä minun pitää päästää irti, ilmeisesti kaikesta. Eikä se suurimman osan aikaa ole todellakaan mukavaa, vaikka ymmärtääkin syyt siihen ja hyväksyy ne.

Muilta en voi vaatia mitään, itseltäni vaadin kaiken. Hölmöläisen hommaa ehkä, en tiedä. Todennäköisesti ruoskin itseäni ihan turhaan ja kierin itsesäälissä, mutta se on jotain jota joudun joka kerta tehdä tällaiseen tilanteeseen joutuessani - ei viehättävämpiä puoliani, myönnettäköön.

Sattuu, kun ehdin jo toivoa, että kaikki menisi sittenkin hyvin. Että tällä kertaa asiat lutviutuisivat. Vastuu on karmea asia.

Vihaa ja rakastaa. Hyväksyy ja taistelee vastaan. Päästää irti ja repii takaisin. Huutaa ja kuiskaa.

Joskus elämä on tyhjiö.

Pitäisi löytää se oma riippumaton onnentunne.

Turn-around-tricks.

2009-10-11T21:00:00.002+03:00

Seison valtavan, uudelleen rakennetun lapsuudenkotini vintissä. Näkymä edessäni jatkuu eteenpäin, puolivalmiita huoneita, osa tilasta sisustettua, jossakin makaa joutilaana työkaluja. Jo illan helmassa lepoon jätettyjä.
Kristianin huone on vielä kesken, samoin Kristianin pikkuveljen. Judi ja hänen
vaimonsa rakentavat tätä taloa nyt.
Vasemmalla katto mataloituu ja tilaan on luotu pieni pukuhuone, rekki täynnä takkeja, paitoja, muita vaatteita. Lähempänä keskikäytävää on seinällä suuri peili, sekä tummaa puuta oleva rautahelainen arkku. Sen päällä on valkoinen pitsiliina ja kuivakukka-asetelma.
Katselen peiliin, Kristian leikkii siellä, takanani, ja hymyilee minulle, vastaan hymyyn punaisten hiusten melkein peittäessä kasvoni.
Käännyn kohti Kristiania ja sydämeni jättää lyönnnin väliin - välissämme seisoo joku, joku jonka kuvaa ei peilistä näkynyt.
Kirkaisuni kaikuu koko tilan läpi, mutten ole aukaissut suutani, sydän ei lyö. Kristian ei näe miestä.
Ihan takanani, vajaan metrin päässä minusta, seisoo mies. Tummaihoinen afrikkalainen mies, ehkä kaksimetrinen, jopa pitempi. Hän pitelee edessään kärryä, jossa on rääsyjä, selässään hänellä on reppu.
Pää retkottaa velton oloisesti takakanttiin, lommolle painuneet posket ja korostuneet kalpeat poskipäät. Miehen suu on ammosen auki, hampaat hiukan huonokuntoiset. Silmät ovat kääntyneet ympäri ja vain kellertävä valkuainen hohtaa kuoleman kalvettamissa mustissa kasvoissa.
Mies lähtee liikkeelle oudosti nytkähdellen eikä henkeni kulje vieläkään.
Kuulen päässäni miehen äänen, kun hän sanoo kuivuudesta haljennein huulin;

"You musn't be afraid."

Could you articulate that once more, so I can bash your head in?

2009-10-07T19:51:00.002+03:00

Poikani, Kristian, on iloinen lapsi.
Hän leikkii, juttelee, laulaa, tanssii, keksii juttuja, on innostunut saduista, pyssyleikeistä ja liikunnasta. Hän syö terveellisesti, tykkää syödä kaikenlaista ruokaa, tottelee melkoisen kiltisti ja kuuntelee kun asia on vakava.
Kristian on sopeutuva, itsenäinen lapsi, joka ei pelkää ihmisiä ja tulee toimeen aikalailla kaikkien kanssa.
Kristianilla on ehjät, hyvät vaatteet päällään ja hän ei sairastele erityisen usein, ei ole kokenut korvatulehdus/poskiontelotulehdus/mikään tulehduskierteitä. Kristian innostuu vaikka mistä ja on aktiivinen.

Kuulostaako hyvinvoivalta lapselta? No - kyllä minun mielestäni - sekä aika monen muunkin mielestä.

Kristianin äidillä on jonkinverran masennusongelmia, ei en juopottele, vedä huumeita, viiltele itseäni/ryve ylenpalttisesti kurjuudessani. Puran pahimmat tuntemukseni, jotka eivät välttämättä edes ulos näy, yleensä blogiini, yleisimmin siihen, että kuuntelen minua koskettavaa musiikkia. En koe olevani tarpeeksi hyvässä hapessa tehdäkseni kokopäiväistä työtä/työkokeilua, mutta opetan itämaista tanssia joka maanantai ja tanssin 3 tuntia ja ihmiset viihtyvät kurssillani - silloin en ongelmia mieti. En aina nuku hirmuisen hyvin, ja olen aamukärtyinen, mutta yleensä se menee ohi ja hirtehishuumorilla käsittelen pahimpia kiukumuksiani ja opettelen hallitsemaan niitä. Joskus nukun aamuisin pitempään, tai no, torkun enemmänkin, ja laitan Kristianille aamiaista ja hän pyytää minulta apua jos siihen tarvetta on.
Pidän kotini kohtuu siistinä, joskus on sottaista, joskus tosi siistiä. Joskus en hoida kaikkia asioita piirun tarkkaan, mutta yleensä selvitän hommat kuitenkin. Harrastan asioita, olen vielä kiinnostunut asioista, ja nautin vielä asioista. Joinakin päivinä en, se tuskin on mitenkään outoa, aikuisuus kun on täynnä asioita, jotka joskus huolettavat ja ahdistavat.

Nyt on kuitenkin käynyt niin, että Päiväkoti-olennot ovat tehneet minusta ilmoituksen Lastensuojeluviranomaisille, koska he ovat sitä mieltä, että Kristian on liian itsenäinen ja että he ovat huolestuneita hänen hyvinvoinnistaan.

Er, say what?

Aivan.

Jos koskaan olen tuntenut polttavaa tarvetta repiä irti nahat elävästä olennosta, työntää baseballmailan perseeseen ilman liukastetta, nyppiä hiukset yksi kerrallaan päästä, paistaa silmät kuopissaan pienellä liekinheittimellä ja lopuksi antaa neljän valkoisen oriin repiä tuo kurja olento pieniksi kappaleiksi vetoleikissä, niin nyt on se hetki.

Minä olen hakenut apua masennukseeni, asia menee hitaanlaisesti kokoajan eteenpäin. Jos ei mene, vaadin sen menevän. Kaipasinko lisäpaineita? Silmätikuksi joutumista? Ylireagointia alireagoinnin sijaan? Kaipasinko tunnetta, että mitään, mitä teen ei kelpaa? Kaipasinko tätä? Kaipaako Kristian, hyvinvoiva lapsi sitä?

Up yours, päiväkoti, fuck you, te ihmeelliset ihmiset, joitten mielestä lapsi ei saa osata tehdä mitään itse. Ja olen aivan varma, että sekään ei kelpaisi, jos lapsi ei osaisi tehdä mitään itse.

From This World

2009-10-02T11:27:00.002+03:00

Minä en kuulu tähän maailmaan. En ole osa sitä, se ei ole osa minua.

Niin kaukaiselta voi joskus tuntua. Joskus se on vaan parempi tuntea niin kuin tuntea olevansa osa tätä maailmaa, jossa ei saa olla, ei saa hengittää, ei saa elää. Pohdin mitä tehdä, kun puristaa näin enkä näe mitään ratkaisua.

En ole itsetuhoinen, se osa minusta on kuollut jo kauan sitten. Jotenkin on vain kestettävä. Joten harrastan eskapismia. En ole tässä maailmassa silloin.
Mutta siinä on se toinenkin puoli, niin kauan kuin muistan, minusta on tuntunut, etten oikein kuulu tänne. En todellakaan tiedä mistä se johtuu, enkä tiedä uskaltaisinko juuri nyt edes arvailla.

Viime aikoina minulla on ollut erityisen ristiriitainen olo. Yritän parantaa asioitani hakemalla apua ongelmiini, samalla uskon ja tunnen, että ne eivät muutu, eikä kukaan ole kiinnostunut auttamaan minua. Olen nimi paperissa, paperi pöydällä, sadan muun paperin joukossa. Harmaa kuva harmaitten kuvien joukossa.

Laitan kuulokkeet korvalle - musiikkia täysille. Ja voin kadota sinne.
Avaan kirjan - silmät lepäävät kirjaimissa. Ja katoan sinne.
Avaan koneen - annan alter egoni johtaa. Ja katoan sinne.
Suljen silmäni - nukahdan ja vaellan. Ja katoan sinne.
Katoan jos tahdon. Yleensä tahdon.

Ulkopuolella minua ravistellaan, kutsutaan, kysellään ja piikitellään. Miksi tahtoisin vastata, kun minulla ei ole vastauksia? En vain jaksa ajatella sitä.

Tuntuu että minusta puuttuu osia, joilla muilla ihmisillä on. Joskus ei edes tunnu ihmisiltä.

Tänään minulle vieras ihminen sanoi, että hän välittää minusta ja on huolissaan minusta. Katsoin suoraan silmiin, eikä minusta tunnu miltään - ei miltään.

Eilen pyöräilin kaupasta kotia ja havahduin siihen että katselin sorsia Suntissa. Ne vaikuttivat kiinni jäätyneiltä. Kuolleilta, halvoilta kopioilta.

"I could've had everything, I shoul've had everything. Screw myself over." [P!nk]

Thousand Miles Away

2009-09-26T15:00:00.002+03:00

Joskus tuntuu juuri siltä.

Havahdut - tajuat että istut sohvalla omassa kodissasi ja ajatuksesi liepeet vielä takertuvat jalkoihin kuin unen aaveet ja vetävät hellästi.
Katsot televisiota, mutta silmäsi eivät näe sitä, joku puhuu sinulle, muttet oikeastaan kuule sitä. Vielä hetki sitten, unenomaisesti vaelsit, uniesi maisemissa, korkeilla tuntureilla, suurten jylhien rotkojen ja vuorien lomassa, tuuli hiuksissa ja vaatteissa, kuulit luonnon laulua.
Vielä hetki sitten, jossain todella kaukana, ajelehdit kuin perhonen ilmavirrassa.

Näitä hetkiä tulee paljon. Kehoni on siinä, ja mieleni, tuhasien mailien päässä kaikesta siitä, mikä minua ympäröi.

Pohdin, pitäisikö sitä pitää huonona asiana. Silloin kun havahtuu, tulee se pelko, että entä jos olenkin kokoajan tällainen, läsnä tuskin lainkaan. Totuus lienee se, että se on mitä se on. Vaikka tuntuu siltä, että olen aina yhtä kaukana, se ei ole totta. Totta on, että lipsahdan niin kovin helposti ja auliaasti muualle, kun väsyttää tai en vain jaksa enää mitään. Silloin menen turvaan sinne omaan maailmaani, missä kaikki on kaunista, eikä minun tarvitse miettiä tai pelätä.

Sisäinen maailmani on niin elävä, että joskus en tiedä minne kuulun. Joskus tuntuu, etten lainkaan tänne, ettei tämä maailma voi pitää rajojani yhdessä, että olen vain huokaus toisiinsa törmäileviä irtonaisia ajatuksia, ja vain unissani olen todellinen henkilö.

Yritän ottaa maailmasta kiinni.
Joskus se on vaikeaa.

Nocturnal Behaviour osa. 666: Dark Forces

2009-09-21T13:07:00.003+03:00

I - The Tainted

Kuuluin yhteiskunnassa kastiin, jota muut pelkäsivät ja väheksyivät. Me kuljimme varjojen polkuja, puoliksi Demoneina. Vereemme oli sekoittunut infernaalista verta jotain kautta, josta yleensä hiljennettiin tiukasti. Meitä oli verrattaen vähän tavallisiin ihmisiin verrattuina, ja meidän oli kiellyttä näyttää demonista muotoamme julkisilla paikoilla, se oli jopa sakotettava teko.
Äitini suri puolestani päivittäin, vaikka rakastikin minua suuresti. Hän ei koskaan suostunut kertomaan, mistä vieras veri oli päässyt perimääni. Isää minulla ei ollut.
Olin vain 16-vuotias tyttö.
Yhteiskunta suosi sitä, että me Demoniset seurustelimme muitten kaltaistemme kanssa, mutta he eivät katsoneet hyvällä sitä, jos sekaannuimme ihmisiin. Sekin oli ankarasti kielletty.. ei laissa itseasiassa, mutta muilla tasoilla.
Pelkäsin itsekin osaa Demonisista, sillä useat heistä olivat huonon kohtelun saaneena katkeria, vihaisia ja joskus jopa vaarallisia. Tiesin millaisia heidän ajatuksensa olivat, vaistosin ne läpi melko pitkänkin välimatkan, ja olinhan itsekin Demoninen, useat ajatukseni eivät olleet ruusuisia.

Oli syksy ja oli jo pitkään toivottu sadetta, koska ilma ollut rutikuiva koko kesän. Viljakset olivat menestyneet huonosti, ja metsäpalot syttyivät aivan liian helposti. Taikauskoisimmat ennustivat pahoja asioita edessäpäin, enkä minäkään ollut väittelle aivan välinpitämätön. Ilmassa oli jotain onnettomuutta ennustavaa, kuin jokin paha olisi silmäillyt kaupunkiamme herkeämättä. Ihmisten ja Demonisten ajatukset olivat mustia yhtälailla. Usea tuntui välinpitämättömältä, ja paljastivat muotonsa kaduilla liikkuessaan, kuin riitaa haastaakseen. Näin eräänkin leijuvan 4 metriä maasta, lepäilleen suurten siipiensä varassa hienoisessa ilmavirrassa, kasvoillaan vapautuneen rauhallinen ilme, kuin hän olisi lakannut välittämästä mistään. Hän oli jopa alasti, hänen puoliksi violettien suomujen peittämä liskomainen iho kimaltaen auringossa. Vahvat lihakset liikkuivat ihon alla unenomaisesti hänen leijuessaan, ja puolikova elin lepäsi vasten vatsaa. Kiiruhdin nopeasti kasvot kirkkaan punaisena ohitse, koska vaistosin hänen kiihottuvan läsnäolostani.
Kohtasin toisen kaltaiseni, puhemiehen keskuudessamme matkallani kotia. Hän oli kiivas mies, kova mielipiteissään kaikesta. Hän tuijotti minua nälkäisesti ja kuulin selvästi hänen ajatuksensa mielessäni.
"Sinä olet voimakas, meidän pitäisi pariutua."
Ajatuksessa ei ollut mitään romanttista, hänen silmänsä olivat pelkästään kylmän laskelmoivat, ja jotenkin tiesin, että jos hän todella alkaisi jahdata minua, mikään "ei" ei olisi tarpeeksi pitääkseen häntä kaukana minusta. Pudistin päätäni kiivaasti ja pinkaisin juoksuun, kadoten tiivisti rakennettujen kivitalojen varjoisten kujien sokkeloihin. Tiesin että mies olisi lähtenyt jahtaamaan minua jos hänellä ei olisi ollut kiire kokoukseen.
Pysähdyin huohottaen erään kujan talojen väliseen syvennykseen, hikisenä ja vapisevana. Oliko koko maailma tullut hulluksi? Kaikki olivat äärimmilleen viritettyjä, jopa vaistoni olivat vahventuneet. Alaston, leijuva Demoninen sekä puhemies eivät olleet ainoita jotka olin kohdannut. Olin nähnyt myös kiivaan taistelun ihmis- ja demonisnuorukaisten kesken kaupan parkkipaikalla. Ja äidin joka kirkui lapsilleen naama punaisena pihalla, koska olivat rikkoneet keksipurkin. Miehen joka melkein kaahasi päälleni autollaan, kasvoillaan sadistinen ilme. Paljon muutakin.
Yritin rauhoittua, peloistani huolimatta. Lopulta kujan viileämpi ilma ja näennäinen rauha asettuivat minuun ja nousin ylös. Vaistosin välittömästi, että lähelläni oli jotain outoa.. jotain millaista en koskaan ennen ollut kokenut. Suuntasin katseeni tulosuuntaani ja näin omituisen olennon. Se lipui 2 metriä maan yläpuolella, pitkänomainen, notkea vartalo kierrellen ja kaarrellen kuin kiinalainen lohikäärme. Sen hännässä oli nuolen muotoinen osa, joka kimalsi turkoosin ja sinisen sävyissä. Sen pää oli hiukan lituska, myös hiukan nuolenkärjen muotoinen. En havannoinut siinä silmiä saati suuta, mutta se selvästi katseli minua, lipuen lähemmäs.
Tuijotin suu auki, silmät selällään näkyä.. En koskaan ollut nähnyt mitään niin .. kiehtovaa. Tiesin sen olevan demoninen, koska tunsin sen yhtä selvästi, kuin väreilyt joita se iholleni aiheutta ja ymmärsin sen jollakin tapaa luotaavan minua. Toiset demoniset osasivat kyseisen asian, itse en. Olin vain herkkävaistoinen ja joskus luin vastaanottavien mielten ajatuksia.
Olento aiheutti minussa suorastaan räiskyvän hyvänolon ja luottamuksen. Annoin sen liukua syliini, antaen sen kietoutua ympärilleni. Halasin sitä lähemmäs itseäni, enkä kyennyt ajatella mitään pahaa. Sen iho tuntui jumalaiselta vasten omaani, tunteessa oli jotain etäisesti seksuaalista, vaikken ymmärtänytkään mitä. Olin kuitenkin vain kokematon tyttönen. Se nojasi omituista päätään vasten omaani, yhä skannaten ajatuksiani, mieltäni ja voimiani.. Se tuntui miellyttävältä ja siitä sykki rauhoittavia tuntemuksia. En vaistonnut siitä ainoatakaan ajatusta, pelkkiä tunteita, kaikki niin hyviä, niin hyviä.
Taisin lopulta vaipua uneen ja liukua omaan demoniseen muotooni. Tunsin muutoksen läpi lämpimän uneliaisuuden, mutten lainkaan huolehtinut. Se tuntui niin luonnolliselta. Käsivarsieni pitkät piikit taipuivat olennon syleilyssä pehmeinä, ja suuret punertavat suomut, jotka kuvioivat ihoani sen päällisimmiltä puolilta pehmenivät myös kuin pehmeä nahkapanssari. Tunsin kuinka siipeni vetäytyivät kokoon, pitkäksi viitaksi selkääni ja karheitten hiuksieni seassa kasvavat piikit taipuivat myös tavanomaista taipuisimmaksi. Olin niin rentoutunut, että ainoakaan osa minussa ei jännittänyt. Tunne oli hurja, koska yleensä muuttuminen oli kivulias prosessi ja harvoin annoin sen tapahtua. Suru äitini sinisissä silmissä oli liikaa minulle, jos muutos alkoi tapahtua hänen nähdessään.
Lopulta vaivuin täydelliseen pimeyteen olennon pehmeästi aaltoilevassa otteessa.

Heräsin vieraasta paikasta. Liu'uin takasin tajuntaan hitaasti, tokkuraisena, kuin minut olisi huumattu.. mikä todennäköisesti olikin tapahtunut. Olin jossain korkealla, pienen vuoren huipulla, paikassa joka vaikutti jonkinlaiselta temppeliltä, sillä lepäsin marmorilla, ympärilläni korkeita marmoripilareita, jotka kannattelivat kattoa. Nousin vaivalloisesti istumaan, yhä demonisessa muodossani ja siirsin häntääni, jotta saatoin istua hyvin. Ihoani pisteli kuin se olisi ollut puutunut ja silmäni olivat herkät valolle, vaikka olikin hämärää.
Tarkkaillessa enemmän ympäristöäni, huomasin olevani suuren vuoren rinteessä, temppelin läheisyydessä oli suuri kartano ja metsäinen puutarha. Tiesin missä olin heti. Kaupungin ulkopuolella, suuren vuoren rinteessä asui vain yksi ihminen, eksentrinen miljonääri. Kukaan ei ikinä nähnyt miestä, koska tämä lähetti vain palvelijoitaan kaupunkiin tekemään ostoksensa. Kukaan ei tiennyt miehestä mitään.
Pelko kouristi minua, sillä ymmärsin että minua oli huiputettu.. olento, jonka olin nähnyt, täytyi olla miehen palvelija. Miehellä oli siis jonkinlaisia yhteyksiä demonisiin.
Nousin vapisten ylös, sillä lihakseni tunsivat vielä halua nukkua ja juoduin pakottamaan ne toimimaan. En vaistonnut mitään lähelläni, en eläviä olentoja. Pelkkiä kiviä, puita ja maata. Mutta en ollut yksin. Kun nousin ylös, pylväitten varjoista irtosi toinen varjo. Pitkä mies, joka oli pukeutunut mustaan pitkään kaapuun ja hänen kasvonsa peittyivät hupun varjoon. Kaavun mustuuden halkaisi vain vyö lantiolla, joka oli leveä ja kullanvärinen.
Peräännyin vapisten kohti takanani olevaa pilaria. Mies lähestyi, hiljaisena kuin muuri ja pelkoni vallassa rojahdin alas. Miehen hahmossa oli jotain niin murskaavaa, etten voinut kuin tuijottaa häntä. Katseeni reunoilla säkenöi, niin vahva pelkoni oli.
Mies seisoi nyt aivan edessäni. Kaavun leveän hihan uumenista sukelsi esiin kapea ja kalpea käsi, joka tarttui leukaani ja nosti kasvojani ylemmäs. Luulin pyörtyväni. Kädessä oli jotain epätavallista.. se oli kylmä kuin jää, ja huomasin kynsien olevan kuin kirkasta lasia, pitkät ja terävät. Mies oli demoninen aivan varmasti.
"Minä käskin palvelijani löytää voimakkain olento kaupungissa, ja se palasi mukanaan sinut. Pelkkä tyttö." Miehen ääni oli nuori, mutta yhtä kylmä kuin tämän käsi. Siinä oli laskelmoiva sävy, joka olisi säikäyttänyt raavaimmankin miehen. Käsi käänteli kasvojani, ja lihakseni seurasivat, silmieni yhä kiinnittyen hupun sisuksiin, joissa eli pelkkä varjo.
En uskaltanut puhua.
Lopulta mies irrotti otteensa. Hän nosti kädellään hupun kasvoiltaan, paljastaen kapean, kalpeat ja epäystävälliset, vaikkakin komeat kasvot. Hänen kapeat silmänsä olivat kirkkaan rikinkeltaiset ja punaiset. Tummien hiusten lomassa kasvoi otsalta kaksi melkein päätä myötäilevää sarvea. Hienoiset suomut reunustivat kasvoja. Mies oli demoninen, vaikken vieläkään vaistonnut sitä hänestä. En vaistonnut hänestä mitään ja siksi hän oli niin pelottava. Hänen virtasi myös voimaa. Erilaista kuin monista muista demonisista.. meissäkin oli paljon eroja. Ei ollut kahta samanlaista, mutta voimissamme oli usein tiettyjä lähtökohtia. Oli demonisia, jotka olivat fyysisesti uskomattoman vahvoja ja agressiivisia usein. Oli demoneita, jotka lukivat toisten ajatuksia ja kykenivät hallitsemaan niitä. Oli demoneita, jotka vaikuttivat toisten tunteisiin yhtä helposti kuin lapsi leikkii. Oli demoneita, jotka olivat nopeita ja notkeita ja viekkaita. Oli demoneita, jotka osasivat manipuloida asioita, ilman että koskivat niihin.. ja oli demoneita, jotka käyttivät taikavoimia ja noituutta. Heitä ei ollut paljoa ja he olivat yleensä vaarallisia, tutkien vanhoja, unohdettuja asioita, yrittäen löytää lisää taikuutta, jonka ihmiskunta oli jo unohtanut. Tämä mies kuului ilmiselvästi siihen kategoriaan.
Hänestä huokui ikivanhuutta nuoresta ulkokuorestaan huolimatta. Mutta kaikki demoniset eivät ikääntyneet normaalisti. Jos molempien vanhempien suvusta löytyi demonista verta ja mitä lähempää, sitä vahvempi demoninen, mahdollisesti myös hyvin hyvin pitkäikäinen.
Ymmärsin katselevani jotain, mistä demonistenkin keskuudessa puhuttiin vain hyssytellyin kuiskauksin. Jalostettu demoninen lapsi. Kaksi voimakasta demonista, toinen ehkä jopa puhdasverinen, jotka pyrkivät luomaan mahdollisimman vahvan jälkeläisen.
Mies luki kaiken silmistäni sitä mukaa kun ymmärsin, ja hymy hänen kasvoillaan oli näky, jonka olisin halunnut välttää näkemästä. Hänen silmänsä hehkuivat vaarallisesti kapean hymyn levitessä kasvoille, paljasten kaikki pienet kimaltelevat suomut hänen ihossaan kasvoilla. Terävät hampaat välkähtelivät iltahämärässä.
"Sinä siis et ole täysin typerä yksilö, nuoruudestasi huolimatta. Ehkä sinulle on käyttöä. Tule!"
Käsky oli niin voimakas, että lihaksillani ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella. Sain puserretua kurkustani äänteen, "Ei!" Se oli surkea ja tukahtunut vinkaisu, mutta mies kääntyi, toisen suomujen koristaman kulmakarvan nousevan korkeaksi, kysyväksi kaareksi otsalle. Miehen katse oli ovela.
"Ah, sinä olet voimakas! Kukaan ei ole sanonut minulle ei, ei moneen vuosisataan. Se että kykenit vastustaa käskyäni kertoo vahvasta mielestä ja voimasta. Voisit olla jopa täydellinen äiti jälkeläisilleni.." Miehen katseeseen tuli jotain yhä vaarallisempaa. Ajatus miehen jäänkylmästä kosketuksesta ihollani sai minut vaipumaan epätoivoon. Kyyneleet valuivat pitkin kasvojani kuumina kun seurasin inhottavaa miestä.
Mies oli johdattamassa minua avoimempaan temppeliin, syvemmälle kartanoa ympäröivään metsään. Polku sinne oli valaistu soihduilla. Polun päässä oli marmorinen ympyrä, kuin pieni amfiteatteri.. siinä ei ollut kattoa, mutta pylväitä oli kuitenkin aseteltu ympyrän reunoille, yhdeksän kappaletta. Keskiössä oli matalahko marmoripöytä, kenties jonkinlainen alttari.
Jokin ikiaikainen kauhu heräsi minussa ja pakotin itseni pysähtymään. Miehen käskyn vastustaminen vaati jokaisen soluni hallinnan, ja hikikarpalot virtasivat ihollani. Päätäni pisteli ja jännitin käsivarteni niin että piikit niissä ponkaisivat pystyyn. Lopulta onnistuin seisahtumaan. Jalkani vapisivat ja huohotin ääneen.
Mies pysähtyi heti ja kääntyi minuun. Hämmästys hänen kasvoillaan sekoittautui pahantahtoiseen hymyyn ja ihailuun.
"Upeaa.." Mies katseli minua hehkuvilla silmillään, antaen minun taistella vastaan hänen äänetöntä käskyään. Miehestä virtasi houkutteleva voima, mutta järkeni taisteli nyt sitä vastaan. "Ei!" sanoin uhmakkaasti, yhteenpurtujen hampaitteni välistä.
"Todellakin.. vahvin olento.."
Nyt aloin vaistota asioita miehestä. Hän selvästi antoi sen tapahtua. Muuten hän pysytteli piilossa lukutaidoltani. Vaistosin muutoksen hänen asenteessaan, kunnioituksen, jota hän tunsi, pahantahtoisuudestaan huolimatta. Hän ei antanut minun lukea ajatuksiaan, mutta hänen tuntemuksensa olivat hienostuneita ja koulutettuja. Hyvin spesifejä.
Miehen keho rentoutui ja hän astui lähemmäs. Vetäydyin hiukan taaksepäin, mutta mies ei väistynyt. Hän katsoi minuun, ankarana, mutta hänen äänensä oli pehmeä ja rauhoitteleva.
"Shh.. en tahdo sinulle pahaa.. Näytän sinulle asioita.. asioita joista monet vain unelmoivat! Voimia, joita et osaisi kuvitellakaan!" Hänen äänensä oli niin viettelevä.. melkein vajosin transsiin ja antauduin, kunnes ymmärsin että mies yritti noitua minua. Hän oli niin vahva!
Yritin jännittää vastaan, miehen käsi siveli nyt kasvojani, hellästi, vaikkakin iho oli yhä hirvittävän kylmä. Terävien, kirkkaiden kynsien kosketus ravisti sisintäni ja kihelmöi iholla. Miehestä uhosi seksuaalista vetovoimaa. Se oli kuin tuoksu ilmassa ja hengitin sitä sisääni, kykenemättä vastustamaan, se oli aivan liikaa.
Hän oli vain liian vahva..
Mies oli houkutellut minut jo marmorisille portaille, jotka johtivat alas alttarille. Hänen toinen kätensä hyväili kasvojani, pitäen minut transsissa ihomme kontaktin kautta.. ja salakavalasti hänen toinen kätensä riisui vaatteeni yhtä helposti kuin olisin kietoutunut pelkkiin kangaspalasiin. Luultavasti hän repi vaatteet yltäni, mutta katseeni oli kiinni hänen palavissa silmissään, ja kaikki muu ympärilläni merkitsi niin vähän.
Olin täysin hänen lumoissaan ja istuin tottelevasti marmorialttarille, sen kylmyys tuntui viileältä alastoman takamukseni alla. Ihoni alkoi reagoida ilman viileyteen ja tunsin kuinka nännini vetäytyivät koviksi, ja ihoani kipristeli joka paikasta. Mies katseli minua nyt nälkäisesti, ilmeisen tyytyväisenä näkemäänsä. Jokin osa minussa vastusti turhautuneesti, peloissaan, mutta aistini olivat niin täyttyneet hänestä, hänen voimastaan, että en voinut mitään.
Hän irrotti otteensa minusta ja jäin istumaan tottelevaisesti, hänen valtansa yhä ehdottomana päälläni.
En oikeastaan nähnyt mitään, mutta vaistosin hänen puuhailevan ympärilläni, ja jossain vaiheessa aloin ymmärtää paremmin ympärilläni tapahtuvia asioita.
Mies oli sytyttänyt lisää soihtuja temppeliin, se kylpi nyt liekkien väräjävässä palossa, jostain mies oli nostanut esille ikivanhalta näyttävän pullon ja viinilasin, joka oli tehty kristallista.
Nyt mies oli riisunut oman kaapunsa, ja hänen alaston, suomujen osittain peittämä ihonsa kylpi valossa. Hänen siipensä olivat valtavat, ja nahka luisten kynsien välissä oli niin ohutta ja hienoa, että se kuulsi näkymän metsästä hänen takanaan läpi kuin utuinen kuvastin.
Hänen lihaksensa olivat kapeat ja pitkät, olkapäitä peitti luinen panssari, samoin kuin selän keskellä juoksi hiukan kohoava panssari, suojaten herkkää selkärankaa. Hänen ranteistaan kyynerpäihin juoksi myös hiukan koholla oleva piikikkäämpi suomujuova. Hänen jalkojaan peitti pehmeältä näyttävä tumma karvapeite, ja hänen elimensä kohosi ylpeästi vatsan yli. Huomasin läähättäväni eikä häpeälläni ollut rajaa. Kylmä hymy miehen kasvoilla nosti kasvoilleni punan.
En kyennyt liikkua enää omasta halustani, vaan jokainen kehoni lihas odotti käskyä tuolta kauhistuttavalta, upealta olennolta.
Mies kaatoi ikivanhasta pullosta punaista nestettä lasiin, ja tajusin sen olevan jonkinlaista viiniä. Mies ei kuitenkaan juonut sitä, vaan toi lasin kohti minua. Jokin sisälläni värähti, jokin muinainen tunne. Se ei ollut pelkoakaan oikeastaan.. jonkinlaista kiihtymystä.
Miehen käsi livahti niskani taakse ja hän pehmeästi taivutti pääni taaksepäin ja silmäni sulkeutuivat puoliksi nautinnosta, jonka miehen kosketus aiheutti. Hänen lumonsa minun yli oli täydellinen. Tunsin taivaallisen nesteen valuvan kurkkuuni, ja leukani yli kaulalleni, rinnoilleni, vatsalleni, kohti haarojani ja pitkin jalkojani. Olin punaisen nesteen täysin kostuttama ja tunne oli ihana, ekstaattinen. Se virtasi sisälläni kurkussa ja vatsassa ja sai minut kuumenemaan ja värisemään.
Vain etäisesti tunsin miehen suutelevan viinin tahraamia huuliani, niitten kylmyyden joka tuntui nautinnolliselta sekoittuessa kuumuuteen jonka tunsin. Hänen kätensä vaelsivat kehollani, kosketellen ihaillen suomujani, piikkejäni, hiuksiani ja siipiäni. Jokainen silittävä kosketus vain nosti himoani ja nautintoani ja ymmärsin jossain etäisesti, että juuri niin piti tapahtua. Minun piti olla valmis. Mitä varten, sitä en vielä tiennyt.
Tunsin kuinka mies suuteli ihoani kaulaltani ja rintakehälläni, hänen pitkä kielensä lipoi rintojani ja viiniä niillä, voihkin ääneen tunteesta jonka teko aiheutti ja kuulin kaukaa hänen syvän naurunsa. Hänen kätensä vaelsi kohti reisiäni, erottaen ne toisistaan päättäväisesti. Hänen terävät kyntensä raapivat minua, mutta en välittänyt pätkääkään. Hänen kosketuksensa aiheutti minussa niin valtaisia värähtelyjä, että ekstaasini oli nyt täydellinen. Myös mies äänteli kiihottuneesti ja vapisin marmorisella alttarilla pääni heilahdellessa holtittomasti puolelta toiselle. Kuulin miehen huutavan ikivanhalla kielellä outoja sanoja, hänen loitsivat, manaavan ja pelko jossain sisälläni heräsi jälleen. Kehoni kuitenki vavahteli orgasmien kourissa, enkä voinut tehdä mitään.
Utuisesti tajusin, että jokaisessa pilarissa oli syvennys, pieni hyllytila noin puolen metrin kokoiselle absurdille patsaalle, joka oli veistetty jonkinlaisesta luusta. Patsaat olivat outoja, kuin vanhoja jumalankuvia.
Minua yhä koskettelevan miehen ääni messusi vanhoja loitsuja nyt karjuen niitä ääneen, hengästyneenä, äänessä oli hirvittävä ekstaattinen sävy, voitonriemu. Nautintojen aaltojen välissä tajusin patsaille tapahtuvan jotain outoa.. ne värisivät, niistä irtosi energiaa, vanhaa, hyvin vanhaa energiaa. Näin kuinka energia muodostui irroten patsaista, ilmassa samankaltaisiksi hahmoiksi, miehen korkuisiksi sinertäviksi varjoiksi pylväitten eteen.
Kauhu ja nautinto sekoittuivat toisiinsa.
Mies kimpussani nauroi voitonriemuisesti ja kutsui hahmoja lähemmäs, kutsui heidät nauttimaan, juomaan. Haamumaiset hahmot lähtivät liikkeelle ja tunsin halua kirkua.
Ne lipuivat ja ryömivät ja kiemurtelivat ja leijuivat lähemmäs, kukin omalla persoonallisella tavallaan, virnistellen ja naureskellen ja hurraten oudoilla kumeillä äänillään.
"Tulkaa.. tulkaa lähemmäs.. hän on pian valmis!" Mies huusi riemuissaan, ja tunsin hänen vartalonsa painautuvan omaani vasten, miehen elin sykkivänä välissämme.
Lopulta sinertävät hahmot olivat aivan ympärillämme, vaativat kiihkeät ilmeet kauhistuttavilla kasvoillaan.
Lopulta mies nosti jalkani ylös, työntäen ne kauas toisistaan, hänen jääkylmän kosketuksensa polttaen kuumaa ihoani ja hän työntyi minuun, repien minut melkein kahtia. Kiruin ääneen ja hirvittävät ikivanhat jumalten haamuolennot työnsivät kätensä iholleni, siitä läpi jonnekin sisuksiini, voidakseen saada palasen ihmismäistä tunnetta, jotakin mitä ne olivat kadottaneet kauan sitten, ne maistoivat viinin kauttani, sen polttavan voiman, ne lipoivat sitä käsillään iholtani ja niitten aiheuttama tuska oli niin hirvittävä, että luulin kuolevani. Huusin ja raivosin ja itkin mutta ne eivät luovuttaneet, ennenkuin jokainen oli saanut oman osansa niille tarjotusta uhrista.
Mies oli luvannut sen heille, vasten sitä, että he opettaisivat salaisuutensa miehelle, joka janosi voimakkaampaa ikivanhempaa taikuutta. Ymmärsin sen kaiken sen hirveyden keskellä jota jouduin kokemaan. Luulin sydämeni repeävän sijoiltaan kun yksi pahantahtoinen jumaluus upotti kätensä rintakehääni, varomatta lainkaan, luulin tulevani hulluksi mielipuolisen jumaluuden upottaessa kätensä päälaestani sisään, luulin että käteni repeävät irti olkapäistäni kun jonkin toisen jumaluuden kädet upposivat omiini, tulin niin vahvasti että luulin pyörtyväni kun jokin seksuaalinen hedelmällisyyden jumala hiveli herkkiä osiani samaan aikaan kun demoninen mies jyskytti omaa elintään minuun säälimättä.
Kuitenkin pysyin kokoajan tuskallisen hereillä ja koin kaiken hirvittävällä tarkkuudella. Tuska ja nautinto vaihtelivat järjettömillä tavoilla ja anoin armoa, anoin lisää ja huusin mielipuolisesti. Tämä kaikki tuntui kestävän ikuisuuksia.
Lopulta oli vain huohottava mies päälläni ja marmorialttari allani ja näennäinen rauha temppelissä.
Ääneni oli rohiseva, hengitys kulki vaivalloisina vinkaisevina henkäyksinä. Kyyneleet virtasivat silmistäni ja raajani roikkuivat kivuliaina sivuillani. Koko kehoani särki yhä, mutta paljon inhimillisemmin, sen kestäisin.
Mies nousi ja katseli minua ihmetellen, tyytyväisenä.
"Kaikki muut kuolivat. Sinä olet vahva."
Sydäntäni kylmäsi.

Sitten heräsin.
Jumaliste!

You can't be serious!?

2009-09-19T13:27:00.002+03:00

No voihan helvetti.

Kuinkahan kauan tätä tilannetta voi jatkua, että hommat kusee joka helvetin suunnasta? Katotaampas.. Arvioitu jatkumisaika, unknown.
Tällä kertaa aiheena taas masennus, lääkitys ja holhousyhteiskunnan pakoitteet.

Työkkäristä sanoivat että minun pitäisi sitä sairaspäivärahaa hakea. No, sitä vartenhan minä tarvin lääkärin lausunnon, että olen masentunut, tai jotain sinne päin ainakin.
Soitin siis lääkärille, että josko sais aikaa sitä varten, että he voisivat sellaisen lipukkeen raapustaa. Enhän minä tiedä miten noi käytännössä menee, mutta vastaaottovirkailija tuntui olevan kuutamolla, eikä ymmärtävän mitä oikein tahdon. Joten hän sanoi että pyytää lääkäriä soittamaan minulle. Parin minuutin päästä lääkäri soittaa, äänessään alentuva sävy -"mitähän te nyt tahdotte".
Selitin asiani ja lääkäri kysyi olenko syönyt nyt niitä lääkkeitä ja sanoin että en. Että en halua enää lääkkeitä, että en yksinkertaisesti jaksa niitä sivuoireita, ja että haluan päästä tilanteesta jollain toisella keinolla. Mainistin myös että ajattelin kokeilla Mäkikuismaa.
"Mikä se mäkikuisma on?"
"Se on yrtti, joka auttaa masennukseen."
"Tämä on nyt vähän ristiriitaista.. sinä haluat sairaslomatodistuksen, mutta et suostu syömään lääkkeitä vaan otat jotain hihhulilääkettä, niin minusta kuulostaa siltä ettet tahdo parantua masennuksestanne."
"Ei se ole mikään hihhulilääke. Onko tämä nyt teidän virallinen kannanottonne, että masennuksesta ei voi parantua millään muulla kuin länsimaalaisen lääketieteen tuottamilla lääkkeillä? Anteeksi vaan, mutta oletteko kokeilleet niitä lääkkeitä? En jaksa enää yhtäkään sivuoiretta, koko kesäni meni pilalle niitten takia."
"Nyt ei puhuta minusta. Kyllä masennuksesta voi parantua ilman lääkkeitä, mutta se on vaan pirun pitkä prosessi."
"No mieluummin pitkä prosessi kuin inhottavat sivuoireet. Haluaisitteko itse kokeilla jotain muuta, vai kokea väsymystä, pahoinvointia, huimausta, unioireita mahdollisesti lihomista ja hiustenlähtöä enemmin?"

Minä luen tämän keskustelun rivien välistä, että ihminen ei saa parantua omalla tahdillaan, omilla ehdoillaan, vaan halutaan vaan että heität lääkkeet käkättimeen ja olet hiljaa ja teet työtä. Voi jumaliste, minä en tähän suostu! Tahdon tehdä nyt homman eri tavalla, ja sillä sipuli, sitä ei voida minulta yksilönä kieltää. Jos voidaan niin tämähän on kuin mikäkin poliisivaltio.

Sitäpaitsi, mäkikuisma EI ole hihhulilääke. Se, ettei lääkäri tiennyt mikä se on, osoittaa uskomatonta väheksyntää sekä yleistiedon ja lääketieteen puutetta. Mistä kaikki lääkkeet ovat peräisin? Millä ennen lääkittiin ihmisiä ennen kuin alettiin valmistamaan synteettisiä lääkkeitä? Yrteillä kiitos vain. Se, miksi kukaan tahtoisi aliarvioida luonnonkasvien voimaa on minulle käsittämätön.
Sitäpaitsi isosiskoni ja äitini informoi minua että mäkikuisma on itseasiassa niin voimakas lääkintäaine, ettei sitä saa enää marketeissa/luontaistuotekaupoissa myydä, vaan sitä saa VAIN apteekista! Taitaa olla paikoillaan se, että käsken lääkäriä soittamaan farmaseutille ja kysymään mitä mäkikuisma on.

Olisin ymmärtänyt jos lääkäri olisi väittänyt hihhulilääkkeeksi esim kukkatippoja, kiviterapiaa yms muuta, vaikkakin itse uskon niittenkin auttavan vähintään tukevasti eri asioissa. En ole sokea asioille, enkä kovin kapeakatsoinen. Ennen kyllä karsastin ajatusta lääkkeistä, mitä länsimainen lääketiede on tuonut markkinoilla, mutta tietenkin osa niistä on oikein hyviä, oikein käytettynä, oikeissa tilanteissa. Ja mielestäni parasta olisi, jos osattaisiin kaikki yhdistää toisiaan tukeviksi hoitomuodoiksi, eikä sokeasti tuijotettaisi yhtä pistettä, unohtaen kaiken muun.

Äitini sanoi joskus mielenkiintoisesti..

"Länsimaalainen lääketiede pyrkii lähes poikkeuksetta parantamaan taudit fyysisellä tasolle, jolloin parantuminen ei ole kokonaisvaltaista. Jos fyysinen muoto kärsii, on myös henkinen muoto sairaana. Henkiset vaivat voivat myös aiheuttaa fyysisiä oireita, ja jos vain oireet hoidetaan, voi vaiva toistua. Miksi ei siis hoitaa molempaa? Useat muut hoitomuodot keskittyvät siihen henkisen puolen parantamiseen."

Itse olen kyllä samaa mieltä, koska olen omassa elämässäni huomannut saman asian. Kärsin yli 5 vuotta jatkuvasta virtsaputken tulehduksesta. Voi niitä monia kertoja kun minut piti viedä sairaalaan kun tuntui että kusen happoa, tulta, laavaa ja lasinsiruja. En oikeasti tiedä mitään tuskallisempaa.. hiki valuu pitkin ihoa, oikein kylmä hiki. Ei voi seistä, ei istua, ei maata, kokoajan kusettaa, mutta et uskalla, koska se ottaa niin järjettömän kipeää. Minulle määrättiin jos mitäkin lääkettä, eikä MIKÄÄN niistä auttanut KOSKAAN. Lopulta minulle määrättiin estolääkitystä 3 kuukaudeksi, jota en syönyt, koska se lääke aiheutti minulle pahoinvointia ja väsymystä, eikä minua kuunneltu kun sanoin ettei se lääke passaa minulle. Lopulta turvauduin johonkin ihan muuhun, kamomillatee, karpalomehu(sokeroimaton), kunnollinen pukeutuminen, sokerin välttäminen, seksin jälkeen peseytyminen ja puuvilla-alushousut toimivat parhaiten.. joskaan eivät tilannetta selvittäneet täydellisesti.
Lopulta, monen vuoden kärsimyksen jälkeen annoin itseni ymmärtää, mistä kaikki johtui. Ajatus oli pyörinyt mielessäni koko tuon ajan, mutten halunnut myöntää sitä, tyhmänä kärsin vain.
Huonot parisuhteet, se, etten kertonut miltä minusta tuntui, kun suostuin tekemään asioita vaikka minusta tuntui pahalta, olivat aiheuttaneet kaiken tuskan. Tiesin, ettei minun olisi kannattanut olla sen ja sen ihmisen kanssa, että siitä ei seuraa mitään muuta kuin huonoa, mutta itsepäisesti en tahtonut uskoa että se vaikuttaisi.

Kun ymmärsin kaiken sen ja lupasin itselleni etten enää tekisi niin, lopulta poisti vaivan. Toki, olen vielä hiukan herkkä saamaan oireita, mutta kun toimin ripeästi niin saan ne pois. Voisi sanoa että reagoin alapäälläni ongelmiin, aika hanurista. Mutta ei voi mitään, sen kanssa ei voi kuin elää. Mutta en samanlaisia tuskia ole joutunut enää kokemaan kuin silloin 18-vuotiaasta noin 23-vuotiaaksi.

I feel defeat by the shadows

2009-09-07T11:21:00.002+03:00

Olen ikuinen väliinputoaja, monessakin asiassa.

Tänään kävin selvittelemässä virallisia asioita, koska jaksaminen riitti nyt siihen. Tulos, niinkuin melkein aina, on kyyneleitä ja hammasten kiristelyä ja olo, että sinua tökitään terävillä kepeillä pienissä häkissä josta ei pääse pakoon.

Kärsin masennuksesta, mutten tarpeeksi, mutta tarpeeksi, etten koe jaksavani tehdä töitä. On masentavaa loputtomasti yrittää parhaansa, sen koskaan riittämättä, kenenkään näkemättä, kaikkien olettamana, että siihen, tähän ja tuohon pitää kyetä. Kun en kykene - joten haistakaa muuten vittu.

Lääkäri lykäsi viime viikolla lääkkeitä taas kouraan, vaikka sanoin, etten ole varma jaksanko sitä ruljanssia niitten kanssa enää. Suurin pelkoni ovat sivuoireet, lihominen, hiusten lähtö, kurja yleinen olo. Miten vitussa lääkkeitten pitäisi auttaa masennukseen, jos ne voivat aiheuttaa tuollaisia sivuoireita? "Olin tosi masentunut, väsynyt ja lihava - sain lääkkeitä, jonka ansiosta olen nyt kalju, vielä lihavampi, hiukan huonovointinen sekä haukottelen jatkuvasti, mutta olen nyt onnellinen!"
Vittu mahtavaa.

Siis kyllä kyllä, tiedän, etteivät lääkkeet välttämättä aiheuta k.o sivuoireita lainkaan, mutta ne mainitaan jokaisessa pakkauksessa jota olen silmäillyt ja muutamia oireita olen itse kokenutkin. Mm niin karmean ahdistuneen olon, että tuntuu kuin joka nurkan takana luuraisi valtava mörkö.

Long story short, joudun nyt hakea sairaspäivärahaa, mutta minua informoitiin, että se voidaan hylätä ja että hakemuksia usein hylätäänkin. Ja jos se hylätään, olen sitten työtön työnhakija, vaikkakin "sairaslomalla" jolloin kysyin että pitääkö minun sitten olla jossain työharjoittellussa vaikken jaksa. Vastaus oli, että työttömönä pitäisi periaatteessa olla jossain aktivoinnissa.
Siis vittu niinkun että mitä? Koen valtavaa halua tehdä jotain umpihullua, jotain niin hirveää, että minua uskotaan. Jotta käsitettäisiin se, etten yksinkertaisesti pysty nyt. En halua tuottaa pettymystä, en itselleni varsinkaan.

What to do? Seinät kaatuu päälle, rinnassa puristaa ja kolottaa samaan aikaan.
Maailma tuntuu ahtaalta.
Haistakaa vittu.

Give me a fucking break (and a cock on the side)

2009-09-02T02:37:00.002+03:00

Stressi tuottaa turhautumista, turhautuminen kiukkua ja kiukkua tekee mieli purkaa jollakin tavalla.

Seksuaalisuus on iso, selvä ja häpeämätön osa ihmistä, jokaista. Toiset ovat sen suhteen enemmän rohkeita, toiset pitävät sen visusti omana henkilökohtaisena asianaan, juttuna, jota ei kuka tahansa saa nähdä tai tunnistaa.

Minäpä olen häpeämätön yksilö joten sanon sen suoraan, niinkuin Carma-täti sen vaan voi sanoa. Nyt kyllä saatana tekisi seksiä mieli. Eikä ihan mitä vaan surkeaa peiton alla räpäämistä vaan rietasta, riemukasta, vapautunutta, vapauttavaa, rajua ja intohimoista seksiä.
Ei mitään turhaa romantisointia, saakeli, hyi. Okei juu juu, joskus on sellainen olo, mutta ei nyt eikä viime aikoina muutenkaan. Jos ei kestä lukea julistusta aiheesta, voi mennä lukemaan jotakin muuta aivan vapaasti. Ja jos tuo kuulosti agressiiviselta niin jep, sitä se varmasti olikin.

Päätän yön hiljaiset ja ei niin hiljaiset tunnit tähän. Ja menen nukkumaan siinä toivossa, ettei nunnaksi tarvi alkaa tässä elämässä, minusta ei siihen olisi, vaikka mitä väittäisivät, kehtaisin sanoa.

"Oh suit you Sir, did you bang her against the wall, Sir?"
Yes, please, Sir. Just do it.

Save me from myself!

2009-09-01T18:22:00.003+03:00

Olen kuin puunkarahka meren aallokossa, veden ja rannan kivien välissä, ainaisessa liikkeessä. Ja täällä rannalla on vain kaksi ilmanalaa, hirveä myrsky tai sitten rasvatyyni - polttavan kuuma.

Ensin tuntuu hyvältä, hymyilen, silmät hehkuu omaa sisäistä valoa ja tunnen kuinka energia virtaa minussa ja minusta tuntuu että olen askeleen lähempänä sitä, mitä minä olen. Että olen täynnä mahdollisuuksia ja näen elämän kulkevan juuri sinne minne pitääkin. Ja sitten KABOOM tyhjyydestä tilalleni hyppää kalpea nainen, jonka puoliavoimet silmät kertovat kipinöivästä raivosta ja jonka kalpeitten silmien alla on tummat pussit, jotka kertovat valvotuista öistä. Hän laahustaa askeleitaan, kiroilee pienimmästäkin vastoinkäymisestä ja tuskin jaksaa nousta ylös vuoteesta, tuolilta tai vaikka lattialta.

Kummatkin heistä ovat yhtä todellisia, mutta minun todelliset ajatukseni ja tuntemukseni kamppailevat noiden kahden täysin erilaisen kuvan välimaastossa, ihmetellen, mihin kuulun ja mihin en. Ihmettelen, mikä minua jarruttaa, mikä minua vaivaa. Päätös olla energinen ja hyvä-oloinen ei tepsi. Nuo kaksi eri minua ovat voimakkaampia kuin niitten välillä oleva tasapaino, ainakin toistaiseksi.

Voin vain olla onnellinen, että ne kaksi ovat olemassa, ettei ole vain toista. Jos olisi vain pimeä minä, joka näkee varjoja nurkissa, suuntaa ajatuksensa pahaan, vihaa kaikkea ja halveksii elämää, eikä pidä minkään asian tekemistä tekemisen arvoisena, olisin hyvin onneton ihminen ja samoin kaikki muutkin ympärilläni. Ja jos olisin vain valoisa minäni, joka hymyilee herkästi, nauraa suureen ääneen ja halaa maailmaa ja rakastaa jokaista hetkeä ja näkee kaikki mahdollisuudet kaikessa, olisin epäreilu ja pitkän päälle hyvin väsyttävä ihminen ja epäaito.

Ehkä rakkaus molempaa kolikon kääntöpuolta kohtaan, se, että ymmärrän niitten molempien arvon, joka ei sulje toistaan ulos, onkin se sitova voima, joka viimein tekee niistä yhden ja saman ihmisen.

Jos sinulla ei ole koskaan kurjaa, miten voisit tietää milloin sinulla on asiat hyvin?

Linkissä löytyy.

2009-08-30T17:22:00.002+03:00

Nyt on sitten pornokuvia (piirrettyjä, ei valokuvia, mind you dirty people) tuolla uudessa blogissa, ja sitten on linkki tuonne Shadows Pass - Varjojen Takana;blogiin, jonne julkaisen sitä kirjoitelmaani.

Ja vielä uutuuteni linkku Amar Nuurin kotisivuille, ja siel on nyt sitten myös videota esiintymisistä.

Letters to my old loves, old enemies.

2009-08-30T14:28:00.002+03:00

I.
Sinulta opin että kaikki on ohimenevää. Nuorena nähdyt asiat ovat nuorena nähtyjä asioita.

II.
Sinulta opin, ettei kaikkea saa, mitä haluaa. Että joskus voi vain katsoa kaukaa ja huokaista.

III.
Sinulta opin, ettei toista koskaan tunne. Joskus pinnan alla on kauheita asioita ja valheita.

IV.
Sinulta opin mitä tarkoittaa petos, kipu ja tuska. Miten toisen elämän voi yrittää pilata.

V.
Sinulta opin itsestäni eniten. Kuinka tunnekylmä osasin olla. Anteeksi.

VI.
En tiedä miten kestit minua vaikeimpina aikoinani. Kiitos, vaikka olitkin paskiainen :)

VII.
Sinulle minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että olit kaunis kuva, et muuta. Ilman syvyyttä.

VIII.
En ymmärrä miten saatoimme asua yhdessä ilman että koskaan tunsit minua tai näit.

IX.
Aina ajatukseni askartelivat sinussa. Sinä olet syvä kohta minussa, jota pelkäsin kuollakseni.

X.
Katsoin sinua kaukaa ja ihailin. Mutta olinkin niin peloissani etten uskaltanut edes hengittää.

XI.
Liika intohimo polttaa kuin happo. Niin mekin poltimme toisiamme, kuin kuumat raudat.

XII.
En tiennyt mikä olit mutta sinun kanssasi olin. Mutta tunteeni olivat aina lukossa, lasin takana.

Teistä vain yksi oli viholliseni, suurin kohtaamani koskaan. Muutamia en maininnut, koska ne eivät ole käännekohtia.

Kaukana tuolla jossain on ihminen jonka tahtoisin kohdata, muttemme koskaan kohtaa - sen tiedän. Me olisimme liikaa toisillemme ja luulen, että voisimme olla jopa toistemme kuolemaksi, sen tiedän koska voin verrata tilannetta siihen ihmiseen, jonka kanssa poltimme toisemme. Hän ei koskaan saa tietää mitä ajattelen, mutta koska niin usein melkein luemme toistemme ajatukset, luulen että hänkin tietää.

Tuntuu vapauttavalta saada tiivistää jokainen kipeä kokemus lyhyisiin lauseisiin. Sillä tavalla voin muistuttaa itseänikin siitä, missä kohtaa on vielä työskentelyn varaa.

Read me like a fucking book (vapaa käännös: lue minua kuin nussimiskirjaa)

2009-08-30T14:14:00.002+03:00

Ehkä hetki hetkeltä tunnen itseni paremmin kuin ennen, ja entistä enemmän omaksi itsekseni. Olen ollut kauan poissa, lomalla, karkoitettuna tai vangittuna. Miksi - sitä en tiedä enkä uskalla vielä arvioida.

Nautin vieläkin ihan samoista asioista ja samat sanat saavat vieläkin sydämeni sykkimään ja karistamaan sitä hirveän kovaa kuorta ympäriltään. Sisältäni olen herkkä kuin lapsi, päältä kova ja karski kuin sodassa piintynyt mies.

Ehkä sodassa olenkin ollut, itseni kanssa lähinnä. Nyt yritän käyttää sanoja purkaakseni sumaa.

Siitä on pitkä aika kun oltiin samankaltaisia. Joskus vuonna kirves ja kivi, muistatko, ryömittiin pitkin tietä kameran edellä, olimme olivinamme, ulvoimme ja pelotimme viljelijöitä - ei ne viattomia kuitenkaan olleet, vaikka me olimmekin.

Niistä ajoista on muuten pitkä aika. En tiedä miksi niitä muistelen, mutta ne muistot ovat rakkaimpiani ja tulevat aina olemaan, niin ne ovat olleet jo kymmenen vuotta. Jos me joskus palattaisiin sinne paikkaan, siihen taloon, minä laulaisin; "This museum full of ash, once a tickle, now a rash, This used to be a fun house, and now it's full of evil clowns.." (Funhouse, P!nk.)

Niinhän me joskus mietittiinkin, ettei sinne voisi koskaan palata. Kuin pelaisi peliä, ja kun se kenttä oli selvitetty, aukesi uusi, eikä taaksepäin voinut palata edes savesta. Jäljelle jäi vain ne tunteet ja tavarat ja sanat ja kuvat ja piirustukset ja kokemuksen tuomat tasot.

Mutta mikä kenttä aukeaa nyt, vai päättyikö peli jo?

On vaikeaa ajatella menetettyjä vuosia, vai ovatko ne menetettyjä sittenkään? Joskus on mukavan itsekiduttavaa ajatella tuolla tavalla, vaikka se ei tule koskaan missään auttamaan. Se mikä meni, meni jo, viuhuen ohi, ja nyt pitää nähdä uutta, löytää uutta ja tuntea uutta, vaikka sitten vanhojen asioiden raunioilla jos niikseen tulee.

Kaada puu ja uusi kasvaa sen tippuneesta siemenestä.

Help me let go

2009-08-29T04:24:00.002+03:00

Minä olen kadonnut elämästäsi.

Joskus olit sellainen henkilö, jota kaipasin ja jota ajattelin usein. Kun näin sinut minun kurkkuani kuristi ja kun lähdit minusta tuntui hyvältä, koska tietäisin, että me vielä tavattaisiin. Nyt katson kuin kivettynyt ja unohtunut jumalankuva yli harmaantuneen valokuvan. Siinä kuvassa sinä istut nojatuolissa ja minä soitan kitaraa ja häveliäästi katson tiiviisti kirjaa edessäni. Sanat vilistää.
Me kaksi. Me oltiin joskus me kaksi ja nyt me vain olemme.

Joskua aika tekee tepposia minulle. Muistan vain hyvät enkä pahoja ja unohdan että minä olin se paha. Joskus muistan ja silloin huokaan ja sydän halkeaa. Sano lause, minä lopetan sen. Katso minua ja katsoin poispäin. Kosketa ja muutun näkymättömäksi. Niin hyvin osaan karata ja uhmata.
Tuhansia tunteita joita ei koskaan osaisi järkevästi kyllä selittää, tuskin kokeakaan. Ne vaan tulevat ja menevät.

Nämä ovat sanoja joita en ole koskaan sanonut. En ole koskaan rakastanut ketään. Ihastunut kylläkin. Olenko kylmä? Kyllä. Olenko aina kylmä? Uskallanko koskaan rakastua? Siitä en tiedä vielä mitään. Ihastuminen ei ole sama asia kuin ihastuminen. Uskoisin, tai ainakin tahtoisin uskoa, että ihastuminen sattuu ja rakastuminen ei satu. Jos rakastaa, voi päästää irti ja pudota.

Minä kaipaan sitä hetkeä, kun istuimme huoneessa ja sinä teit omaa juttuasi ja minä tein omaa juttuani. Niin simppelisti sen voi sanoa. Kaukana toisistamme, mutta tuntui niin läheiseltä. Ja kyllä, sitä minä pelästyin. Pelästyn kun minua katsoo. Ja se oli paljon läheisempää olemista, kuin olisi silmiin katsonut. Paljon lähempää koska et katsonut mutta silti näit.

Ehkä kuvittelin kaiken, ehkä muistelen jotain, mitä tapahtui minun omassa mielikuvituksessani. Ehkä se on kaikki vain nostalgian hakua, makujen muistelua, katoavaa ja haipuvaa.

Ehkä minä todella olen kadonnut elämästäsi. Joskus jopa omastanikin. Mutta se ei taida tuntua sittenkään niin mukavalta.

Anteeksi kaikesta pahasta.

Kick me in the head!

2009-08-28T21:13:00.002+03:00

HEUREKA!

Tai no.. ei oikeastaan mutta vähän kuitenkin. Olen viimeaikoina harrastanut sankkaa pohdintaa. Siis wautsi, niinq millon en. Ye catch me drift, aye?
Pääpointti. Rikon rajojani, asettamalla niitä. Otan takaisin sitä, mitä annoin mennä ymmärtämättä sen arvoa. Oman arvoni ihmisenä.

Kuinka monta kertaa annoin muitten sanoa minua kohtaan pahasti? Arvostella? Tökkiä? Kävellä ja jyrätä yli? Voi, monta kertaa vaikka se voi vaikuttaa vaikealta uskoa jos minut tuntee. Mutta monta kertaa olen vain ollut hiljaa kun minua on jokin loukannut, ja nielaissut sen kipeän palasen alas, äärimmäisen nöyryytettynä. Itkenyt marttyyrina jälkeenpäin ja potenut huonoa omaatuntoa koska en uskaltanut sanoa mitään. Tyhmyyttä, typeryyttä. No more.

Minä en ole ansainnut sinun ilkeitä sanojasi. Minä en ole ansainnut sinun arvosteluasi. Sinä et ole oikeutettu kertomaan minulle, mitä minun pitäisi tehdä. Osaan ja määritän itse oman elämäni, oman paikkani siinä sekä oman arvoni, ja jos tämä ei kelpaa, voit muuten painua niin pitkälle kuin tietä siintää - vähän kauemmaskin.

Siis eihän se helppoa ole, eikä se käy tuosta vaan eikä kaikki parane ihmeellisesti yhdellä iskulla, vaan se on kamppailua omaa huonoa itsetuntoa vastaan sekä muitten asettamia paineita jotka itse otit vastaan. Minä voin heikkoudessani olla vahva, päättele siitä mitä tahdot.

Ehkä se alkaa kaikki tästä päätöksestä.

Deep insight

2009-07-31T00:50:00.002+03:00

Kirjoittelen nykyään niin vähän että hävettää. Sanon itselleni ettei ole aikaa. Facebook on muuttunut sosiaaliseksi paikaksi ja blogi unohtui, koska tätä ei kukaan lue. Silti joskus harvoin harvoin kirjoittelen kun keksin jotain arvoista sanomista.

On ikävä aikoja, jolloin ihmiset kirjoitti ajatuksiaan, uniaan, tapahtumiaan blogiin. Nykyään en juuri jaksa aina niitä seurata, joskus vilkaisen, ja kun jokin kiinnittää huomion, luen koko läpinän. Minun sanomiseni eivät juuri monipuolisia ole koska innostun kirjoittamaan vain synkkinä hetkinä. Ehei, ei täällä hirressä kokoajan kiikuta, vieläkään.

Nyt testailen erilaisia masennuslääkkeitä, josko jokin niistä auttaisi avuttomaan ihmisen olotilaan ja olen viehättynyt pinnallisesta musiikista syvällisen lisäksi. Kaipaan nimittäin erilaisia maneereita, erilaisia tunnetiloja, erilaisia ajatuksia, ainakin silloin tällöin. Joskus on mukava kuunnella musiikkia, joka ei muistuta minua masentuneisuudestani! Itseasiassa se on erittäin toivottavaa hiukan keskittyä joskus muuhunkin.

Teen töitä työkokeilussa erittäin mukavassa paikassa, mutta päädyin vaihtoehtoon vähentää 5 päivästä viikossa 3 päivään koska uuvun, väsyn, sitten masennun koska tuntuu että petän kaikkien odotuksen enkä pidä siitä tunteesta. Täytyy saada itsensä johonkin kuntoon, jotta voin saada tyydytystä tehdyistä töistä. Koulu houkuttaa mutta vain ajatuksena toistaiseksi. Asia kerrallaan, terveys ensin.

On tullut sekoiltua, jos mitäkin kaikenlaista. Suhdeasiat on tullut sekoiltua ja puitua kaikenmoisilla tavoilla joten annoin niittenkin mennä. Jos nyt tämä, mielenterveys ensin. Välillä päätös miellyttää, välillä vituttaa - herkkä tasapaino, sanoisin, sarkastisesti.

Kuulin tänään antavani kovan vaikutelman itsestäni. Että mikään ei minua juuri kosketa, että olen kuin mies, tai vastaavasti, rekkalesbo. Vakuutan, että minussa on herkkiä puolia.. olkoonkin etten aina niitä näytä. Tunteitten näyttäminen muille on ollut minulle jo pitkään hyvin vaikeaa, jopa ahdistavaa. Mutta tänään minut täytti ensimmäistä kertaa moniin vuosiin suoranainen tuska osoittaa, etten ole vain kova ulkokuoreni, joka on tyyni ja kylmä vaan että sisälläni on aivan niitä samoja naisellisia, heikkojakin piirteitä. Että olen muutakin kuin rivouksieni sairas summa. Että olen muutakin kuin karujen toteamuksieni ja julmien päätöksieni yhteennivoutuma.

Minä olen Minä. Kylmä ja kuuma. Heikko ja vahva. Yksinäinen ja moninainen. Epätoivoinen ja tyyni. Kaukainen ja läheinen. Ajaton ja pikainen. Sensuelli ja rivo. Vihainen ja onnellinen. Pettynyt ja realistinen.

Mikä näistä syntyy? Sekamelska. Oi kyllä.

What I Hate About Myself

2009-04-12T17:59:00.003+03:00

Istun tuolilla. Katselen verkaisesti ohi lipuvaa päivää ikkunasta ja huomaan, että on vaivalloista hengittää. Minulta pyydetään, minulle puhutaan, minua vaaditaan ja minusta tuntuu, että saan sanan sieltä täältä vain selvää. Olen kuin tyhjä kuori, jossa muutama satunnainen ajatus jyllää edes takaisin, koettaen etsiä vapautusta vankilastaan. Silmäluomien räpäytys alas ja ylös, kuin valtava esirippu laskeutuisi, ja hetken näkyy vain pimeää, sitten taas valoa.. ja tavallaan se on, kuin en siltikään näkisi mitään.

Päivät lipuvat ohi. Ajatukset lipuvat sisälläni kuin hiljaa virtaavassa vedessä joka kyllästyy omaan kääntymiseensä. Sama vesi. Sama ajatus. Sama kierto.

Päivät lipuu ohi.

Lapsi kasvaa, lumet sulaa, aurinko paistaa joka päivä korkeammalla. Sen armottomassa valossa näen, kuinka harmaaksi ja läpinäkyväksi muutun. Kuinka hiljainen olenkaan.. kuinka pysähtynyt ja jähmettynyt. Kyyneleet tuntuvat kuumilta kasvoilta, jäisiltä piikeiltä sisällä. Kuinka tulin tähän?

Minun sisälläni on paikka, jossa kuolen joka päivä. Ja minun sisälläni on paikka, jossa synnyn joka päivä, mutta se on suljettu ja salainen enkä puhu siitä, enkä ajattele sitä. Jokapäiväinen hautajaismarssini ja itkuvirteni vie voiman nähdä enää muuta.

Joskus unelmoin siitä, kuinka voisin avata sieluni jollekin ja päästää lähelle.

Miten se voisi enää olla mahdollista?

Puute!

2009-03-30T15:50:00.004+03:00

Kevättä rinnassa on oiva sanonta, koska tavalla tai toisella niin käy aina keväisin. Vaikka moni asia kylpee varjojen sisäisessä hämärässä, alkaa ihminen käydä kierroksilla luonnon ja valon määrän mukana.

Iho kaipaa toisen ihon kosketusta - sehän on vain luonnollista, eikös? Voi kuvitella sen, toisen lämmön hitaasti vierellään, ympärillään. Vaistoaa toisen kosketuksen, jo ennenkuin se laskeutuu pehmeänä painona ihollesi. Huh, sensuellia! Mutta sellainen kevät on.

Siinä on asioita joita kaipaa jos on yksin. Simppeleitä juttuja.

Kevät on kaikenlaisten muutosten aikaa. Itse hain takaisin kouluun, jotta voisin vihdoin ja viimein taistella ja saada sen ammatin. Pelottaa silti, että luovutanko taas jos alkaa tuntua liian raskaalta hoitaa kaikki asiat. Mutta olen päättänyt yrittää, tehdä aikuisen ratkaisun ja puhua ja sanoa asioita, että tämä kaikki onnistuisi. Joten olen hakenut apua masennukseen ja saan pian tietää koska saan ajan jonnekin, missä mua oikeasti kuunnellaan.. tai ainakin toivon että kuunnellaan. Jos ei kuunnella... noh. Sitten etsin ja etsin ja etsin niin kauan että löydän sellaisen paikan.

On niin monta asiaa jotka tahdon tehdä. Suunnittelin myös hiukan, että olisi kiva käydä kesällä oikeasti jollain lomareissulla ihan Kristianin kanssa, ihan Suomen sisällä. Pitää keksiä vaan paikka ja finanssit siihen, heh. Mutta kuten asioilla yleensä, niillä on tapana järjestyä. Fakta, jota ei aina muista kun on synkintä. Ja tahdon tänä kesänä tehdä ne kaikki asiat, joita on jo monta vuotta kesille suunniteltu, muttei koskaan toteutettu!

Ehkä nyt on aika tehdä monenlaisia asioita, uusia ja vanhoja, ja mennä eteenpäin. Jotta ei tulisi puutetta.

Mitä Helvettiä?

2009-03-11T11:37:00.003+02:00

Hain apua masennukseen ja sain vastaani sairaanhoitajan joka kertoi että jos oikeasti olisin sairas, en olisi tullut siihen tapaamiseen. Ilmeisesti ennaltaehkäiseminen on kiellettyä. Ja mikäs vitun järki siinä oikein on, jos ei voi hakea apua ilman että haistatellaan melkein suoraan naamalle? Tämä kansakunta on masennusongelmien kourissa, siitä puhutaan kaikkialla, valitellaan että näin on, ihmetellään miksi niin on. Ihmetellään miksi ihmiset voivat niin huonosti - mutta jestas, jos epäilet itse ettet ole kunnossa. Apua ei heru.

Kyllästyttää että kaiken takia pitää taistella, jopa oman mielenterveytensä takia. Se on erityisen vaikeaa, koska masentuneen ihmisen on vaikeaa muutenki saada asioita aikaiseksi, eikä se lainkaan kannusta toimintaan, että sitä ei tueta.

Sanoin että minulla on vihan kanssa ongelmia. Ja nukkumisen kanssa. Vastaus oli, että minun pitäisi opetella siitä pois. Ai jaha? No mitäs te luulette että olen yrittänyt vuosikaudet, onnistumatta siinä itse? Ei sieltä tarjottu edes mitään ehdotusta, miten olisin voinut aloittaa edes opettelemaan siitä, ei mitään työkaluja. Niin, ja minun pitäisi päättää onko viha voimavarani vai esteeni. Entä jos se on molempia? Eikä minusta suoranainen viha ole kovin hyvä voimavara ja polttoaina.. Se tuppaa polttamaan paljon muutakin siitä ympäriltä, tiedättehän.

Olen tyrmistynyt. Minulle tarjottiin myös mielialalääkkeitä että olisin rauhallisempi. No, ilmaisin huoleni siitä, että entä jos minut lääkitetään rauhalliseksi, niin mitenkäs sitten, tuleeko sitä paneuduttua niitten ongelmien ytimeen joka on vihaa esimerkiksi aiheuttanut. Enkä mitään muuta vastausta tähänkään ongelmaan saanut, kuin että minun pitäisi päättää otanko lääkkeitä vai ei. No voi hitsin vitsi - sekö on jompi kumpi? Lääkkeillä hiljaiseksi tai sitten kärvistelyä?

Fine. Täytyy kai tehdä jotain. Soitan jonnekin muualle sitten, jonnekin missä kuunnellaan.

2009-03-11T11:36:00.000+02:00

Hiljaisuus on Kultaa

2009-01-16T00:18:00.002+02:00

"Hei muuten, katopas, .. oliko se -- eikä! nojoo, just. Eikä varmasti.. no oota. Ei... "

Normaali ihminen rupattelee, eikös? Minä ainakin olen saanut sellaisen käsityksen, että on sosiaalisesti jotenkin varautunut/jopa vammautunut, jos ei rupattele. Minä ainakaan en ole tottunut siihen, että kommunikoidaan pelkästään pienillä käsiliikkeillä.

Ja jos tulee toimeen jonkun kanssa, ja on paljon yhteistä niin yleensä juttua muodostuu ilman, että sitä pitää mitenkään pakoittaa. Se vain.. soljuu.

No. Saatanan perse - minä puren hammasta, kyllä minua tämä työ kiinnostaa sen verran, mutta helvetti on kyllä sanottava, että en koskaan ennen ole ollut työpaikalla, jossa ei saa puhua. Jossa saa puhuttelun kun puhuu työkaverin kanssa. Jossa katsotaan kuin halpaa makkaraa jos löytää yhteisen sävelen jonkun työkaverin kanssa. Saimme puhuttelun, me häiritsemme. Häiritsemme muka monen metrin päässä, yhden meluisan huoneen ja hiljaisen huoneen päässä olevan ihmisen työtä, sekä 3 muuta työtoveriamme.

Kuulkaas, hei tyypit - ompelu ei ole mitään vitun ydinfysiikkaa. Ommel ei muuta muotoaan jos sen läheisyydessä puhuu, se kangas ei pieneen ääneen ala purkamaan itseään. Ja virheet töissä ovat inhimillisiä. Varsinkin jos neuvoja ei anneta, tai annetaan kahta eriä, eikä mikään ole oikea ja käsketään miettiä ite. Mutku se puhuminen. Siinä kuulemma kaiken pahan alku ja juuri.

"Pitäisikö sinun olla hiljempaa, en tiedä" "Miksi te puhutte kokoajan! Tämä on työpaikka!"

Hei urpo, ihmiset puhuu. Normaalit ihmiset keskustelee ja puhuu ja kykenevät tekemään töitä samanaikaisesti - ei se ole jotenkin rikollista jos puhuu. Nyt on. Ja jos kysyy kahdesti samaa asiaa, jos ei saa selvää tai tahtoo selventää niin saa katseen joka nirhaisi ranteita kuin tylsä lusikka jos saisi ja voisi. Haluan repiä irti sellaiset silmät, jotka niin toljottavat. Juu. Olen helvetin tyhmä koska en lue sun ajatuksia.

Tahdoin tehdä vaikutuksen, se ei onnistu koska avasin suuni. Mikään ei auta, olen pohjasakkaa. Joten tahdon tehdä vaikutuksen itseeni, kestää sen vielä kuukauden, sen takia, että näen asioita eri kanteilta - minä en tahdo olla niin pikkumainen. Mutta paha kyllä, sitä enempää en kestä, en oikein usko että kovin moni muukaan kestäisi. Halveksunta ilman syytä on perseestä ja syvältä sieltä.

Onneksi se on vain yksi työpaikka, yksi työkokeilupaikka, jonka jälkeen voin ilmoittaa rikinkatkuisella äänellä aivan mitä tuumailen k.o paikasta työkkärille ja kertoa, miten siellä poljetaan ihmistä.

Miten on, jos sinulta kysytään, oletko tehnyt paitasi itse, ja voit vastata ylpeänä, että kyllä, kaikki mitä minulla on päällä olen itse tehnyt, niin ajattelisitko, että se johtaisi johonkin toiseenkin lauseeseen? Se voisi olla jopa pitkän keskustelun aihe. Mielestäni, eikä mielessäni ole mitään sen ihmeempää vikaa. Mutta ei. Se johti pelkkään puolityhjään tuijotukseen, josta ei ottanut selvää känninen perkelekään.

Millaisia ihmisiä tämä paikka on täynnä?!?

Taking the Long Road

2008-12-13T01:14:00.003+02:00

Well. I'm feeling better by the day. Certain things feel hard like always but I can feel improving. I see I'm growing on certain things, struggling on some. Feels good when you see something is finally happening - that you have had the courage to stand up the the lesser image of yourself and claim the higher ground. There's still much to do, much areas to cover before I'm "done". We are never done but.. in some sence for some time.

So. I've discovered I can do things for myself. I can do things that are hard, that dont always feel nice, but I can do them and not get caught in the feeling of being powerless infront of those things. When I was younger I had such a low tolerance for so many things. I still got hard views on some things and I still say my peace - but I can control the way I react. Or just let things be, if I see they are not in my hands.

I can only make a difference to myself - seems I have come to terms with that truth more than ever.

It feels good to obtain the power you always wanted but was afraid to claim.

Christmas is coming and for the first time in agess I'm really waiting it. No extra hussle and fussle. Just me, my friends and loved ones. I'm spending this christmas without my son, but I think it is a small gift for me. I have't been able to spend a nice, relaxed christmas since he was born, because I have had to travel between this and that relative or even people I hardly know. I'm more of a home person. And this time, I get to spend it just like that.

Aahh.

Silence kills - Speaking makes me ill

2008-11-28T00:30:00.002+02:00

It's been building up slowly for few weeks now. I hate this feeling. I'm feeling trapped and annoyed by everything. I get angry so easy, just too easily, it can't be right.

I'm asking myself hard questions. I ask myself - can I commit myself to someone? Why do I feel like this after some time has passed. I think I must speak truthfully now - there is no way in hell that anything can be solved if I stay silent, like I always want to - just because speaking makes me ill.

I'm experiencing some pretty heavy relationship anxiety.

He calls, I answer. He speaks, I listen. I speak, he listens. Then I snap, I want to be left alone, I want peace I want room I need to hide. What am I hiding? From who? Why do I get angry? Why do I get this need to isolate myself from people?
I can be perfectly calm - and then suddenly, in only few seconds I'm ready to blow. I know this is so unfair on him and I feel bad I'm like this.

Sometimes I miss him so much, I get the need to see him immediately. Then after 5 minutes I'm just simply put, annoyed and furious and disgusted of the thought that someone would be near me.

Even now, I feel like these words are too cruel. I'm thinking that I must not publish this post. But I think I have to.

I overthink my feelings and maybe get totally lost on the original thing and never find the reason for these maniac feelings. It's crushing my throath. That's how it feels.

Why is this so hard? I don't want to repeat myself but I'm still doing so. What can I do? Am I a fucking emotional hermit that needs to be left alone and in stillnes, or am I damaged somehow, damaged in the between of the many relationships I've had?

I feel I'm not making much sense, so I will stop this ranting to this.

I just hate being honest.

Where the Secrets Flow

2008-10-30T01:07:00.002+02:00

Turn it. Turn it. Turn it. Stare at it. Decipher it. Imagine it and search for it.
I am holding my heart in my hands and holding it too violently. If I dont see it now, if I can't catch it now will it be forever lost? Inside the chambers, outside these veins, moves a darker power now, something I've been hunting for - the Truth.

It aint easy and it doesnt solve anything in a fast way like we always want and wait. Truth sets us on fire and it burns slowly. It's a long torment, but oh so necessary. I'm asking myself questions like I have always done, but this time I'm trying to ask all the questions I've been avoiding as far as I can remember.

I have to choose. I have to choose if I will live though these things. I have to ask myself, if I will be that brave. I know I'm not, but I will burn something else in the process than my bravery. I wont name what it will be. It will be what it shall be, simple as that.

The questions that I'm asking regard many things. Myself, my relationships, my ability to stay true to my nature, without braking any laws or my own virtues. The kind of things, that you really can't share with anyone, things you cannot get advices in. These are the matters of heart, dark and temptating, violent and pure. The things that stories are made of.

Well.. I know myself pretty well, comparing to many others, but I have been thinking, if knowing one self can be a hindrance to myself? It could cripple my attempts at many things if I know I'm not likely to succeed. This I need to ponder too. Also, I know what I want and I want it very strongly. But will my depression hold me down? Or my mania feed my crave too much? How to draw a line between those too? I could spend hours and hours doing things, it's only after a great deal of selfcontrol that I can stop doing something, and sometimes I can't get nothing done. Including rising to meet the day.

So this way, asking question I will squeeze my heart untill it tells me the Truth about myself.

The Damage Dealer

2008-10-28T22:33:00.002+02:00

You throw a word here and there. Snap one that way, whisper one this way. Suddenly you realize you've been saying things without knowing what they mean and that someone always listens what you say and think they know what you meant. Can't I open my mouth and say things, that I say without feeling constantly tracked down?

I sometimes say things I dont mean in the way others see them. I can't shead light on some things I do, since I hardly keep track at myself every minute. I act, I speak, I stay silent, I stay still. These are random thoughts. They fly in and out and I've been thinking I should investigate them more thoroughly by writing them down. I've been way too silent for my own good. Agues what I really mean by this, is, that there are alot of things I need to say - although I am quite uncapable of saying due to my own cowardice. I'm human, live with it.

So I should speak more. With more sincerity. With more intensity. With more weight than the words that unintentionally slip though my lips. I like to make you all think I'm okay. And I am not. But I'm working on it - slowly. And trying to keep all the pieces in my hands at the same time as I'm jugling on the cords of my heart. It aint easy, it is painfully slow. But I will get there, with the pieces intanct. This time I wont give up.

Bend and Brake

2008-10-10T01:55:00.002+03:00

Times are changing. Times are different from what they were. Time will slip by and leave me on the shore, most likely, like they always have.
Well, there are alot of options open and alot of different decisions to make at this time - but I feel reluctant to make any. I'm slipping and sliding across several thoughts, all swarming my head in a way it gets hard to concentrate. What should I do? What should I pursue? Will it suit others, should it? I know, that answer to that will be solid no, but I still have to live by some rules that the society puts on me. Don't I?

Mostly I'm worried I'm not letting myself even try. I fear I will bend and brake when I should just bite my tongue and swallow and follow through the things that I wish to do. So yes, I'm living in a constant fear of failure. Not a foreign feeling for anyone, I'm sure. But me, well.. I should be just so strong and good and all that crap, that I could be everything I want to become in order to succeed in life. Then why all the stress? Am I depressed? Should I find out? I feel like in a great wheel that keeps turning whether I'm ready for it or no.

Am I doomed to be the eternal dreamer that I have been up to this point? With all the potential in the world, and with the work ethics of an sloth? Or no, I'm dishonoring sloths. They are pretty industrious and hard-working sorts. It takes alot of courage to crawl with those silly claws to the river to swim with all the wildlife wanting a piece of your ass, when you hardly can fight for yourself. Only a man can be called lazy, after all.

So, can I become, what I want to be? Can I do it .. This time.

The Sleepers

2008-08-21T13:06:00.002+03:00

The Sleepers see the things
If no one else
They feel the thoughts
that come flying in
As all of us Dream.

Lack of Things

2008-08-21T12:55:00.002+03:00

Voisinko kuvitella, että en olisi äiti yhtäkkiä?

En. Vaikka se on rankkaa, ja joka päivä ajattelee että vois viskata tuon Timbuktuun niin sitten, kun joku ehdottaa, että vastuu nostetaan harteilta... on se mahdoton ajatus.
Se, että yhtäkkiä ei asuisikaan tuon naperon kanssa.. Ei. Ei. Ei ja vielä kerran Ei. Ainut, että siihen voisin suostua olisi se, että minulla oli joko niin kova masennus etten kykenisi edes itseäni hoitamaan tai että olisin fataalisesti sairastunut. Kumpaakaan ei ole tällä hetkellä.

Rankkoja ajatuksia, rankkoja asioita. Tapasin kerran kaverin pippaloissa tytön, joka oli masennuksen takia itse tehnyt päätöksen antaa lapsensa sijaiskotiin, sen sijaan että olisi itse yrittänyt jotain, johon ei kyennyt. Kunnioitan valtavasti tämän ihmisen päätöstä tehdä niin, mutta silti se herätti todella syviä tunteita, joita pohdiskelen vieläkin joskus, varsinkin niinä hetkinä kun tuntuu ettei jaksa enempää.. Vain muutama asia kirpaisi silloisessa tilanteessa vielä enemmän. Se, että vaikutti siltä, että kyseinen henkilö oikein tuntunut tekevänsä kaikkeaan päästäkseen masennuksestaan, jotta olisi päässyt takaisin lapsensa huoltajaksi. Toinen oli se, että kyseinen henkilö kärsi aivan valtavasti siitä, että oli joutunut päästämään irti lapsestaan.

Syviä ajatuksia, syviä asioita. Ja moni asia laittaa minut usein pohtimaan, miksi me voidaan niin hemmetin huonosti tässä meidän "hyvinvointi" yhteiskunnassa, missä pitäisi tehdä töitä kuin kyntöhevonen, olla onnellinen ja pystyä kaikkeen, mitä media meille tuputtaa. Roskaa. Osaako ihminen enää löytää niitä asioita, jotka oikeasti tekevät onnellisiksi? Osaanko minä? Joutuuko aina sotimaan sen eteen, että pitäisi itsensä terveenä, että tietää rajansa ja käyttäytyy sen mukaan, koska se ei muille sovi.

Se ihmetyttää.